Ari Ojapelto

Viimeisimmät kirjoitukset

2012-01-19T19:37:00.000+02:00

Talousdemokratian järjestämä ”Mistä finanssikriisissä on vaiettu” -seminaari Tampereella kirjastotalo Metsossa 19.1. 2012.
Talousromahdusta ei voi enää estää

Ari Ojapellon viimeisimmät kirjoitukset:

Poliitikot pankinjohtajien armoilla

Mitä hyväpalkkaiset johtajat ovat hyväksemme tehneet?

Karamellipaperiin kääritty myrkkypilleri

Onko ahneudella perälautaa?

Miten Kokoomuksen arvot toteutuvat käytännössä?

Politiikan ja talouden takinkäännökset

Työpaikkoja ei synny huippuosaajia lisäämällä

Keskittyminen pakottaa palkat pohjalle

EU:n ja Kataisen uskottavuus

Vieläkin hoidetaan finanssikriisin oireita, ei syitä

Ryssän pelosta Amerikan pelkoon

Onko finanssikriisi ohi?

Kanniaisen malliesimerkki "yrittäjyydestä"

Wahlroos - Suomen älykkäin mies

So what, Lipponen?

Raha on velkaa

Etlan tutkimukset ristiriitaisia

Kataisen opeilla ei tule työtä

Bruttokansantuote ei ole hyvinvoinnin mittari

Kataisen verouudistuksella ei tule työtä

Miten finanssikriisistä selvitään?

Onko Suomessa maailman ammattitaidottomimmat (talous)toimittajat?

Toteutuuko äänestäjien tahto?

Pankinjohtajatko tämän päivän terroristeja?

Talousromahdusta ei voi enää estää

2012-01-19T18:00:00.000+02:00

Talousdemokratian järjestämä ”Mistä finanssikriisissä on vaiettu” -seminaari Tampereella kirjastotalo Metsossa 19.1. 2012.

Taloudessa osaamattomuudesta ja ammattitaidottomuudesta rangaistaan. Kun Suomi liitettiin puoliväkisin ja ilman kansanäänestystä EU:n rahaunioniin Paavo Lipposen ja Sauli Niinistön johdolla, kummallakaan nykyisellä presidenttiehdokkaalla ei ollut pienintäkään käsitystä tulevista ongelmista.

Heillä oli vain fundamentaalinen usko ns. ”vapauden” kaikenkattavaan positiiviseen voimaan. Jo EU:ta perustettaessa sen toiminta-ajatus perustui neljään perusvapauteen, joista pääomien vapaa liikkuvuus oli ylivoimaisesti tärkein.

Poliittiselle eliitille ei tullut mieleen, että vapaiden ja säätelemättömien pääomamarkkinoiden vallitessa ahneet pankinjohtajat voivat rakentaa heiltä salassa nykyisen pyramidihuijauksen, jonka laskuja päättäjät ovat laittaneet ja laittamassa veronmaksajien maksettavaksi.

Pankkimaailma on häikäilemättömästi lobannut sekä poliittisia päättäjiä että taloustieteilijöitä luopumaan rahoitusmarkkinoiden sääntelystä niin meillä kuin muualla. Yle esitti (23.10. 2011) ansiokkaan ja paljastavan Oscar-palkitun Charles Fergusonin dokumentin: ”Sisäpiirin homma”.

Se vie lopullisesti uskon, että markkinavoimien ”näkymätön käsi” on väistämättömiin lainalaisuuksiin perustuva mekanismi, jota rahoitusalan huippuammattilaiset pyörittävät kaikkien kansalaisten hyödyksi.
Yhdysvalloissa sääntelyä ovat ajaneet alas mm. valtiovarainministeriksi valitut ns. ”pyöröovien” kautta tulleet entiset rahoitusalojen huippujohtajat. Kauhistuttavinta ohjelmassa oli, että pahimmat pankkien konkursseja ja finanssikriisin aiheuttaneet ”optiohuijarit” ovat nyt onnistuneet miehittämään Barack Obaman neuvonantajien ja valtionhallinnon huippupaikat.

Amerikkalaisen Lehman Brothers -pankin konkurssin (syksyllä 2008) jälkeen poliitikot ovat yrittäneet turhaan pelastaa maailmaa (siis pankkeja) totaaliselta konkurssilta ja lamalta - tuloksetta.
Amerikkalainen tutkimuslaitos Grail Research laski syyskuussa 2009, että finanssisektorin pääomittamiseen on käytetty veronmaksajien rahaa maailmanlaajuisesti jo n. 10 600 miljardia dollaria ja valtioiden elvytyspaketteihin n. 9 500 miljardia dollaria. Siis vuodessa oli heitetty 20 biljoonaa dollaria (amerikan triljoonaa) kankkulan kaivoon ja vähintään toinen mokoma (kukaan ei tiedä tarkkaan) on törsätty turhaan seuraavan kolmen vuoden aikana – siis lähes lähes koko maailman BKT:n verran (v.2009 58 biljoonaa).

Kalvo Nro 1

Velkatakaukset yhtäsuuret kuin Suomen valtion budjetti.

Pääministeri Jyrki Katainen on osoittanut ns. “vastuullista johtajuutta” kun hän on ollut rakentamassa tukipaketteja toisensa perään. Helsingin sanomat laski, että Suomi on pannut nimensä 51 miljardin euron sitoumuksiin, joka on kutakuinkin sama summa kuin valtion tulevan vuoden budjetti.
Nykyisestä finanssikriisistä julkisuudessa käytettävät velka-, laina- ja pelastusrahastojen rahasummat ovat niin järkyttävän suuria, että eivät edes poliittiset päättäjät saati tavallinen kansalainen kykene ymmärtämään niiden suuruusluokkia.

Der Spiegel-lehden mukaan (50/2011) vuonna 2010 maailman kaikkien osakepörssien liikevaihto oli 63 biljoonaa, mutta pörssien ohi kaupattavien ja kaiken julkisen valvonnan ulottumattomissa olevien johdannaisten arvo oli sinä vuonna 601 biljoonaa ja luottolamavuoden 2011 puolivälissä jo 708 biljoonaa dollaria.

Siis pankkien taikoman virtuaalimaailman pyramidihuijauksessa liikkuu yli kymmenkertainen määrä arvonsa menettänyttä virtuaalirahaa kuin oikeassa reaalimaailmassa.

Finanssitaloudessa (siis pankkien taseissa arvonsa menettäneitä velkapaperipaketteja) kiertää esimerkiksi 20 kertaa enemmän rahaa kuin reaalimaailman palkoissa!

Maailman valuuttakaupan määrä ylitti vuonna 2010 ensimmäisen kerran 1 000 Amerikan biljoonan rajan ja oli 1 007 000 000 000 dollaria. Se on syntynyt pankkienvälisestä rahan ”kirnuamisesta” eli velkojen myymisestä toinen toisilleen ja yritysten sisäisestä ja veroparatiisien kautta tapahtuvasta siirtohinnoittelusta, jonka tarkoituksena on kiertää veroja. Peräti 60 prosenttia maailmankaupasta on yritysten sisäistä (OECD).

Kun EU:hun liityttiin, vallassa olevien poliitikkojen olisi pitänyt ymmärtää laittaa edes jonkinlaiset suitset ja säännöt, jotta pyramidihuijaukselta ja kuvitteellisen rahan velkavuorilta olisi vältytty. Ei Harri Holkerilla, Erkki Liikasella, Esko Aholla, eikä Iiro Viinasella ollut aikoinaan ymmärrystä eikä ammattitaitoa. Sama osaamattomuus tiivistyi Paavo Lipposen ja Sauli Niinistön hallituskaudella.
Nyt poliitikot juoksevat pääoman liekanarussa pelastamassa EU:n kriisivaltioita (siis pankkeja) veronmaksajien rahoilla pankkien itse itselleen aiheuttamista ongelmista. Tässä yhteydessä on suorastaan irvokasta puhua enää ns. ”demokratiasta”. Valta on luisunut täydellisesti poliittisilta päättäjiltä pankkien ja pääoman harmaille eminensseille.

New Scientist -lehti julkaisi juuri Sveitsin teknologiainstituutissa Zürichissä tehdyn tutkimuksen, kuinka pankit ja suuryhtiöt hallitsevat maailmaa. Aineistona oli maailmanlaajuisesta Orbis 2007 -tietokannasta poimitut 43 060 monikansallista yhtiötä ja niiden ristiinomistukset.

Tutkijoiden mukaan maailmantalouden ytimen muodostaa 1 318 yhtiötä, joilla on keskimäärin 20 kytkentää muihin tutkimuksen yhtiöihin. Nämä yhtiöt muodostavat ”vain” 20 prosenttia maailman kaikkien yhtiöiden liikevaihdosta. Ne hallitsevat kuitenkin osakeomistustensa kautta enemmistöä maailman reaalitaloudesta, joten niiden kontrollissa on 60 prosenttia globaalista liikevaihdosta.
Analyysia jatkettaessa havaittiin, että 1 318 yhtiön sisällä on vielä ytimen ydin, 147 ”superyhtiötä”. Ne ovat kokonaan toistensa omistamia. Superyhtiöt hallitsevat 40 prosenttia laajemman ytimen liikevaihdosta. Ne toimivat yhdessä yhteisten intressien puolesta. Suurin osa terävimmästä kärjestä on rahoitusalan yhtiöitä.

Listan ykkönen on Barclays, kakkonen Capital Group Companies ja kolmonen FMR Corporation. Talouskriisin uutisoinneissa esiintyneitä yhtiöitä ovat esimerkiksi JP Morgan Chase (Listan 6.), UBS (Listan 9.), Merrill Lynch (Listan 10.), Deutsche Bank (Listan 12.), Credit Suisse (Listan 14.), Goldman Sachs (Listan 18.), Morgan Stanley (Listan 21.) jne.

Tutkijaryhmään kuuluva James Glattfelder totesi, että ristikkäissidokset ovat uhka talouden vakaudelle ja ehdotti liiallisia kytkentöjä rajoittamaan maailmanlaajuisia trustien vastaisia sääntöjä. Scientistiin haastateltu tutkija George Sugihara ehdotti puolestaan liiallisten ristiin kytkentöjen verottamista.
Vallassa olevien poliitikkojen osaamattomuutta ja vastuuttomuutta osoittaa, että myös Euroopassa talouden tärkeimmille paikoille päästetään pankkimaailmassa meritoituneita lobbareita.
Euroopan keskuspankkiin (EKP) valittiin juuri pääjohtajaksi Mario Draghi, joka on entinen Goldman Sachs International -pankin varapääjohtaja.

Juuri Goldman Sachs junaili monimutkaisen järjestelyn, jolla Kreikka pystyi kätkemään miljardeja veloistaan piiloon. Näin Kreikka pääsi livahtamaan eurovaluuttaan. Kreikka maksoi tästä järjestelystä pankille 300 miljoonaa euroa.

Eurooppalaisten rahoja vartioi nyt mies, jolla on vanhat intressit ajaa horjuvan yksityispankkisektorin etuja. Corporate Europe Observatory –tutkimuslaitoksen (CEO) mukaan hän on paitsi entinen pankinjohtaja, myös suurimpien yksityispankkien johtajista koostuvan lobbariryhmän jäsen. Niin oli myös hänen edeltäjänsä Jean-Claude Trichet.

Draghi on pankkimaailman eliittijärjestön ”Group of Thirty” (Kolmenkymmenen ryhmä) jäsen. Tämän vuonna 1978 perustetun tutkimus- ja lobbariorganisaation jäseninä ovat maailman suurimpien pankkien ja keskuspankkien pääjohtajat.

Ryhmää johtaa JP Morganin pääjohtaja Jacob Frenkel. Pankilla oli sormensa pelissä, kun Italian budjettia laitettiin kuntoon lumelääkkeillä vuonna 1996. EKP:n pitäisi olla (ainakin teoriassa) itsenäinen toimija suhteessa muihin pankkeihin ja poliittisiin päättäjiin.

Vuonna 2008 Yhdysvalloista alkanut finanssikriisi on tullut poliitikoille ja taloustieteilijöille täytenä yllätyksenä. Vapaiden pääomamarkkinoiden hurmaannuttamat uusliberalistiset taloustieteilijät lietsoivat ns. ”vapaus” –ideologiaa. Sen seurauksena pankeille on annettu oikeus ”taikoa tyhjästä” rahaa ja tyrkyttää sitä puoliväkisin kaikille – jopa täysin luottokyvyttömille kuten subprime -lainojen yhteydessä tapahtui.

Kalvo Nro 2

USA:n kokonaisvelka
Nyt valtiot, kunnat, osavaltiot, yritykset ja yksityiset kansalaiset on lastattu velalla suorituskykynsä äärirajoille asti. Suomalaisilla velkaa 108% vuosiansioista mutta vuonna 2007 USA:n kotitalouksien velka oli yli 28 Amerikan biljoonaa dollaria eli 248 prosenttia maan BKT:sta. Yhdysvaltojen, Japanin ja EU-maiden kokonaisvelka pankeille on jo yli kolme kertaa niiden BKT:n suuruinen. Yhdysvaltojen kokonaisvelka on suurempi kuin 1930-luvun lama-aikana.

Nykyisillä pysähtyneillä markkinoilla kolminkertaisen velan korkojen maksaminen reaalitalouden tuotoilla tuottaa jo tuskaa. Velan lyhentäminen on jo useimmille täysin mahdotonta. Varsinkin kun kriisimaiden BKT:n ”kasvu” on nykyisin miinusmerkkistä.

Tilanne alkaa muistuttaa ensimmäisen maailmansodan Saksan kohtaloa, josta talousnobelisti Keynes aikoinaan varoitti. Voittajamaat laittoivat sodan kaikki vahingot ja omat sotakulunsa Versaillesin rauhanehdoissa häviäjän maksettavaksi. Aivan kuten nykyisin pankkiirit laittavat omat uhkapelinsä ylivelkaisten veronmaksajien maksettavaksi.

Keynes kuvasi hyytävän tarkasti, kuinka sotakorvausten taakka tuhoaisi Saksan talouden, aiheuttaisi suurtyöttömyyden ja myöhemmin järkyttäisi yhteiskuntarauhaa tekemällä tilaa ääriliikkeiden kannatukselle eli Hitlerin valtaannousulle.

Nyt on jo saatu pientä esimakua ”Vallataan Wall Street -liikkeen protesteista eri puolella Amerikkaa ja mellakoista Göteborgissa, Madridissa, Ateenassa ja muissa Euroopan metropoleissa.

Valtamediat ovat olleet hallituksen tukitoimien puolella ja kritisoineet kriisivaltioiden ylivelkaantumista. Ne ovat kuitenkin unohtaneet, että eurovaltioiden velka-aste ei ole tänään merkittävästi korkeampi kuin 20 vuotta sitten Saksaa, Ranskaa ja Kreikkaa lukuun ottamatta. Saksa ja Ranska ovat ylittäneet itse asettamansa valtion budjettivajeen ja velkamäärän rajat – Saksassa kauppataseen ylijäämää (+5%) ja Ranskassa valtionvelka BKT:sta yli 80 prosenttia.

Euroopassa pankkien keinotekoinen ”luottolaajennus” eli velka kasvatti kulutusta eteläisissä kriisimaissa, mutta kulutus lisäsi tuontia ja vientialijäämää – ja kasvatti Saksan ylijäämää. Saksa lisäsi kilpailukykyään ja ylijäämäänsä tiukalla matalapalkkapolitiikalla eli palkansaajien ostovoiman kurjistamisella. Alkoi Euroopan palkkojen kurjistumiskierre ”pohjalle” veroeroosion lisäksi.
Saksan talousihme piiputti 90-luvulla ja 2000-luvun alussa. Se aloitti palkansaajien kurjistumisen parantamalla kilpailukykyään ns. työmarkkinauudistuksella. Se tehtiin leikkaamalla työttömyysturvaa, jolloin työttömyysaste pieneni. Lisäksi helpotettiin potkujen antamista – ilman kattavaa minimipalkkalakia.

Näillä toimilla syntyivät Saksan pienipalkka-alat. Samalla kilpailukyky parani ja Saksassa työttömien määrä supistui viidestä miljoonasta alle kolmeen kuuden vuoden aikana. Samaa lääkettä EU:n ja IMF:n päättäjät ovat tarjoamassa kaikille EU -maille kunnes ollaan kiinalaisella palkkatasolla.

Pysähtyneillä markkinoilla Saksa ja Suomi olivat voittajia markkinaosuustaistossa ja siten osasyyllisiä kaupan epätasapainoon ja kriisimaiden alamäkeen.

Saksa on näillä operaatioilla saanut niin suuren luottamuksen, että sijoittajat ovat kiikuttamassa rahojaan tulevalta kriisiltä turvaan Saksan joukkovelkakirjoihin negatiivisella korolla (-0,01%). Sijoittajien pelko euromaiden ja europankkien maksukyvyttömyydestä on niin kova, että he maksoivat Saksalle 24 miljoonaa euroa vastineeksi mahdollisuudesta lainata Saksalle 3,9 miljardia euroa puoleksi vuodeksi!
Ongelmat Euroopassa alkoivat Islannin pankkikriisillä, jonka johdannaisvelkakirjojen arvosta hävisi ”taivaan tuuliin” peräti 94 prosenttia.

Kalvo Nro 3

Euroopan pankkien riskit kriisimaissa.
Sitten oli Kreikan vuoro, jonka pelastamiseksi kerättiin EU-maiden veronmaksajien varoja 110 miljardia. Päättäjien mukaan piti olla solidaarisia kreikkalaisille, vaikka Kreikan omien rikkaiden rahoja oli kiikutettu salaa turvaan Sveitsin pankkeihin yli 200 miljardin euron edestä.

Kriisiä ei saatu padotuksi, vaikka meidän ”talousosaajamme” Jyrki Katainen ehti mainostaa, että ”markkinavoimat on saatu selätettyä”. Kriisi levisi Irlantiin, kun sikäläiset poliitikot lupasivat konkurssikypsille pankeille ”piikin auki”. Pankkien pelastaminen kävi ylivoimaiseksi Irlannin valtiolle. Sinne kerättiin EU:lta 85 miljardin lainapaketti.

Koska poliittiset päättäjät eivät vieläkään hahmottaneet pankkien pyramidihuijausta, tsunami levisi seuraavaksi Portugaliin. Sinne kerättiin 78 miljardin euron lainapaketti. Näiden pienten maiden pelastamiseen EU:n rahat ovat juuri ja juuri riittäneet. Sitten huomattiin, että Kreikan apupaketti ei riitä, joten parhaillaan mietitään Kreikan uutta apupakettia jonka suuruudesta ei ole vieläkään tarkkaa tietoa.
Kaikissa näissä maissa EU joutui tulemaan apuun, kun valtioiden 10 vuoden velkakirjojen korko oli noussut kuuteen prosenttiin. Nyt sekä Italian että Espanjan samojen velkapapereiden korko huitelee jo seitsemän prosentin tuntumassa. Niiden pelastamiseen eivät EU:n rahat enää riitä.

EU-maiden konkursseja patoamaan perustettiin Euroopan rahoitusvakausväline (ERVV). Se kykenee antamaan 440 miljardia euroa lainoja. Suomen takausvastuu tässä väliaikaisessa järjestelmässä on 28,7 miljardia.

Kun EU:n päättäjiltä on rahat loppumassa, ovat he innovoimassa samanlaisia arveluttavia keinoja, jotka heidän pitäisi kieltää investointipankkien johdannaiskaupassa. Vivuttamalla ”taiotaan” 440 miljardia 1 000 miljardiksi euroksi. Poliitikot haluavat vivuttaa ERVV:tä monimutkaisten takauksien avulla, mikä johtaisi suurimmillaan sijoittajariskien sälyttämiseen takauksia antavien maiden veronmaksajien harteille.

Kun kriisimaat vain lisääntyivät Angela Merkel ja Nicolas Zarkosy päättivät perustaa uuden kriisin patoamiseen tarkoitetun pysyvämmän tukijärjestelmän eli Euroopan vakausmekanismin (EVM). Sen päämaja on veroparatiisi Luxemburgissa ja sen on tarkoitus aloittaa toimintansa kesällä 2012. Se on kuitenkin epävarmaa, koska kaikki maat eivät taivu yksimielisyysperiaatteesta liittovaltiomaiseen 85 prosentin määräenemmistövaltaan.

Jos Suomi hyväksyy EVM:n (pysyvä vakausrahasto), sen lainanantokyky on 500 miljardia ja Suomen vastuut ovat nousemassa 12,6 miljardiin.

EVM on tulonsiirtojärjestelmä, jota ei valvota eikä rahojen käytöstä saa tietoja. Euroopan tilintarkastustuomioistuin ei pääse valvomaan julkisten varojen käyttöä EU:n nykyisissä eikä tulevissa kriisirahastoissa, vaikka summat ovat suurempia kuin koko EU:n vuosibudjetti.
Vallan keskittymistä Merkelille ja Zarkosylle ja muille kolmen A:n valtioille piti hyvänä Eurooppa-ministeri Alexander Stubb. Hän näki euroalueen darvinistisena järjestelmänä. ”Euroopan ydin on markkinavetoinen, ei poliittinen”, Stubb tunnusti varsin avoimesti hiljattain Belgian Brüggessa pitämässään puheessa.

Kansainvälistä valuuttarahastoa (IMF) on huudettu apuun EU:n kriisissä. Se on 1945 perustettu kansainvälinen järjestö, jonka tarkoituksena on loiventaa finanssijärjestelmän markkinahäiriöitä ja tukea tilapäisiin rahoitusvaikeuksiin joutuneita jäsenmaita. Sen tukipanos ERVM:ssa on 250 miljardia euroa. Sekä Yhdysvallat että Britannia ovat kieltäytyneet lisämaksuista IMF:n tukipaketista mahdollisesti syntyvälle EVM:lle.

Euroopan vakausrahaston ja IMF:n ajamat lääkkeet eivät kuitenkaan ole aina samoja. EU:n ja vakausrahaston lainapolitiikka ankkuroituu tiukkaan budjettikuriin, yksityistämisiin, hyvinvointipalvelujen alasajoon ja parlamentaarisen päätäntävallan mitätöintiin jopa yli 200 ehtoa sisältävillä lainapaketeilla.

Myös IMF on perinteisesti tunnettu tiukasta budjettikuripolitiikasta, velkaehtojen sanelusta ja sijoittajien etujen puolustamisesta kehitysmaiden kriiseissä, mitä se on aiemmin tehnyt vastustamalla pääomakontrolleja. Päättäjinä IMF:ssä on ns. ”Chicagon poikia” eli kyseisessä yliopistossa koulutettuja ns. friedmanilaista oppisuuntaa edustavia uusliberalistisia taloustohtoreita.

Erityistä huomiota on herättänyt IMF:n varatoimitusjohtajan Nemat Shafikin varsin poikkeava lausunto 3.1. 2011 Survey -lehdessä. Shafikin mukaan Islannin päätös päästää pankit konkurssiin ja kieltäytyä tappioiden sosialisoimisesta oli oikein. Lisäksi IMF kehui Islannin pääomakontrolleja ja elvyttävää talouspolitiikkaa laman aikana.

IMF:n ohella Euroopan keskuspankkia (EKP) on perätty EU:n viimekätiseksi pelastajaksi. Sen pitäisi olla itsenäinen kaikista intressiryhmistä, mutta kuten tuli aikaisemmin selvitettyä nykyisen pääjohtaja Mario Draghi:n taustat – toisin on. EKP:n neuvosto on keskuspankin ylin päättävä elin. Suomen Pankin pääjohtaja Erkki Liikanen on yksi sen 23 jäsenestä ja hänellä on yksi ääni.

Keskuspankin päätehtävä on vaalia hintavakautta eli inflaatiota, mutta kriisin yhteydessä siltä on alettu vaatia muitakin toimia. EKP:lla on yksi oikeus ylitse muiden; se voi painaa rahaa. Se ei saa ostaa suoraan valtion liikkeelle laskemia velkakirjoja, mutta se saa ostaa niitä jälkimarkkinoilla pankeilta.
Kalvo Nro 4

Valtionlainojen ostot FED / EKP

Koska konkurssikypsien valtioiden velkakirjat eivät tahdo mennä kaupaksi, pankit myyvät arvonsa menettäneitä velkakirjoja EKP:lle ja pääsevät kelvottomista papereista kätevästi eroon. EKP on ostanut 207 miljardin euron arvosta joukkolainoja toukokuusta 2010 lähtien –roskapapereita veronmaksajien piikkiin.

Rahamarkkinoille on syntynyt aivan järjetön tilanne. Valtioita edustava EKP painaa rahaa ja laskee valuutan markkinoille. Liikepankit lainaavat rahaa keskuspankilta pienellä diskonttokorolla (1%). Sitten ne lainaavat velkakirjamarkkinoilla eteenpäin pikavippeinä valtioille samaa valuuttaa suuremmalla prosentilla (esimerkiksi Kreikan velkakirjoissa markkinakorko on 35%).

Sama järjetön pankkien tukiaisralli jatkuu EKP:n toimesta toistakin kautta. Markkinoiden luottamus EU-maiden pankkeihin on heikko, Euroopan pankkiviranomaisen (EBA) mukaan Eurooppalaisten pankkien riskit Italiassa, Irlannissa, Kreikassa, Portugalissa ja Espanjassa ovat yhteensä 551 miljardia (sen lisäksi vielä Kreikan omat pankit).

Rauhoittaakseen markkinoita EKP avasi piikin kaikille pankeille 500 miljardiin euroon asti kolmen vuoden ajaksi. Vakuudeksi riitti taas arvonsa menettäneet kriisimaiden velkakirjat. Voisiko pankkien osakkeenomistajien tuki veronmaksajien rahoilla tästä vielä parantua? Sijoittajavastuusta ei puhu enää kukaan.

Pankit käyttivät ahnaasti anteliaisuuden hyväkseen ja saivat putsatuksi taseistaan kelvottomia papereita. Silti ”rahaa poistuu Euroopan pankkisysteemistä huikeaa vauhtia, minkä takia keskuspankit ovat turvautuneet rahan painamiseen”. Näin on todennut GoldMoney:n perustaja James Turk King World News’in -lehden haastattelussa. ”Amerikkalaiset sijoitusrahastot ja korporaatiot vetävät nekin varojaan ulos Euroopasta”, hän totesi. Turk’in toimiala on vilkastunut sillä arvometalleihin sijoittaminen on voimakkaasti kasvanut näinä epävarmoina aikoina.

EU-maat ovat kriisissä. Luokituslaitos Standard & Poor´s alensi jo Italian luottoluokitusta kahdella pykälällä ja Ranskan yhdellä. Kaikkiaan yhdeksän euromaan luottoluokitusta alennettiin. Kriisimaiden luottoluokitus on jo ”banaanivaltioiden” luokkaa. Lisäksi myös ERVV:n (EU:n tilapäisen velkajärjestelyn) luottoluokitusta alennettiin pykälällä. Yhdysvaltojen luottoluokitusta alennettiin jo aiemmin.

Se tietää lisää kustannuksia euromaiden veronmaksajille korkokulujen nousuna. Esimerkiksi Suomelle yhden prosenttiyksikön koronnousu tietäisi 250 miljoonan euron lisämenoja vuodessa.

Kalvo Nro 5

Hyperinflaatio

Kummallista, vaikka talousoppikirjojen mukaan EKP:n ja Amerikan keskuspakki FED:in hillittömästä rahanpainamisesta lähes Weimarin Saksan ja Zimbabwen malliin pitäisi seurata hyperinflaatio. Inflaation kehitys Euroopassa ja Yhdysvalloissa on ollut kuitenkin varsin maltillista.

EKP ottaa veronmaksajien piikkiin järjettömän suuria riskejä. Onhan sen oma pääoma vain yksittäisten euromaiden keskuspankkien lainanannon varassa. EKP on yhdessä euromaiden kansallisten keskuspankkien kanssa laittanut erilaisiin kriisitoimiin analyysitoimittaja Jan Hurrin mukaan jopa 1 500 miljardia euroa.

EKP:n ostamien ja vakuuksiksi saamien kriisimaiden velkakirjojen kirjaaminen alenevaan markkina-arvoon vie hetkessä sen omat pääomat nollaan ja EKP on jo nyt käytännössä roskapankki.
Kalvo Nro 6

Julkinen pääoma paikkaa yksityistä pakoa.

Suomen Pankki ei enää ole itsenäinen toimija vaan alisteinen EKP:n rahapolitiikalle. Se on myös vastuussa EKP:n ottamista riskeistä operoidessaan EU:n nimissä.
Suomen Pankilla on EKP:n jäsenenä 3,6 miljardin euron riskit EKP:n ostamista ja arvottomiksi käyvistä kriisimaiden velkakirjoista. Suomen Pankin osuus kasvaa vielä runsaasti, kun EKP:n johtajat antoivat 200 miljardin takuut IMF:lle sen nostaessa kriisirahastoaan. Suomen takuupotti kasvoi 3,8 miljardia lisää.

Suomen Pankin riskit ovat melkoiset ja tase paisuu jättimäiseksi myös EKP:n rahoittamisessa. Pankin Target-järjestelmään liittyvät saatavat ovat syksyn (2011) aikana kaksinkertaistuneet peräti 66 miljardiin euroon ja tase puolessa vuodessa kolminkertaistunut (eli 98mrd€).

Suomen laskennallinen osuus Target-järjestelmän yhteenlasketuista n. 600 miljardin euron saatavista on n. 10 miljardia. Siinä raha kiertää kehää ja siirtää riskejä yksityiseltä puolelta yhteiskunnalle.
Target-järjestelmä syöttää rahaa vahvimpien euromaiden keskuspankeilta etenkin kriisimaiden keskuspankeille. Nämä lainaavat rahan kriisimaiden pankeille ties kuinka kehnoja vakuuksia vastaan.
Pankit taas lainaavat hätärahat esimerkiksi kriisivaltiolle, jotta nämä voivat maksaa erääntyviä velkojaan. Raha päätyy pankeille ja kriisimaiden muille rahoittajille. Sitä mukaa kuin julkinen hätäraha näin muuttuu yksityiseksi, kipaisee se karkuun esimerkiksi saksalaisiin tai jopa suomalaisiin pankkeihin – ja päätyy näiden uusiksi keskuspankkitalletuksiksi taas kierrätettäväksi EKP:n kautta takaisin kriisimaihin.

Samalla yksityistä riskiä siirtyy kierros kierrokselta kasvava määrä veronmaksajien piikkiin. Jos hullusti käy, myös Suomen Pankki on pian valtion ja veronmaksajien kukkarolla.

Kalvo Nro 7

Suomen pankkiriski on kaksikertaistunut 10 vuodessa.

Suomen Pankin suulla on meille vakuutettu, että suomalaiset pankit ovat loistokunnossa ja meillä ei ole mitään pelättävää. Kuitenkin myös suomalaisten pankkien velat eli saatavat ovat kasvaneet kansantulon kasvuun nähden yli kaksinkertaiseksi.

Lisäksi melkein koko pankkisektori on ulkomaisessa omistuksessa, joten emopankkien heiluessa myös sivukonttorit heiluvat.

Suomen Pankkia ja sen johtajia on julkisuudessa totuttu pitämään rahoitusalan huippuasiantuntijoina. Todellisuudessa ne ovat olleet vanhojen poliitikkojen suojatyöpaikkoja.
Esimerkiksi nykyinen pääjohtaja Erkki Liikanen toimiessaan Harri Holkerin hallituksen valtionvarainministerinä tuli kuuluisaksi 80-luvun lopussa kirjasesta: ”Verotus kevenee”. Toteuttaessaan kokoomuslaista veropolitiikkaa hän kuumensi veronalennuksilla jo valmiiksi ylikuumenneita markkinoita ja pahensi 90-luvun lamaa.

Sama hallitus vapautti pääomamarkkinat ja päästi jo tuolloin suomalaisetkin pankinjohtajat riehumaan katastrofaalisin seurauksin. Sinä aikana (1987-1991) julkisen talouden kulut repesivät 77 miljardista markasta 158 miljardiin Liikasen ammattitaidolla. Tapahtui valtiontalouden historian pahin budjettirepeämä.

Kaikista EU:n tukiaisista huolimatta eurooppalaisten pankkien konkurssit ovat jo alkaneet. Ensin ranskalais-hollantilainen Dexia -pankki ajautui veronmaksajien pelastettavaksi. Sitten Saksan toiseksi suurin pankki Commerzbank on ajautunut valtion syliin.

Näin ei pitänyt käydä, koska ne olivat läpäisseet jo toistamiseen ns. pankkien ”stressitestit”. Myös pankkien luottoluokituksia on alennettu viime aikoina EU-maissa.

Viimeisiä stressitestejä ei tehty edes Basel II vaatimusten mukaan joka on kaiken kukkuraksi pankkien oma itse itseään valvova järjestelmä. Se edellyttää, että pankilla pitää olla omaa pääomaa ainakin 8 prosenttia taseesta. Stressitestit tehtiin 5% oman pääoman oletuksella. Nyt on vasta ehdotettu, että pankkien oman pääoman nostotavoite olisi 9 prosenttia.

Nyt jännätään, onko seuraavana konkurssivuorossa oleva maa Italia. Sen valtionlainat ovat jo. 1 900 miljardia (121% BKT:sta) ja sen pankit ovat vieläkin kehnommassa kunnossa. Italian valtionvelasta on vain kymmenesosa lyhyen laina-ajan velkaa. Valtionvelka ei siis sinänsä altista paniikille.

Paniikki syntyy sitä vastoin rahoitussektorin tilanteesta. Kansainvälisen järjestelypankin BIS:n tilastojen mukaan Italian pankkien velasta lyhyttä velkaa on noin 44 prosenttia, josta jopa neljä viidesosaa on ulkomaan valuutoissa. Italialaiset pankit ovat harrastaneet riskialtista Carry trade -strategiaa: ne ovat lainanneet rahaa maista, joiden korkotaso lähentelee nollaa, kuten Yhdysvalloista ja Japanista. Sitten ne ovat luotottaneet asiakkaitaan korkeammalla euromääräisellä korolla.

Italian suurin pankki Unicredit järjesti juuri hädissään 7,5 miljardin osakeannin, jossa se myi osakkeitaan 69 prosentin ale-hintaan. se tarvitsi kipeästi rahaa oman pääomansa nostamiseen kun muualta ei enää sitä saanut.

Italian pankkien hädästä kertoo se, että kun niiden lainahanat ovat tyrehtyneet, mafian koronkiskonta on tullut tilalle. Siitä on tullut ”Italian johtava pankki”. Italialaisen Confesercentti -järjestön julkaisema tuore raportti arvioi, että jopa 200 000 italialaista pienyrittäjää on joutunut lainaamaan rikollista ja rikollisen kallista rahaa. Mafian ”perintätoimet” ovat tunnetusti tehokkaita.

Jos tai kun Italia romahtaa, Espanja seuraa perässä. Italian ja Espanjan yhteinen rahoitustarve on vuoden 2013 loppuun mennessä n. 1 300 miljardia. Ei väliaikaisen eikä mahdollisen pysyvän kriisirahaston rahat enää riitä, kun samaan aikaan joudutaan vielä pääomittamaan muidenkin maiden pankkeja.

Espanjassa muhii pankkien taseissa melkoinen pommi. BBVA -pankki arvioi pankkien tappioiden määräksi n. 60 miljardia euroa. Ylikuumenneisiin asuntomarkkinoihin liittyy myös kotitalouksien valtava velka. Kun julkisen talouden ja yksityisen velan laskee yhteen, Espanjassa on analyytikkojen mukaan velkaa 355 prosenttia BKT:sta. Lisäksi Espanjaa rasittaa 23 prosentin työttömyys ja peräti 45 prosentin nuorisotyöttömyys.

Mediat ovat viimein siirtäneet painopistettä valtionveloista pankkien ongelmiin. Yhdestä aiheesta he ovat olleet kuitenkin kollektiivisesti hiiren hiljaa.

Pääongelmanahan eivät ole ylivelkaantuneet valtiot, vaan niitä väkisin ja vastuuttomasti lainoittaneet pankit. Ne ovat tuputtaneet lainojaan puoliväkisin ylivelkaisille valtioille kuten Afrikassa on tapahtunut vuosikymmenien ajan.

Pankkien johdannaisten pyramidihuijauksilla paisutetut taseet pakottavat pankit myymään jatkuvasti uusia lainoja yhä maksukyvyttömämmille asiakkaille, jotta velkapapereiden ketjukirjepeli voisi jatkua. Pankkisektorista on kasvanut ylisuuri käenpoika muuhun talouteen verrattuna. Kyseessä on paha järjestelmävika.

Kalvo Nro 8

Velkapyramidi

Pankkien taseissa muhii paljon suurempi ”pommi” kuin valtionveloissa. Virtuaalirahan suuruus on järkyttävän suuri. Der Spiegelin ja järjestelypankki BIS:n tilastojen mukaan se on lähes 700 biljoonan suuruusluokkaa. Jos sitä verrataan reaalimaailmaan eli koko maailman BKT:hen, joka on 58 biljoonaa (v.2009), kuvitteellisen rahan määrä on yli kymmenen kertaa suurempi.

Tämä on sen suuruusluokan ongelma ja niin vakava, että kaikki valtamediat ovat kollektiivisesti vaienneet siitä. Yksikään talousprofessori, taloudellinen tutkimuslaitos, Suomen Pankin ekonomisti eikä taloustoimittaja ole uskaltanut ottaa julkisuudessa ongelmaa esille.

Mistään ei löydy ns. ”hyvää haltijaa” joka taikasauvallaan hävittäisi ongelmajohdannaiset pankkien taseista. Jos niiden 700 biljoonasta eurosta pitäisi hävittää arvonalennuksina 60-90 prosenttia, eivät EU:n ja IMF muutaman sadan miljardin apupaketit riitä alkuunkaan kun tarvittaisiin satoja biljoonia euroja. Tämän johdosta pankkimaailmalla ei ole mitään mahdollisuuksia selvitä ilman jonkinlaista ”rysähdystä” jossa myös sijoittajat joutuvat ”ottamaan omistajavastuuta”.

Kalvo Nro 9

Pankkien alaskirjaukset ja pääomitukset

Pankkien taseiden korjaus markkina-arvoonsa eli arvottomien johdannaistuotteiden alaskirjaus on aivan olematonta eli maailmanlaajuisesti 1,5 biljoonaa euroa ja se on kaiken kukkuraksi tehty pääasiassa veronmaksajien rahoilla. Tarve olisi useita satoja biljoonia.

Ongelmasta ei selvitä vaikenemalla ja vastuullisuutta ei osoita se, että pannaan ”pää pensaaseen”. Näinhän Katainen ja EU-päättäjät ovat tehneet jo 3-4 vuotta (jo 20 kriisikokousta) ja ongelma on vain pahentunut. Sinä aikana on heitetty oikeaa rahaa ”kankkulan kaivoon” lähes koko maailman BKT:n verran. Se on kurjistanut entisestään jo muutenkin ylivelkaisia veronmaksajia.

Noin 50-60 biljoonalla on heikennetty markkinoiden ostovoimaa, talouden kasvua, työllisyyttä ja yhteiskunnan hyvinvointipalveluja. Kun nyt kaikki säästävät samanaikaisesti Euroopan suhteellisen suljetuilla sisämarkkinoilla, väistämätön seuraus on kokonaiskysynnän romahdus ja massatyöttömyys, jotka taas entisestään kasvattavat valtioiden alijäämiä.

Säästöjen sijaan poliitikkojen tulisi kiinnittää huomiota tuotannon kasvusta saatavan jakovaran hiipumiseen. Esimerkiksi Suomen valtion budjetin pitäisi olla 70 miljardia nykyisen 50 miljardin sijasta, jos valtionvarainministerit olisivat ulosmitanneet jaettavaa kansalaisille ostovoimaksi TUOTANNON KASVUN SUHTEESSA.

Kalvo Nro 10

Velan vähentäminen on jo alkanut USA:ssa

Lähes kaikki teollistuneet valtiot ovat veloissa yli kolme kertaa oman BKT:n verran kun mukaan lasketaan valtioiden, yritysten, osavaltioiden ja kotitalouksien velat. Kaikkien pitää nyt säästää. Tällä säästämisellä on kuitenkin ikävä seuraus. Tulevan romahduksen ja jättimäisen laman jälkeen toipuminen tulee olemaan entistä vaikeampaa. Pankinjohtajat ovat puristaneet kansalaiset jo valmiiksi kuiviin eikä heidän velkojaan tulla nollaamaan.

Pelkästään Euroopassa on pelastuspaketeissa EU:n tilintarkastusviraston mukaan haettu valtiontukilupia yli 4 500 miljardille eurolle. Jos Kreikka olisi heti laitettu velkasaneeraukseen ja riskipankit olisi päästetty konkurssiin, olisi sekin summa säästetty ja päästy paremmin uuteen alkuun.
Nyt pankit piilottelevat johdannaismarkkinoiden velkapapereita todennäköisesti veroparatiiseissa, jonne millään tarkastusviranomaisilla ei ole pääsyä, eikä niiden arvonalennuksia ole edes aloitettu.
Pankit ovat turvautuneet samaan järjestelyyn kuin konkurssiin mennyt energiayhtiö Enron. Investointipankit ja Hedge -rahastot ovat ns. ”varjopankkeja” ja ne ovat piilottaneet epäkurantit johdannaispaperit tytäryhtiöidensä veroparatiiseissa oleviin postilaatikkoyhtiöiden taseisiin nimellisarvostaan.

Koska kukaan ei niitä enää osta (ehkä EKP:tä lukuun ottamatta), ei niiden arvonalennus tule edes näkyviin. Siellä se ”pommi” kuitenkin muhii ja veronmaksajat joutuvat jatkuviin talkoisiin, jollei kuplaa puhkaista ja velkapapereista ei tehdä arvonalennusta.

Suurimpia johdannaistuotteitten kauppaajia ja riskikeskittymiä ovat maailman 12 suurpankkia, noin 8 000 hedge -rahastoa ja erilaiset investointipankit.

Nyt pankkien välillä on luottolama eivätkä ne lainaa toisilleen. Luottamus on hävinnyt. Ne ovat halvaantuneet, eikä niillä ei ole enää kykyä lainoittaa normaalisti asiakkaitaan. Kaikki raha menee taseitten korjaamiseen ja liian alhaisten omien pääomien nostamiseen. Pankit olisivat jo Ilman EKP:n ja veronmaksajien tukiaisia konkurssissa.

Investointipankit on kuitenkin laitettava konkurssiin ja osa niistä voidaan kansallistamisen jälkeen jättää henkiin. Pankkien taseet on korjattava markkina-arvoonsa jotta ne voivat jatkaa toimintaansa ilman veronmaksajille kohdistuvaa jatkuvaa riskiä. Alalla on roimaa ylikapasiteettia. Tarvitaan täydellinen pankkimaailman saneeraus ja uudet säännöt suitsemaan niiden ahneutta ja valtaa.

Valta on saatava takaisin poliitikoille. He eivät ole kuitenkaan saaneet mitään aikaiseksi pankkien suitsemisessa. Jo 3-4 vuotta on kulunut finanssikriisin alusta, mutta investointipankkiireiden optiot ja bonukset sekä pankkien riskit jatkoivat vain kasvuaan.

Ei ole saatu aikaiseksi pankkiveroa, transaktioveroa, ei lopetetuksi ”shorttausta” eli lyhyeksi myyntiä. Ei erotetuksi investointipankkeja tavallisesta pankkitoiminnasta. Ei kielletyksi tai rajoitetuksi riskipitoisia johdannaistuotteita kuten CDO, CDS, vivuttaminen jne. Veroparatiiseja ei ole saatu poistetuksi. Yhdysvaltojen sisällä toimii edelleen Delawaren osavaltio veronkiertoparatiisina kuten myös Lontoon City Britanniassa.

Kalvo Nro 11

Rikkain prosentti omistaa 44% maailman varallisuudesta.

Paljon on puhuttu, mutta mitään ei ole saatu aikaan. Pankkimaailmalla on ilmeisen vahva ote poliitikoista. Ei ihme, että rikkaat ovat rikastuneet ja köyhät köyhtyneet Suomessa kuin muuallakin. Maailman rikkain prosentti omistaa melkein puolet (44%) koko maailman varallisuudesta ja miljardöörit hymyilevät vinosti sisäänpäin.

Nyt meillä on sunnuntaina valittavana presidentiksi kaksi politiikassa meritoitunutta ”talousosaajaa”. Niinistö, tämä entinen puolivallatonleskimies, josta nyt voittaessaan vaalit, tulisi täysin vallaton presidentti. Hänenkin ammattitaitonsa pankkiasioissa on kyseenalainen. Hän toimi monta vuotta pankkimaailman ytimessä ollessaan Euroopan investointipankin (EIB) varapääjohtaja ja Euroopan jälleenrakennus- ja kehityspankin (EBRD:n) hallintoneuvoston jäsenenä. Siitä huolimatta hänen ammattitaitonsa ei riittänyt varoittamaan etukäteen pankkimaailman kuplasta ja finanssikriisistä.
Lipponen taas jäisi mahdollisena presidenttinä lopullisesti päätöksenteon ytimen ulkopuolelle, vaikka hän EU:n ytimeen pyrkiessään kävi Amerikassa nuolemassa Bushin saappaita ja ylistämässä hänen ”johtajuuttaan”. EU:n kokouksissa ei ole enää tilaa ”kahdelle lautaselle”.

Tästä Nord-Stream kaasuputken lobbarista on tullut täysiverinen oikeistolainen. Lipposen vaalimainoksessa hän sanoi: ”Pöh, ei ole mitään pelättävää”. Se kertoo selvimmin, että hän ei enää elä tässä maailmassa.

Kokoomusta viime vaaleissa äänestäneiden keskuudessa Helsingin Sanomien vaalikone suosittelee äänestämään Lipposta ennemmin kuin Niinistöä. SDP:tä äänestäneiden keskuudessa kone suosittelee ennemmin Paavo Arhinmäkeä kuin Lipposta.
Molemmat presidenttiehdokkaat perustelivat Emuun menoa talouden ja kansalaisten hyvinvoinnin kasvulla. Kymmenen vuoden jälkeen kaksi tuoretta tutkimusta antaa lähes murska-arvion yhteisvaluutta eurolle.

Kalvo Nro 12

Maailman BKT:n kehitys
Euro ja vapaaksi päästetty pääoma ei lisännytkään talouskasvua vaan on heikentänyt palkansaajien tuloja pääoman hyväksi. Rahaliiton vaikutuksia tutkinut David Cook Hongkongin yliopistosta totesi, ettei Emu ole toiminut kaksisesti: ”Tutkimus osoittaa palkkatulojen osuuden kansantuotteesta laskeneen euroalueella, erityisesti Irlannissa, Italiassa ja Suomessa”.

Pitemmälläkin aikajaksolla tarkastettuna Maailman BKT:n ”kasvu” on ollut laskusuuntainen. Erityisesti 80-luvulla tapahtuneen pääomien vapauttamisen jälkeen.

Samanlaiseen tulokseen kuin Cook, on tullut myös Palkansaajien tutkimuslaitoksen Jukka Pirttilä. ”Kun henkeä kohti lasketun BKT:n kasvu euromaissa vuosien 1995-1997 keskiarvosta vuosien 2008-2010 keskiarvoon oli 48 prosenttia, oli se samaan aikaan verrokkimaissa 55 prosenttia, eli kasvua oli euromaissa 7 prosenttiyksikköä vähemmän”.

Pääomien liikkuvuus on alentanut työntekijöiden neuvotteluvoimaa koska yrityksillä on markkinavoimaa suhteessa työntekijöihin. Aivan kuten poliitikoilla ei ole enää neuvotteluvoimaa suhteessa pankkiireihin.

Sitä eivät Lipponen sosiaalidemokraattien edustajana eikä Niinistö työkansan edustajana vieläkään valitettavasti ymmärrä. He ovat pääoman eivätkä työkansan edusmiehiä – siis käytännössä pääoman juoksupoikia.

- Kiitoksia tarkkaavaisuudesta ja äänestäkää ensi sunnuntaina, jotta kehityksen suunta edes hitusen muuttuisi.

Ari Ojapelto
Tietokirjailija
Ari.ojapelto@taloverkot.fi

Helsingin Sanomien talousjournalismi – asiaa vai asialla?

2011-10-16T15:54:00.000+03:00

Esitelmä: Helsingin Sanomat – Sananvapauden monopoli –seminaarissa
Ruotsinkielisellä työväenopistolla (Arbis) 15. 10 2011.

Rivikansalaisten keskuudessa on vallalla käsitys, että Suomi on vapaan tiedonvälityksen mallimaa. Tiedotusvälineet ja toimittajat kuorossa paheksuvat Venäjän, Kiinan ja muiden diktatuurimaiden mielipidevapautta. Millaista on sitten journalistinen vapaus Suomessa?

Olen harrastanut yhteiskunnallista talouskirjoittelua jo noin 30 vuotta. Siinä sivussa kirjoittanut muutaman kirjan. Tänä aikana olen törmännyt useasti tähän ”journalistiseen vapauteen”.
Olen tullut siihen tulokseen, että ”tietyistä asioista” ei saa kirjoittaa Suomessa kriittisesti. Tai tietysti jokainen saa kirjoittaa pöytälaatikkoonsa mitä haluaa, mutta niitä ei julkaista – ainakaan valtalehdistössä.

Toisinajattelijalle ei anneta palstatilaa. Jos kirjoittaa täysin perättömiä, isoilla valtamedioilla pitäisi olla ammattitaitoisia toimittajia, jotka voivat ”ampua alas” perättömät väitteet ja näkemykset. Samalla se voisi nostaa profiiliaan. Jos toimituskunnasta ei löydy tarvittavaa asiantuntemusta, iso valtalehti voi aina tilata rahalla ulkopuoliselta asiantuntijalta vastakirjoituksen.

Mitä sitten ovat ne asiat, joista valtalehdet vaikenevat? 30 vuoden kokemuksella kärjistäisin sen seuraavaan: Jos Kansan Uutiset tekee jostakin aiheesta tai akateemisesta tutkimustuloksesta aukeaman jutun, Hesari tekee siitä yhden palstan kirjoituksen, jonka se piilottaa mainosten tai kuolinilmoitusten joukkoon. Kauppalehti ja Nykypäivä vaikenevat tutkimuksen tuloksista kokonaan.
Helsingin Sanomat on saanut valtavien mainostulojensa avulla Suomessa lähes mediamonopolin vallan. Silti se korostaa olevansa journalistisesti ”riippumaton”, jonka toiminnan lähtökohtana on taloudellinen ja henkinen riippumattomuus (viimeksi pääkirjoituksessa 21. 7. 2011). Näitä journalistisia hyveitä entiset ja nykyiset päätoimittajat ovat toistaneet näyttävästi.

Hesarissa oli kulttuurisivulla 28.3. 2010 näyttävä vastaavan päätoimittajan Janne Virkkusen lähtöhaastattelu otsikolla: "Seriöösin journalismin asiamies".

Hän kertoi siinä lempiaiheestaan l. perinteisistä journalistisista hyveistä: "On vaarallista, jos ajattelemme, ettei meidän työllämme ole merkitystä, sillä tällä työllä jos millä on yhteiskunnallista merkitystä".

Entinen Hesarin päätoimittaja jatkoi: "Ja tietysti journalistien pitää vahtia valtaa". Ja edelleen: "Virkkunen pelkää, että elämme taas aikaa, jossa sokeat pisteet tulevat esiin vasta vuosien kuluttua. Sen takia journalistien on etsittävä yhteiskunnassa irrallaan ja iduillaan olevia asioita; asioita jotka ovat kaikille viiden vuoden päästä itsestäänselvyyksiä, mutta ovat vielä näkymättömissä".

Todelliseksi farisealaiseksi hän heittäytyi kuitenkin todetessaan: "Virkkusen mielestä tämän takia kaikkien alojen toisinajattelijoita pitää - tai pitäisi - kuunnella enemmän. "Pieni vähemmistö saattaa nähdä paremmin kuin suuri enemmistö”.

Samanlaiseen farisealaisuuteen syyllistyi myös päätoimittaja Reetta Meriläinen lähtöhaastattelussaan eläkkeelle otsikolla: "Lukijoiden asialla hittoja säästämättä". Hän kertoi: "Hermostun huolimattomasta journalismista ja siitä, että kirjoitus jättää liian monta kysymystä avoimeksi" Hänen kohdallaan se ei valitettavasti pidä paikkansa.

Farisealaisuus tulee väkisin esille hänen sanoessaan: "Tärkeintä on, että sisältö pidetään merkityksellisenä (...) Lehden täytyy tarjota tietoa, joka pitää tietää, jotta selviytyy tässä maailmassa".
Minullakin on omakohtaisia kokemuksia merkityksellisen tiedon saamisessa Hesarin palstoille. Ne löytyvät blogiltani: (kohdassa Debatit/Sähköposti. http://ariojapelto.blogspot.com/2010/08/2-sahkopostikeskusteluni-helsingin.html)

Vielä farisealaisemmaksi juttu muuttui kun Meriläinen sanoi: "Toimituksen sisällä ollaan liian yksituumaisia. Ei hyväksytä kerettiläisiä ääniä, vaikka niin kuvitellaan (...) toimituksessa pitää olla rohkeita ihmisiä, jotka uskaltavat huutaa, että keisarilla ei ole nyt vaatteita".

Meriläinen sanoi haastattelussa myös toimitusten työskentelystä, että "pelkurit ja vellihousut suututtavat". Minulla on runsaasti kokemuksia kuinka todellisuus ja päätoimittajien uskomukset eivät kohtaa ja Hesarin toimitus on vellihousuja täynnä.

Virkkusen lähtöhaastattelussa oli sentään pientä itsetutkiskelua: "Mutta ei Helsingin Sanomatkaan anna tarpeeksi tilaa toisinajattelijoille. Tässä mielessä me olemme ehkä liikaa valtavirtalehti".
Edes nykyinen päätoimittaja Mikael Pentikäinen ei ole ottanut onkeen hänen neuvojaan. Pentikäinen kirjoitti avajaiskirjoituksessaan (1.4. 2010) "Mies vaihtuu, linja pysyy" sekä "Päivälehden perintö velvoittaa meitä rohkeaan mutta nöyrään journalismiin, joka uskaltaa käydä asioiden ytimeen kuvia kumartamatta".

Hän jatkoi: "Pyrimme totuuteen ja objektiivisuuteen (...) Tässäkin on tärkeää sananvapaus: palstamme on ovat aina auki rakentavalle keskustelulle. Se on terveen kansanvallan välttämätön edellytys".

Hänkin peräänkuulutti hurskaasti moniarvoista journalismia, vallitsevista käsityksistä poikkeaville näkemyksille palstatilaa ja tulevaisuutta luotaavien vaihtoehtoistenkin kirjoitusten esilletuloa.
Silloin voisi toteutua hänen "tulohaastattelussa" lausumansa ajatus: "Rahalla ei voi vaikuttaa lehden journalistiseen sisältöön".

Tosielämässä Hesari jakaa kuitenkin vain yksipuolista tietoa ja käyttää uusliberalistisia talousasiantuntijoita. Hesari on systemaattisesti hyssytellyt globalisaation haittavaikutuksia totesi väitöskirjatutkimuksessaan myös Helsingin yliopiston tutkija Lotta Lounasmeri.

Samanaikaisesti Hesari sulkee toisinajattelijoilta mediatilan. Sen seurauksena jopa Hesarin omat pääkirjoitustoimittajat ihmettelevät ääneen ns. ”virallisten” talousennusteiden jatkuvaa epäonnistumista.

Hesarin pääkirjoitustoimittaja Paavo Rautio kirjoitti kolumnissaan "Taas menivät porsaat metsään" (14.1. 2009). Siinä hän valitti talousasiantuntijoitten kyvyttömyyttä tehdä edes lyhyen tähtäimen talousennusteita.

Sama kyvyttömyys erottaa todellisia tulevaisuuden "näkijöitä" vaivaa myös taloustoimittajia. Ihmetyttää, ettei Helsingin Sanomista löydy palstatilaa tällaiselle talouden toisinajattelijalle ja ennustajalle, joka on todistettavasti "arvannut" kolme viimeistä lamaa etukäteen (ks. Blogini kohta: Ennustukset, http://ariojapelto.blogspot.com/2010/05/ennustukset.html) ja varoitellut niistä etukäteen.
90-luvun laman ennustin kaksi vuotta ennen kirjassani: ”Lisääkö automaatio kilpailukykyä vai työttömyyttä? (Tammi 1989). Nykyisen finanssikriisin ennustin myös kaksi vuotta ennen kirjassani: ”Ahneuden aika” (VS -Kustannus 2006).

Vuonna 2000 tapahtuneesta IT -kriisistä en sentään tehnyt kirjaa. Kuitenkin varoittelin puoli vuotta ennen romahdusta asiasta kolmessa eri lehdessä ( Yliopisto-lehti Nro 5/2000, Kansan Uutiset 14.3. 2000 ja Salon seudun Sanomat 14.3. 2000).

Näitä kolmea tulevasta lamasta varoittavaa kirjoitusta olen tarjonnut aikanaan myös Helsingin Sanomille, mutta päätoimittajien hurskaista puheista huolimatta niitä ei Hesarissa julkaistu – onneksi muualla kuitenkin. Muutenkin Hesari on boikotoinut minua, vaikka olen saanut esitelmöintikutsun talousasioista useimpiin yliopistoihin ja pari kertaa eduskuntaankin.

Huvittavana esimerkkinä Hesarin päätoimittajien systemaattisesta boikotoinnista kertoo vuoden 2009 kesän alussa Hesarin omien toimittajien keskuudessa tehty sisäinen gallup-kysely Suomen nykyisistä toisinajattelijoista. He rankkasivat allekirjoittaneen 30 valtakunnan merkittävimmän toisinajattelijan joukkoon.

Siitä huolimatta, tai juuri siksi, minusta ei ole myöskään tehty yhtä ainutta henkilöhaastattelua Hesariin kuluneiden 30 vuoden aikana.

Hesari on uhrannut palstakilometrejä juuri niille talousennustajille, joita Rautio kirjoituksessaan kritisoi. Nykyisestäkin finanssikriisistä vallassa oleva talouspapisto ennusti vain perinteistä pientä 1-2 vuoden notkahdusta, jonka jälkeen kaiken piti palata taas ennalleen.

Siis tiedonvälityksessä ei ole olennaista mistä kirjoitetaan vaan mistä vaietaan. Suomessa vielä onneksi vaietaan, diktatuurimaissa toisinajattelijat yleensä vaiennetaan. Samasta asiasta on kuitenkin kysymys, toiminnassa on vain pieni aste-ero.

Mistä sitten vaietaan. Voisin konkretisoida sen pähkinänkuoressa siten, että kaikki sellainen tieto, joka horjuttaa vapaan markkinatalouden ideologiaa, on pannassa. Mitä tehokkaammin uusi tieto sitä horjuttaa, sitä varmemmin sitä ei julkaista.

Neuvostoliiton romahduksen myötä ehdittiin hetken iloita kommunismin konkurssista. Vapaan markkinatalouden ideologian uskottiin vievän maailman lopulliseen onnelaan uusliberalistisen vapausihanteen avulla.

Kalvo nro 1 / Ensimmäinen esimerkki mistä ei saa Hesarissa puhua
Otan vain muutaman esimerkin. Nykyisen finanssikriisin yhteydessä olen yrittänyt saada Kansainvälisen järjestelypankki BIS:n tilastotietoja esille Hesarissa, ja muissa valtamedioissa.

Kalvo nro 2 / Maailman velkapyramidi

Lähetin sen ensin Hesarin taloustoimitukseen ja Vieraskynäpalstalle. Kun mitään ei tapahtunut, lähetin sen suoraan Pentikäiselle vedoten valtamedioiden velvollisuuteen julkaista tärkeää tietoa.
Sitä ei julkaistu, koska se sotii päätoimittajan ”kaveria ei jätetä” kirjoituksia vastaan. Hänen mielestään Kreikka on pelastettava hinnalla millä hyvänsä. Sijoittajien ja pankkien etu menee veronmaksajien edun edelle.

Sokea Kreetakin näkee kuviosta ensisilmäyksellä, että nykyinen kriisi ei ole ensisijaisesti valtioiden velkakriisi vaan pankkien johdannaismarkkinoitten aikaansaama virtuaalirahan pyramidihuijaus. Siitä näkee heti, että mitkään veronmaksajien reaalimaailman tukirahat eivät riitä pelastamaan pankkeja niiden itse aiheuttamalta virtuaalikuplan aikapommilta. Rysähdys tullee tukipaketeista huolimatta ja varmasti.

Valtamediassa ei sovi pohtia, kuinka pitkälle näitä EU-valtioiden pelastusoperaatioita on järkevää jatkaa kuten Islannin, Kreikan, Irlannin ja Portugalin, kun niiden loppumisesta ei ole mitään varmuutta Seuraavaksi vuorossa, Italia, Espanja Belgia, Ranska? Niiden pelastamiseen EU:n rahat eivät riitä.

Italian ja Espanjan luottoluokitusta alennettiin juuri 2-3 pykälää ja toisenkin stressitestin puhtaasti läpäissyt Dexia-pankki kaatui Ranskan ja Belgian veronmaksajien pelastettavaksi.

Toisetkin stressitestit olivat pelkää silmänlumetta sillä ne laskettiin pankkien kuuden (6%) prosentin oman pääoman oletuksella, vaikka Basell II sopimus edellyttää pankeilta kahdeksan prosenttia (8%) omaa pääomaa. Heti perään luottoluokittaja Moodis pudotti kahdentoista brittiläisen rahoituslaitoksen ja yhdeksän portugalilaisen pankin luokituksia.

Pankkien välinen luottamus on taas kadoksissa ja vakuudellisten ja vakuudettomien luottojen korkoero on rajussa nousussa. Luotonanto on taas tyrehtymässä. Tuhon merkit ovat selviä.
Ongelmanahan eivät ole ylivelkaantuneet valtiot, vaan niitä väkisin ja vastuuttomasti lainoittaneet pankit, jotka ovat tuputtaneet lainojaan puoliväkisin ylivelkaisille valtioille kuten Afrikassa on vuosikymmenien ajan tapahtunut. Pankkien johdannaisten pyramidihuijaushan pakottaa pankit myymään jatkuvasti uusia lainoja yhä maksukyvyttömämmille asiakkaille, jotta velkapapereiden ketjukirjepeli voisi jatkua.

Se on kuin pyörällä ajaminen, jos pysähdyt pyörä kaatuu. Nyt kaikki ovat veloissa velanhoitokykynsä äärirajoilla asti, joten ”velkapyörä” vauhdin hidastuessa kaatuu väkisinkin.

Jo syksyllä 2009 finanssikriisin hoitoon maailmanlaajuisesti oli laitettu tutkimuslaitos Grail Resesearchin (2009) mukaan veronmaksajien rahoja yli 20 000 miljardia dollaria, joka on lähes puolet koko maailman BKT:sta, jotta pankit pysyisivät pystyssä.

Kukaan ei tarkasti tiedä, onko samansuuruinen summa laitettu vielä lisää syksyn 2009 jälkeen. Kokonaissumma lähentelee jo koko maailman BKT:n suuruutta. Ne biljoonat ovat pois lopullisesti kansalaisten hyvinvointipalveluista ja ostovoimasta.

Loppua ei näy, eivätkä poliitikot ole pankkien todellisesta tilanteesta tietoisia. Kaikki tuki- ja elvytysrahat ovat kuitenkin jo ”kankkulan kaivossa” ja niillä on ainoastaan hieman voitettu aikaa pankkien ongelmien lopullisessa esilletulossa.

Tästä pankkien vastuuttomuudesta ja niiden järjettömästä virtuaalirahan ”taikomisesta” saa pienen aavistuksen, kun vertaa parin vuoden takaisia lukuja (jolloin finanssikriisi alkoi) reaalimaailman ja virtuaalimaailman välillä.

Kun koko maailman BKT oli tuolloin 43 biljoonaa dollaria, oli johdannaistuotteitten velkasaatavien arvo 676 biljoonaa eli 13 -kertainen! (lähde: Kansainvälinen järjestelypankki BIS v. 2008).
Pankkien roskalainojen ja taseiden saattaminen arvonalennuksilla päiväjärjestykseen vaatii niin suuria rahasummia reaalitaloudelta, että mistään ei löydy sellaisia rahoja. Eikä mistään löydy myöskään sellaista hyvää haltijaa, joka taikoisi taikasauvalla ongelmaluotot pankkien taseista pois.

Kalvo nro 3 / Virtuaalivelan määrä on järkyttävän suuri.

Pienellä karkealla laskutoimituksella selviää, että jos maailman kaikkien valtioiden koko budjetti laitettaisiin vain ja pelkästään pankkien johdannaisten arvonalennuksiin ja kirjanpitoarvot varovaisesti vain puolitettaisiin (50%), kestäisi pelkästään niiden maksaminen maailman kaikilta valtioilta neljännesvuosisadan! Siis neljännesvuosisadan aikana ei maksettaisi missään maassa yhdellekään virkamiehelle palkkaa, ei terveys-, eikä koulutuspalveluja kenellekään jne.
Sekin on aika varovainen arvio, sillä esimerkiksi Islannin pankkien romahduksessa 94 prosenttia velkapaperien arvosta hävisi taivaan tuuliin.

Kukaan Hesarin toimittaja ei ole kaivanut näitä BIS:n tietoja julkisuuteen, saati julkistanut pankkikuplan suuruudesta edes tällaisia karkeita laskelmia.

EU:n rahamarkkinoiden ”vapauden” -ideologia on tärkeämpi, joten tämän ”vapauden” ikävistä kääntöpuolesta on parempi vaieta – Muidenkaan ei sovi kaivella ikäviä asioita, koska sillä voi olla ikäviä vaikutuksia sijoittajille, pankeille ja poliitikoille.

Kalvo nro 4 / Toinen esimerkki mistä Hesarissa ei saa puhua:

Toinen malliesimerkki valtamedioiden harhaisesta tiedonvälityksestä on sen ylläpitämät käsitykset työllisyydestä. Hesarin pää-, ja taloustoimittajat ovat vuosikausia toistaneet kritiikittä poliitikkojen ylläpitämää valhetta, että "kasvu luo työpaikkoja".

Valtamediat ovat pönkittäneet täystyöllisyyden illuusiota, vaikka jo yli 20 vuotta sitten kirjassani ”Lisääkö automaatio kilpailukykyä vai työttömyyttä?” (Tammi 1989) totesin sen olevan mahdotonta.
Kalvo nro 5 / Maailman BKT:n kehitys

Olen jo vuosia sitten yrittänyt saada myös tätä graafia julkaistua päätoimittaja Virkkusen kautta. Virkkunen eikä taloustoimittajat tietenkään julkaisseet sitä, koska Hesarin tyhminkin lukija olisi heti ymmärtänyt, ettei pääomien vapauttaminen ole mitenkään lisännyt talouden toimeliaisuutta ja ostovoimaa ja sitä kautta työtä.

Hesari ja valtamediat eivät ole kertoneet, että maailmanlaajuisesti BKT:n kasvu on jostakin käsittämättömästä syystä hyytynyt 60-luvulla keskimääräinen kasvu oli vielä vajaa 4%, 70-luvulla runsas 2%, 80-luvulla enää reilu 1% jolloin pääomamarkkinat avattiin, 90-luvulla enää 1%.
Kasvu ei siis lisää työtä ja työpaikkojen kato kiihtyy entisestään kun tuottavuus kasvaa teknologian avulla nopeammin kuin markkinat. Siis ostovoima häviää, kun työpaikat korvataan automaatiolla, roboteilla tietokonepohjaisilla itsepalvelujärjestelmillä tai ne viedään matalapalkkaisiin orjatyömaihin.

Tämäkin graafi loppuu vuoteen 2003. Nyt 2000-luvulla on ollut vuoden 2008 finanssikriisiin asti pientä parin prosentin keinotekoista ja väliaikaista kasvua, koska kaikki ovat eläneet velaksi, niin valtiot, yritykset kuin yksityiset kansalaisetkin.

Teollisuusmaiden kokonaisvelan kasvu vuosina 2000-2008 oli 40 000 miljardia dollaria! Velkojen takaisinmaksu ja tulevien konkurssikypsien pankkien pääomittaminen veronmaksajien rahoilla eivät tiedä hyvää tulevalle BKT:n kasvulle, ostovoimalle ja työllisyydelle.

Kalvo nro 6 / USA:n kokonaisvelan kehitys.

Pieni 2000-luvun alun kasvu ei yllä edes tuottavuuden kasvun tasolle ja se on perustunut keinotekoisesti vain velkarahaan. Jos kehittyneiden teollisuusmaiden kokonaisvelka on kolme kertaa maan BKT:n suuruusluokkaa, ei tuleva kasvu tule olemaan edes plusmerkkinen, kun jättivelkoja on pakko lyhentää ja korot maksaa. BKT:n kasvu ei tule olemaan mahdollista nollakasvun (tai jopa miinusmerkkisen ”kasvun”) aikakaudella.

Kasvun pitäisi olla moninkertainen maailman BKT:n kokonaiskasvuun nähden, jotta se enää työllistäisi. Teollisuustyöntekijöiden tuotannon ja työntekijöiden kasvukäyrät erkanivat jo 70-luvulla lopullisesti toisistaan.

Suomi on hyvä esimerkki käsitteestä ”Jobbles growth”. Jo 80-luvulla (Ilman EU:ta) Suomi oli ”Euroopan Japani”. 90-luvun alun laman jälkeen Suomen talouskasvu oli EU-maiden paras (tuotanto kaksinkertaistunut, vienti kolminkertaistunut), mutta siitä huolimatta kaikki valtakunnassa tehdyt työtunnit ovat alemmalla tasolla kuin 90-luvun alussa.

Kalvo nro 7 / Työtuntitilastot

Okunin -laki keksittiin jo yli 40 vuotta sitten. Se tarkoittaa, että yhden prosentin työttömyyden pienentämiseen tarvitaan kolmen prosentin BKT:n kasvu.

Työllisyysasteen tilastoja on saatu keinotekoisesti kaunistelluksi kepulikonsteilla eli työttömien uusilla määrittelyillä. Kokoaikaisten teollisuustyöpaikkojen ( joiden keskituntipalkka oli 25 €/h) siirryttyä Kiinaan, tilalle on tullut palvelualojen epätyypillisiä ns. ”paskatyöpaikkoja” (joiden keskituntipalkka vain alle 10 €/h), joilla ei enää elä.

Siitä kertoo tuore Etlan tutkijan Timo Nikinmaan selvitys: "Uusista työpaikoista 80 prosenttia on syntynyt aloille, joilla keskimääräinen tuntipalkka on pienempi kuin teollisuudessa". Siis tämän uuden ”puskurityövoiman” osuus on jo 40 prosenttia ja sen ostovoima ja verojenmaksukyky on olematon. Siitä on osin tullut päinvastoin, tulonsiirtojen kohde. Silti toimittajat ja poliitikot peräänkuuluttavat ymmärtämättömyyttään työttömistä uusia yrittäjiä työttömyyden nujertamiseksi.
Kalvo nro 8 / Poispilatut

Hesari on laittanut tähtitoimittajansa Seija Sartin häivyttämään tätä yhteiskunnassa tapahtuvaa ikävää kehitystä Hesarin kuukausiliitteessä (7/2011) peräti 7 kokosivun verran otsikolla: ”Poispilatut”.

Alaotsikkona oli: ”Työ ei kelpaa, ruoka ei kelpaa, palvelu ei kelpaa, politiikka ei kelpaa, mikään ei kelpaa. Mankuminen kelpaa”. Hänen mukaansa yhteiskunnan liialliset hyvinvointipalvelut ovat kasvattaneet suomalaisista poispilattuja ”pullasorsia”, joille ei mikään riitä. Kirjoitus valmisteli kansalaisia tinkimään palkoista ja sosiaaliturvasta.

Hänen ammattimoraalistaan kertoo, että ainakin 10 sosiaalialan professoria on todistellut tieteellisesti, että Suomen hyvinvointipalvelut ovat taantuneet 20 vuoden takaiselle tasolle. Siitäkin huolimatta, vaikka Suomen BKT on kasvanut tuolla aikavälillä kaksinkertaiseksi!

Tiedoksi Sartille: sosiaaliturvan alasajosta ovat kertoneet seuraavat professorit: Tuomala, Ritakallio, Karjalainen, Kangas, Hiilamo, Kajanoja, Ervasti, Suikkanen jne.

Hesarin julkistamistaktiikka konkretisoituu, kun se julkisti äskettäin Tampereen yliopistossa sosiaalityön professori YTT Irene Roivasen johtaman tutkimuksen tuloksia. Tutkimuksen tuloksena kaikkein kipeimmin apua tarvitsevat köyhimmät kansalaiset syrjäytyvät jopa sosiaalitoimen luukulta.
Siis jopa nämä ”poispilatut” eivät hae edes niitä tukia, jotka lain mukaan heille kuuluisivat! Tämä on rahamäärältään suurempi ongelma kuin sosiaalitukien väärinkäyttäjät. Koska tällainen uutinen ei tukenut Hesarin päätoimittajan ja Sartin maailmankuvaa uutiselle oli annettu tilaa Hesarista postimerkin kokoisena mainintana yhdellä palstalla.

Sartin seitsemän kokosivun vuodatuksen jälkeen Hesari julkaisi teettämänsä tilaustutkimuksen (2. 10. 2011), jossa valmiiksi manipuloidulta kansalaisilta saatiin tulokseksi ja otsikoksi, että ”Puolet suomalaisista uusisi julkisia rakenteita velkaantumisen välttämiseksi”.

Vaikka tutkimuslaitos tähdensi, ettei säästökeinoista ollut yhteneväisiä näkemyksiä, Hesari tarjosi surutta uusliberalistisia lääkkeitä kuten ”toimintojen tehostamista, kilpailutusta, ulkoistamista ja kuntaliitoksia”. Kriisimieliala ja syyllisyydentunne oli jo rakennettu, joten kansalta - eikä pääomalta, vaadittiin taas lisää uhrauksia.

Kalvo nro 9 / Kolmas esimerkki mistä Hesarissa ei saa puhua:
Kolmas esimerkki asiasta, jolle toisinajattelija ei saa palstatilaa Hesarista ja jota toimittajat eivät käsittele, ovat verotulot. Koko 90-luvun valtion budjetti oli 200 miljardin markan eli 35 miljardin euron tuntumassa.

Kalvo nro 10 / Teollisuustuotannon ja työntekijöiden määrän kehitys

Työntekijöiden määrä alkoi vähentyä teollisuudessa jo 70-luvun puolivälin jälkeen tuotannon jatkaessa kasvuaan.

Jos valtio ja valtionvarainministeriön Martti Hetemäki perisi verotuloja tuotannon kasvun suhteessa, verotulojen pitäisi nykyisen 50 miljardin euron sijasta olla 70 miljardia. Ei olisi mitään kestävyysvajetta ja säästötarpeita. Hesari ei ole puuttunut kertaakaan teknologian aiheuttamaan verotuksen rakenteelliseen ”valuvikaan”. (Automatisointi ja itsepalvelu on laillistettua veronkiertoa)
Kokoomuksen toimesta kokonaisveroaste on 2000-luvulla vähentynyt 48 prosentista 42 prosenttiin. Progressiivisen veron osuus kerätyistä tuloveroista oli vuonna 1988 peräti 45 prosenttia. Nyt hädin tuskin 20%.

Jos tarkastelun kohteeksi otetaan kaikki työnantajien maksamat palkkaperusteiset työnantajamaksut, kuten sotu-, eläke, ym. maksut, progressiivisen tuloveron osuus on enää seitsemän (7%) prosenttia! Erityisesti on kevennetty pääomatuloja, yritysverotusta ja työnantajamaksuja.

Valtion tuloveron marginaaliveroprosentti oli 51% vuonna 1988. Vuoden 2011 taulukoissa korkein veroprosentti on 30%. Silti valtamediat ovat farisealaisesti äimistelleet tuloerojen syntyä. Funktionaalisessa tulonjaossa on tapahtunut 10 prosenttiyksikön siirtymä palkkatuloista pääoma- ja yrittäjätulojen hyväksi (55%:sta 45%:iin).

Kaikki valtamediat ovat kritiikittä levittäneet kokoomuksen ja EK:n markkinoimaa ns. ”työllistävää verouudistusta”. Sen mukaan jos yritys saa lievemmällä verotuksella kerätyksi enemmän voittoja, sillä on mahdollisuus investoida ja luoda uusia työpaikkoja. Miksi taloustoimittajat eivät ihmettele ääneen moista potaskaa? Siksi, että he ovat päätoimittajien ohella pääoman juoksupoikia.
2000-luvulla yritysten taseet ovat kohentuneet tuntuvasti.

Kuluneiden 10 vuoden aikana veronalaisia osinkotuloja on Suomessa jaettu luonnollisille henkilöille 32,4 miljardia euroa ja veronalaisia luovutus- eli myyntivoittoja osin samoille henkilöille 28,5 miljardia. Lisäksi yritysjohtajille on maksettu nelisen miljardia euroa ”työsuhdeoptioina”. Näistä namusista ovat päässeet nauttimaan vain n. 10 000 rikkainta suomalaista.

Kalvo nro 11 / Rikkaitten saamat osingot, myyntivoitot ja optiot

Koska n. puolet pörssin osakkeista on ulkomaisten spekulanttien omistuksessa, suomalaisten työntekijäin hedelmät (osingot) menevät verottomasti hallintarekisterien avulla Suomesta pois. Suomalaisistakin osingonsaajista jo n. 40 prosenttia kiertää veroja hallintarekisterien avulla veroparatiisien kautta. Niilläkin verorahoilla paikattaisiin valtion kestävyysvajetta melkoisesti.
Pörssiyritykset ovat myös ostaneet miljardikaupalla omia osakkeitaan eivätkä investoineet, jotta johtajien optiot toteutuisivat,. Esimerkiksi pelkästään Nokia on 2000-luvulla ostanut omia osakkeitaan yli 18 miljardilla ja mitätöinyt ne saman tien. Siis poltettiin riihikuivaa rahaa!
Myös pörssin ulkopuolella olevat yrittäjät kuittasivat 12 miljardia euroa täysin verottomasti vuosien 2005-2011 välillä.

Kotimaisiin investointeihin on mennyt vähemmän kuin yritysten vuosittaiset poistot (koneiden ja rakennusten kuluma). Jos on investoitu, on ostettu kilpailevia yrityksiä tai investoitu ulkomaille. Sinne on luotu jo yli 300 000 uutta työpaikkaa.

Enää ei edes tiedetä, mikä yhtiö on ”suomalainen” ja mikä on tilastoissa ”Suomen” vientiä. Kymmenen vuotta sitten ulkomaisten konsernien osuus Suomen viennistä oli 10 prosenttia. Nyt se on jo kolminkertainen. Niinpä suurin Suomesta vientiä harjoittava vieras maa on Yhdysvallat. Sikäläisten yhtiöiden osuus Suomen viennistä on 5,6 prosenttia.

Ulkomaankaupastamme kotimaisten konsernien osuus on sentään vielä 60 prosenttia (tosin osakkeiden enemmistö voi olla rajojemme ulkopuolella).

Kalvo nro 12 / Neljäs esimerkki mistä Hesarissa ei saa puhua:
Ja vielä yksi esimerkki taloustoimittajien henkisestä laiskuudesta. Kaikki tutkimuslaitokset, poliitikot ja jopa AY -johto vakuuttaa kuin yhdestä suusta, että tuottavuuden kasvattaminen on Suomen talouden pelastus. Kaikki mediat toistavat samaa mantraa kuin yhdestä suusta.

Yksikään taloustoimittaja Suomessa ei ole uskaltautunut tutkimaan asian kääntöpuolta. Ei vaikka olen sähköpostitse lähettänyt lähes kaikille aiheesta dataa ja graafia pilvin pimein. Juuri yksikään taloustoimittaja ei ole voinut jäädä niistä osattomaksi. Kukaan ei ole uskaltautunut aiheen kimppuun. Onko se luikuruutta vai ammattitaidottomuutta?

Kalvo nro 13 / BKT:n ja Tuottavuuden kehitys

Professori Matti Pohjolan mukaan Suomessa tuottavuus on kasvanut viime vuosikymmeninä keskimäärin n. 3%. Muissa teollisuusmaissa 1-2% (koska tehtaiden käyntiaste on ollut alhainen kysynnän ollessa olematonta) mutta kehittyvissä maissa 5-6% (teknologian lähtötaso siellä alhaisempi).

Tuottavuuden nousun seurauksena Suomen markkinaehtoiset työtunnit ovat alemmalla tasolla kuin 20 vuotta sitten, vaikka BKT on kasvanut kaksinkertaiseksi, vienti kolminkertaistunut ja kasvuvauhti on ollut EU-maiden paras. Kukaan taloustoimittaja ei ole ihmetellyt, mitenkä pysähtyneillä markkinoilla tuottavuuden lisäys ei luokaan uusia työpaikkoja?

Tässä vain muutamia yhteiskunnallisesti “vähäpätöisiä” asioita, joista suomalaisissa valtamedioissa ei saa puhua. Se ei ainakaan osoita hyvää ja kriittistä journalismia, jonka peruspiirteitä ovat haastaminen ja vallitsevien totuuksien kyseenalaistaminen.

En millään voi uskoa, että kaikki taloustoimittajat olisivat niin selkärangattomia ja ammattitaidottomia, etteivät ymmärtäisi mistä on kysymys. He ovat vain pelkureita ja “vellihousuja”, jotka eivät urakehityksensä ja työpaikkansa menettämisen pelossa uskalla toimia niin kuin kunnon journalistin pitäisi. Heidänkin työpaikkansa alkavat olla kortilla tässä printtimedian kuihtuvassa maailmassa. Lisäksi toimittajia koko ajan ulkoistetaan freelanceriksi ja yrittäjiksi. Toimittajistakin on ylituotantoa kuten kaikissa muissakin akateemisissa ammattiryhmissä. Se tekee nöyräksi.
Koska valtamediat ovat kaupallisia ja “omistajan ohjauksessa” vapaaksi päästetyn markkinaideologian toimimattomuutta ei sovi epäillä. Kokemukseni mukaan mielipiteiden vapaudesta päätettäessä avainasemissa ovat medioitten päätoimittajat ja toimituksen esimiehet. Käytännössä he ovat omistajien intressien valvojia.

Kaiken kukkuraksi he nauttivat täydellistä kritiikkisuojaa ja voivat vapaasti kirjoittaa mitä sylki suuhun tuo. Olen muutaman kerran tehnyt vastakirjoituksen Virkkusen kolumneihin. Kertaakaan niitä ei ole julkaistu.

Kun olen lähettänyt kirjoituksen Aamulehden, Turun Sanomien tai jonkun muun valtalehden mielipidepalstalle, sieltä on vastattu, että vastine kuuluu Hesarin sivuille. Ympyrä on siten sulkeutunut. Ei korppi toisen silmää noki. Taas yksi hyväveli-järjestelmä suojelee heitä. Heitä ei saa edes julkiseen debattiin vastaamaan kirjoituksistaan.

Medioiden päätoimittajat esiintyvät mielellään puolueettomina, itsenäisinä toimijoina ja avoimen journalismin esitaistelijoina. Kuitenkin monet heistä osallistuvat talouselämän päättäjien salaseurojen kokouksiin. Esimerkiksi Bildenbergin kokouksiin on vuosi toisensa jälkeen osallistunut eri maiden - myös Suomen - valtamedioiden johtoporrasta. Osallistujilta velvoitetaan vaitiolovala.

Kalvo nro 14 / Hesarin Bildenbergin salaseuran kävijät
Wikileasin myötä vuodatettussa Bildenbergin kokouspöytäkirjasta vuodelta 1955 paljastuu, että jo silloin rahaeliitti salaisesti puuhasi yhtenäistä EU:ta, yhtenäisvaluuttaa ja vapaita pääomamarkkinoita. Salainen kokous pidettiin Saksan Garmisch Partenkirchenissä, jolloin suunniteltiin EU:sta vallankäytön linnake ja Euroopan keskuspankki (EKP). Ne eivät ole vastuussa kenellekään ja niillä on pysyvä syytesuoja. Ne voivat myös käyttää EU-kansalaisten rahoja miten lystää. http://sakumatto.fi/bilderberg-evm-ja-eu-%E2%80%93-siina-vasta-roistojoukko
Kukaan ei tarkkaan tiedä, kuinka monella sadalla tai tuhannella miljardilla EKP on ostanut konkurssikypsien EU-maiden valtioiden velkapapereita yhtenäisvaluutan pystyssä pitämiseksi. Hesari oli aktiivisesti mukana Suomen manipuloimisessa EU:n ja EMU:n jäseneksi.

Näistä epädemokraattisista kokouksista ja niissä käsiteltävistä asioista ja osallistujista valtamediat ovat ”jostakin syystä” hiirenhiljaa. Heiltä on unohtunut yksi journalismin perusperiaatteista: journalismin tulisi olla riippumaton valtaeliitistä. Medioiden tulisi olla neljäs riippumaton valtiomahti ja vallan vahtikoira, eikä salaliittolainen valtiomahtien kanssa.

Suomalaisista mediayhtiödien henkilöistä Bildenbergin kokoukseen on osallistunut ainakin Aatos Erkko (HS) Janne Virkkunen (HS), Hanna Rajalahti (Talouselämä), Mikael Pentikäinen (Sanomaliitto, Sanoma News), Atte Jääskeläinen (Suomen Tietotoimisto, HS, YLE), Antti Blåfield (HS). Suomesta samaan kokoukseen lähtivät myös puolueettomuudestaan tunnetut päättäjät Jyrki Katainen (valtionvarainministeri), Matti Vanhanen (pääministeri), Jorma Ollila (Royal Dutch Shell).

Tällaisesta salaisesta veljeilystä valtaapitävien kanssa Ylen Ulkolinja esitti (18.5 2011) karmaisevan esimerkin: ohjelma nimeltä”Berlusconi,Italian ihme”. Berlusconin auttoi valtaan Vapaamuurarien salaseura (Loosi P2). Berlusconi hankki salaseuran jäsenten kuten pankinjohtajien ja valtaapitävien hyväveliverkoston (lähes 1 000 jäsentä) sekä mafian yhteistyön avulla Italian mediamonopolin. Tiedotusmonopolilla hän korruptoi ja lobotoi koko Italian kansan ja sen journalismin.

Olen useita kertoja esittänyt median tutkijoille, että he ottaisivat selvää, miten paljon lehtien päätoimittajat säätelevät ja rajoittavat toimittajien ilmaisuvapautta Suomessa. Tutkimuksen kohteena voisi olla myös, minkä “uskontokunnan” ns. “talousasiantuntijat” saavat valtamedioissa palstatilaa. Hesarissa haastateltavina on pääasiassa ollut ns. uusliberalistisia taloustieteilijöitä ja pankinjohtajia jotka selittelevät asioita parhain päin oman intressiryhmänsä mukaan.

Tutkimuksen kohteena voisi olla myös missä kaikissa salaisissa parempiosaisten hyvä-veli-järjestöissä päätoimittajat ovat mukana kuten Davosin-, ja Round Tablen kokoukset, Keskiviikkokerho, Vapaamuurarit, Temppeliritarit, Rotaryt, Lions Clubit, Kauppakamarit, Vellivaaran hiihtoseurat jne.

Jostakin käsittämättömästä syystä tällaista tutkimusta ei ole vieläkään tehty. Ilmeisesti Sanoma Oy:n valta on niin suurta, että edes journalismin tutkijatkaan eivät uskalla käydä sen kimppuun.
Yksi yritys on takavuosilta, mutta sille kävi surullisesti. TV-Nelonen teki toimittajien Simo Sipolan ja Elina Hirvosen juontaman mediakriittisen ohjelman ”Palaneen käry” (8.3. 2001). Se yritti kartoittaa päätoimittajien valtaa. He lähettivät toimituksiin kyselylomakkeet, joiden levittämisen päätoimittajat yrittivät estää.

Kyselytutkimuksessa yritettiin kartoittaa erityisesti toimittajien mahdollisuuksia valita aiheensa ja näkökulmansa sekä tutkia toimituksen sisäistä sensuuria. Valtalehtien päätoimittajat eivät tulleet edes haastateltavaksi ohjelmaan. Siinä kuitenkin puhelinhaastateltiin Hesarin silloista päätoimittaja Janne Virkkusta.

Hän suivaantui haastattelusta niin, että ensin yritti savustaa toimittajat ohjelmasta ulos. Kun se ei onnistunut, hän junaili niin, että koko ohjelma lakkautettiin. Sanoma Osakeyhtiö kun omisti TV-Nelosen. Päätoimittaja ei käyttänyt sanan säilää, vaan valta-asemaansa. Jatkotutkimuksia aiheesta ei ole vieläkään ilmaantunut.

Tästäkään tilaisuudesta emme taatusti näe Hesarin sivuilla riviäkään. Kuten tuli jo aikaisemmin todetuksi, tärkeintähän journalismissa ei ole mistä puhutaan vaan mistä vaietaan. Kuulijat päätelkööt itse onko Helsingin Sanomat asialla vai levittävätkö puolueettomasti asiaa?
– kiitoksia tarkkaavaisuudesta.

Ari Ojapelto
tietokirjailija
ari.ojapelto@taloverkot.fi

Mediakritiikki-seminaari, 15.10.2011

2011-10-12T15:51:00.000+03:00

TERVETULOA
seminaariin lauantaina 15. lokakuuta 2011 kello 12.00 - 15.00

Paikka: Helsingin ruotsinkielinen työväenopisto eli Arbis, huone 23,
Dagmarinkatu 3, 00100 Helsinki (Kansallismuseon takana)
Vapaa pääsy.

HELSINGIN SANOMAT - SANANVAPAUDEN MONOPOLI - seminaari

* Avaussanat toimittaja Marja-Liisa Siira

* Päivälehdestä Helsingin Sanomiin muodonmuutoksia - kirjailija Eero
Taivalsaari

* Kommenttipuheenvuoro: kirjailija Pirkko Lindberg
(kansalaisliike-näkökulma)

* Helsingin Sanomien talousjournalismi asiaa vai asialla -
tietokirjailija Ari Ojapelto

* Päätössanat

Tilaisuuden puheenjohtajana toimii kansalaisvaikuttaja Kai Laaksonen.
Seminaari videoidaan.

Järjestäjinä:
VS-Kustannus, Naiset Atomivoimaa Vastaan -liike sekä Sananvapaus ja
kansalaisvalta! -liike.

Lisätietoja:
Eero Taivalsaari, puh: 0505271930 ja sähköposti 0505271930(at)netti.fi tai
Lea Launokari, puh: 050-5522330, sähköposti:lea.launokari(at)nettilinja.fi

Huom!
Omassa esitelmässäni kritisoin esimerkiksi Helsingin Sanomien yksipuolista
uutisointia nykyisestä finanssikriisistä sekä vaikenemista finanssikuplan
suuruudesta. Esimakua ja perustietoa pankkien toiminnasta löydät blogistani >>

Journalistisin terveisin:
Ari Ojapelto
Tietokirjailija

Pankinjohtajatko tämän päivän terroristeja?

2011-08-14T13:15:00.003+03:00

Esitelmä Pokurassa Jämsässä 14.5. 2011. Järjestäjinä Jämsän seudun Vasemmistojärjestöt, KSL ja Jyväskylän Yhteiskunnallinen Opisto.

Arvoisat kuulijat,
Uusliberalistiset taloustieteilijät ovat markkinoineet 90-luvun laman jälkeen pääomien vapauttamista kaikenlaisen ”vapauden” ideologian nimissä. Pääomista on tullut muusta maailmasta eristetty itse säätelevä saareke. Samalla finanssikriisistä on tullut demokratian kriisi, jossa demokratia on ulkoistettu.

Kaikenlainen säätely oli näille vapauden ideologian fundamentalisteille myrkkyä, vaikka rahamaailman sääntelyn aikakaudella vuosina 1945-85 ei ollut ainuttakaan finanssikriisiä.
Myös pankinjohtajat ovat käyttäneet tätä ns. ”vapautta” hyväkseen perustamalla veroparatiiseihin sivukonttoreita sekä pääomasijoitusyhtiöitä asiakasyritysten ja omiin veronkiertotarkoituksiin.
Yksityisille suomalaisille veronkierto mahdollistui kokoomuksen ansiosta ns. hallintarekistereiden avulla, joka mahdollisti osinkojen maksamisen veroparatiiseihin ilman lähdeveroa. Esimerkiksi pienellä Jerseyn saarella on Suomeen verrattuna viisinkertaisesti talletuksia.

Tätä taloudellista vapautta ovat yrittäneet ”valvoa” kansainväliset elimet, kuten IMF, Euroopan keskuspankki (EKP), Amerikassa FED, Basel II jne, mutta epäonnistuneet surkeasti.

Vapauden innoittamina pankinjohtajat esimerkiksi islantilaisessa Kaupthing -pankissa innovoivat pankin luottokannan niin suureksi, että se oli 383% koko maan BKT:sta. Kolmen konkurssiin menneen pankin yhteisten velkapapereiden koko oli yhdeksän kertaan Islannin BKT.

Savupiipputeollisuuden sijasta talousprofessorit ja pankinjohtajat alkoivat puhua ”uudesta taloudesta” ja ”pääomien optimaalisesta kohdentamisesta”.

90-luvulla kiihtyivät fuusiot, it -hype ja yritysostot, joissa pankinjohtajat toimivat kätilöinä. 2000-luvulla investointipankkiirit innovoivat johdannaismarkkinat ja alkoi velkojen arvopaperistaminen, joista syntyi tämänhetkinen finanssikriisi ja samalla tulevien vuosien aikapommi.

Kalvo 1 Pankkimaailman lyhenteitä ja käsitteitä.
Arvopaperistamisen kulmakivenä on ABS eli omaisuusvakuudellinen arvopaperi. ABS:llä tarkoitetaan sekä arvopapereita että niitä liikkeeseen laskevia yhtiöitä.

Pankinjohtajien vastuuttomuutta osoittaa se, että he ottivat velkojen arvopaperistamisessa käyttöön samanlaisen innovaation kuin konkurssiin mennyt energiayhtiö Enron. Sekin otti tasekikkailussa käyttöönsä taseen ulkopuoliset yhtiöt eli SPV:t, jotka ovat yleensä veroparatiiseissa toimivia offshore -yhtiöitä. Niiltä ei vaadita juuri taseessa omia pääomia ja säätelyviranomaiset sekä verottaja voidaan ohittaa.

Erillisyhtiön liikkeeseen laskemat joukkovelkakirjat järjestettiin rahoitusinsinöörien ohjauksessa riskiensä ja tuottonsa puolesta kolmeen pääluokkaan.

Alinta kerrosta, jossa maksuhäiriöt näkyvät ensimmäisenä nimitettiin equity -kerrokseksi. Näitä johdannaisia on 5% ja tuotto korkein (30%) sekä riskiluokitus: C. Johdannaisten välikerrosta nimitettiin Mezzanine -kerrokseksi ja ne edustavat 15% velkapapereiden nimellisarvosta. Tuotto-odotus on 14% ja riskiluokitus BB. Täysin riskittömiä piti olla ylimmän senior -kerroksen velkapaperit, joita oli eniten (80%). Tuotto 8% ja riskiluokitus AAA.

Tämä ammattilaisten kehittelemä luokitusjärjestelmä osoittautui kuitenkin täydelliseksi illuusioksi Subprime -kriisin yhteydessä. Kolmen A:n arvopaperit muuttuivat hetkessä ongelmajätteeksi.
Yhdellä kunnon arvopaperistamis -operaatiolla pankki saa epätyydyttävät lainat pois taseestaan ja vakavaraisuutensa kuntoon. Pankkien oma sääntökomitea Basel II edellyttää, että omia pääomia on oltava 8%. Siksi pankkiirit ohjasivat heti mätälainat johdannaisiin ja keksivät ns. ”Ninja” -lainat (ei tuloja, ei työtä ei varallisuutta) joita myytiin täysin varattomille amerikkalaisille Subprime -lainoina.
Kun ei tarvita velkojen vastapainoksi pääomia, voi suotuisissa olosuhteissa vipuvaikutuksen avulla saada pääomalle huikeita tuottoja (ROE). Tämä virtuaalirahan (velkojen edelleen paketointi) yhdistettynä pankinjohtajien optio-ahneuteen riehaannutti pankkialalle käsitteen ”high yied”, joka tarkoittaa ”vielä korkeampaa tuottoa”. Näitä luottojohdannaisia maailman rikkaimpiin kuuluva Warren Buffet on nimittänyt osuvasti ”rahoitusalan joukkotuhoaseiksi”.

Vaikka pankinjohtajien pitäisi olla parhaita riskinoton ammattilaisia tämä tuottojen ja riskien optimointi muuttui pelkäksi tuoton maksimoinniksi. Se on kehittänyt itsestään ”ikiliikkujan” eli se luo edellytykset omalle kasvulleen luomalla velkapapereista lisää tuotteita, joita yhdistelemällä syntyy koko ajan uusia ns. CDO –johdannaistuotteita. Niitä edelleen paketoimalla saadaan lisää CDO -johdannaisia ja kupla ja riski paisuu potensseihin.

kalvo 2. Ei ihme, että rahoitusjärjestelmä vaikuttaa epävakaalta / Pyramidi

2000-luvulla CDO -velkapapereissa oli vain yksi prosentti yritysten joukkokirjalainoja ja 99% muuta roskaa, kuten asunto- ja liikekiinteistöjä, autoluottoja, luottokortteja, opintolainoja ja jopa maksamattomia jalkapallolippuja.

Näitä rahoitusalan Münchhausen -rakenteita ovat kehitelleet lukuisat ”taloustieteen” nobelistit. Professorit Harry Markowitz ja William Sharpe kehittivät rahoitusalan ja osakesalkun hoidon, tuoton ja niiden ratinalisoinnin apuvälineeksi järjestelmän nimeltä CAPM.

Nobel-palkinnon saivat myös professorit Robert Merton ja Myron Scholes, joiden kehittämä tietokonepohjainen johdannaisinstrumenttien kuten optioiden arviointimalli teki mahdolliseksi johdannaistuotteiden markkinoiden valtavan kasvun. Käyttäessään näitä akateemisia laskentamallejaan he ajoivat perustamansa rahaston konkurssiin vuonna 1998 ja aiheuttivat lähes neljän miljardin dollarin tappiot.

Näillä yliopistomaailman tutkijoilla ja mallien kehittelijöillä on tiiviit siteet yksityisiin rahoituslaitoksiin, joissa he toimivat konsultteina ja palaavat sitten yliopistoihin kouluttamaan uusia meklaripolvia.

Näissä pankkien innovaatioissa syntyi rumaa jälkeä, joita veronmaksajien rahoilla paikattiin tai ne joutuivat valtion ”sosialisoimiksi”. Esimerkiksi Saksassa IKB ja Sachsen, Sveitsissä UBS (tappiot 38 mrd dollaria), Ranskassa Société Générale (tappiot 3,7 mrd€), Yhdysvalloissa Merill, Citigroup ja UBS (tappiot 400-500 mrd dollaria), Bear Stearns (tappiot 30 mrd dollaria), kiinteistöluottoyhtiöt IndyMac, ja Fannie Fred (yhteiskunnan tuki 25 mrd dollaria), Britanniassa Norther Rock, Irlannissa Anglo irish bank (yhteiskunta tuki 30 mrd euroa) jne.

Varsinaisen neronleimauksen keksivät investointipankki Goldman Sachsin innovaattorinerot. Pankki ei laskenut liikenteeseen pelkästään velkapapereistaan paketoimia uusia arvopapereita kolmansien osapuolten lukuun, vaan sijoitti niihin myös omia varojaan. Näitä olivat ns. MBS- ja CDO -instrumentit eli kiinteistöluotoista koottuja velkapapereita,
Riskit vain pahentuivat, kun nämä pankkinerot ottivat käyttöönsä ns. Monoline -yhtiöt, jotka vakuutusmaksua vastaan korvasivat sijoittajalle mahdollisen arvonmenetyksen vakuutettujen arvopapereiden osalta ns. CDS -johdannaispapereilla. Näiden pankkiirien kehittelemät luottoriskivaihtosopimukset olivat vieläkin riskialttiimpia ja pian nämäkin yhtiöt olivat vararikon partaalla. Nekin oli taas vuorostaan pelastettava poliitikkojen ja veronmaksajien rahoilla.
CDS -vakuutuksen antaja voi myydä sen eteenpäin monta kertaa, jolloin alkuperäisen vakuutuksen ottajalla ei ole hajuakaan sen luotettavuudesta maksukyvyttömyystilanteessa. Juuri näiden luottoriskien karttamismenetelmien lisääntyminen alkoi toimia alkuperäisen tarkoituksensa vastaisesti.

Pankit voivat kikkailla CDS -vakuutuksilla tasetta ja pienentää oman pääomansa määrää ja lisätä riskiä. Vaadittavan 8% asemasta se voi CDS:n avulla olla vain 1,6%.

Siksi näiden CDS -vakuutussopimusten määrä kasvoi velkojen arvopaperistamisen johdosta vuoden 2003 3,6 biljoonasta dollarista vuoden 2008 puoliväliin mennessä jo 62 biljoonaan dollariin. Markkinat kasvoivat viidessä vuodessa 17 -kertaiseksi! Tämän valtavan volyymin takana oli vain 5,7 biljoonan edestä yritysten hyviä lainoja.

Johdannaismarkkinoilla riskit ovat niin suuria, että jo 6% rahaston arvonalennus mitätöi sen oman pääoman. Merill Lynchin myydessä konkurssiin menneen hedge -rahaston, Bear Stearsin omistamia CDO-velkapapereita, arvonalennus oli 80%. Islannin romahduksen yhteydessä tiedetään, että velkapapereiden arvosta hävisi 94 prosenttia.

Siinä vaiheessa kun Bear Stears sulautettiin JP Morganiin, sillä oli 13,4 biljoonan dollarin positio johdannaisissa, 80 miljardin omaisuus ja vain 10 miljardia omia pääomia. Vipuvaikutus oli huikea!
Tällä ns. velkavivulla voi ottaa uskomattomia riskejä – ja voittoja, jos onni suo. Niinpä esimerkiksi 10 000 dollarin sijoituksella voi hankkia 650 000 dollarin position S&P 500 -indeksin furuurimarkkinoilla.

Mutta investointipankkiiri on silti voinut hyvinkin rahoittaa marginaalivakuutensa lainaamalla 9 000 dollaria vaaditusta 10 000 dollarin pääomasta, jolloin hän kokonaisuudessaan sitoutuu 650 000 dollarin futuureihin vain 1 000 dollaria taskussaan. Vivutus-suhde 1:650. Voiko uhkapeli muuttua vastuuttomammaksi?

Varsinaiset riskinhallinnan ns. ”ammattilaiset” löytyvät pankkimaailman luottoluokituslaitoksista. Ne eivät ole demokraattisessa ohjauksessa, vaan yksityisiä yhtiöitä. Niiden asiakkaita ovat arvopapereiden liikkeellelaskijat, jotka maksavat niille arvioinneista – eikä asiakkaalle voi antaa huonoa arviota koska asiakassuhde, välityspalkkiot ja omat bonukset olisivat silloin vaarassa.
Niinpä vuonna 2006 luottoluokitusyhtiö Moody’s sai 44 prosenttia liikevaihdostaan surullisenkuuluisista subprime -johdannaistuotteitten arvioinneista. Vuoden 2007 ensimmäisellä puoliskolla eli juuri ennen suurta käännettä – peräti 53% eli suurin osa subprime -velkapapereista oli Moody’sin mukaan ”terveitä”.

Näiden luottoluokittajien ns. ”ammattitaidosta” kertoo Yhdysvaltojen luokitustilastot. Yrityslainoissa keskikastin luokituksiin kuuluvat ovat normaalin tilastojakauman mukaisesti runsaslukuisimpia, kun taas luottojohdannaisista 60% kuului korkeimpaan mahdolliseen (AAA) luokkaan, yrityksistä niihin kuului vain 2,5%. Kaikista johdannaisista 80% kuuluu korkeimpaan luokitussegmenttiin (yksi A tai korkeampi).

Johdannaismarkkinoilla hääräävät sijoittajat, jotka pelaavat uhkapeliä ”yrittäjän” nimikkeellä. Sijoittaja ei investoi, ei yritä, ei sitoudu, eikä koe yhteiskunnallista riskiä ja vastuuta, vaan lähtee pelistä pois milloin haluaa. Sijoittajalla ei tosin ole enää aavistustakaan, mitä hänellä on tosiasiassa hallussaan. Riskeistä eroon pääsyn periaate on iskenyt finanssikriisissä pankkiirien lisäksi myös sijoittajapuolelle.

Aitoja riskinkantajia ovat enää kotitaloudet ja yritykset. Tosin globaalit jättiyritykset minimoivat riskejä monopolistisella kilpailuasemalla ja nekin panostavat voittonsa johdannaistuotteisiin, eikä työpaikkoja luoviin uusinvestointeihin.

Reaalimaailman pörssikoneistot ja sieltä saatavat rahoitusvirrat yritysten uusiin investointeihin ovat vain surkeita noroja, jos niitä vertaa johdannaiskauppojen volyymeihin. Yhdysvalloissa pörssimarkkinoiden netto-osuus yritysten rahoittamisesta on muuttunut negatiiviseksi.
Osakkeenomistajat pumppaavat – osinkojen tai osakkeiden takaisinoston muodossa – enemmän käteistä yrityksistä pois kuin tuovat uutta rahaa niihin.

Pankkitoiminta oli alun perin sukua tuotantotoiminnalle kunnes innovoitiin tämä arvopaperistaminen. Sen seurauksena pankkien väliset lainakorot nousivat, kun ne eivät enää luottaneet toisiinsa ja toistensa myymiin johdannaisiin, jolloin yli yön korot nousivat taivaisiin. Kun johdannaispaperit eivät liiku, ei niille löydy oikeaa hintaa edes pankin taseissa.
Johdannaispankit saavat rahaa peleihinsä kolmesta lähteestä: Arvopapereiden liikkeellelaskusta, pankkien välisiltä markkinoilta ja keskuspankeilta. Niiden pelastajaksi tulivat lopulta valtioiden omistamat sijoitusrahastot ja keskuspankit.

Esimerkiksi Yhdysvaltojen keskuspankki FED (joka on muuten yksityisten pankkien omistama!) antoi erityisjärjestelyillä (TSLF ja PDCF) investointipankeille diskonttausta vastaavan menettelyn, johon kelpuutettiin kaikkein siivottomimmatkin vakuudet.

Jotta pankit eivät olisi keikahtaneet nurin, he vaihtoivat keskuspankissa huonolaatuisia papereita hyvälaatuisiin velkapapereihin eli veronmaksajien piikkiin.
Nämä hedgerahastot eivät kuulu minkäänlaisen demokraattisen vakavaraisuusvalvonnan piiriin. Niiden strategiaan kuuluu kiertää sääntöjä offshore -veroparatiisien kautta, joissa voi piiloutua myös verottajilta.

Kaikki nämä tiedot löytyvät ranskalaisen taloustoimittaja Frédéric Lordonin erinomaisesta ja ymmärrettävästi kirjoitetusta kirjasta: ”Rahamyllyt kuriin” (Like 2010).

Tästä järjettömästä virtuaalirahan taikomisesta saa pienen aavistuksen, kun hän vertaa parin vuoden takaisia lukuja - jolloin siis finanssikriisi alkoi - reaalimaailman ja virtuaalimaailman välillä.

Kalvo 3 Virtuaalivelan määrä on järkyttävän suuri. (klikkaamalla auki)
Kun koko maailman BKT oli tuolloin 43 biljoonaa dollaria, oli johdannaistuotteitten velkasaatavien arvo 676 biljoonaa eli 13 -kertainen! (lähde: Kansainvälinen järjestelypankki BIS v. 2008).
Tämän virtuaalirahan suuruudesta ”hitaampikin” kansanedustaja saa karkean kuvan, kun vertaa niitä reaalimaailman lukuihin. Tehkäämme pieni ajatusleikki. Suomen bruttokansantuote (BKT) oli vuonna 2009 runsas 150 mrd euroa. Valtion budjetti oli siitä 1/3 osa, eli runsas 50 mrd€.

Samalla budjetin 1/3 suhteella mitattuna kaikilla maailman valtioilla olisi budjettivaroja yhteensä käytettävissään johdannaisten arvonalennukseen n. 14,3 biljoonaa. Siis jos koko valtion budjetti heitettäisiin pankkien velkapapereitten arvonalennusten hoitamiseen.

Jatketaan ajatusleikkiä. Jos oletetaan varovasti, että velkapapereiden arvonalennus olisi vain 50% (Islannissa papereiden arvosta hävisi 94% ja amerikkalaisen Bear Stearns -pankin velkapapereiden myynnin yhteydessä 80%).

Silloin pankkien taseista pitäisi kirjata tappioita yhteensä 338 biljoonaa. Jos maailman kaikkien valtioiden budjettien kaikki rahat laitettaisiin pankkimaailman taseitten pelastamiseen, se kestäisi peräti 24 vuotta! Siis lähes neljännesvuosisadan aikana ei maksettaisi yhdellekään valtion eikä kunnan työntekijälle palkkaa, ei lapsilisiä, ei eläkkeitä, ei tukiaisia, ei terveydenhoitoa, ei koulutusta jne.

Kysymys on niin jättimäisestä kuplasta, ettei reaalimaailman mitkään rahat riitä sen hoitamiseen. Euroopan väliaikaisen vakausrahaston (Euroopan rahoitusvakausvälineen, ERVV) suuruus on 450 miljardia euroa. Oikeasti käytettävissä on vain 250 miljardia, koska takaajina on pelastusvuorossa olevia maita, nyt Portugali, kohta Espanja, Italia jne. Siksi tarvitaan lainoille ns. ”ylivakuudet”.
Pääministeri Mari Kiviniemi ja valtionvarainministeri Jyrki Katainen ovat vaalien alla piilotelleet julkisuudelta sitä, että vakuuksien saamiseksi alkuperäiselle 450 miljardin euron tasolle, Suomen osuus nousisi 8 miljardista 16 miljardiin euroon.

Nyt uuden pysyvän vakuusrahaston eli Euroopan vakausmekanismin, (ESM) suuruudeksi on suunniteltu 700 miljardia euroa. Summasta 80 miljardia on varsinaista pääomaa ja loput 620 miljardia ovat takuupääomia ja takauksia.

Siinä Suomen pitää maksaa käteisenä 1,44 miljardia euroa ja vastuupotin loppuosa 11,14 miljardia koostuu pääoman korotusvaltuuksista sekä takauksista. Takausvastuita on siis yhteensä yli 28 miljardia euroa eli puolet valtion budjetista!

Kalvo 4 Euroopan velkamaat ja BKT (klikkaamalla auki)
Euromaiden pankeilla on EU:n kriisimaissa n. 1 500 miljardin euron riskit. Jos mukaan lasketaan EU:n ulkopuoliset pankit, niin pankkien kokonaisriskit ovat liki 2 000 miljardia euroa. Poliitikot keräilevät epätoivoisesti pankkien pelastuspaketteja, vaikka EU:n velkamaat ovat olleet pankeille erinomaisia lypsylehmiä.

Kaikista ulkomaisten pankkien Kreikalta, Irlannilta, Portugalilta ja Espanjalta perimistä koroista ja palkkioista on viidessä vuodessa kertynyt pankeille kokoon arviolta jopa 500 miljardin potti. Niiltä on voinut kerätä korkeampia korkoja ilman riskiä, kun EU:n piikki on auki. Pankit ovat voineet tehdä finanssikriisin aikana koko ajan valtioiden ahdingolla rahaa itselleen.

Nämä pelastuspaketin rahat ovat siis vain pennosia rahoitusongelman hoidossa. Ne eivät ole edes riihikuivaa rahaa, vaan takauslupauksia veronmaksajan piikkiin. Riihikuivaa rahaa on laitettu Suomesta jo 1,5 miljardia Kreikan pelastuspaketin yhteydessä.

Suomen valtapoliitikot ajoivat puoliväkisin Suomen Euroopan Unioniin. Sen pystyssä pitämiseksi he ovat nyt valmiita lappamaan miljardikaupalla veronmaksajien rahoja tähän turhaan hankkeeseen. Sillä voitetaan vain vähän aikaa, sillä mittava pankkien konkurssiaalto on kuitenkin edessä. Jo nyt maailmanlaajuisesti pääomittamiseen ja talouden elvytyksiin on haaskattu turhaan yli 20 000 miljardia dollaria (Tutkimuslaitos Grail Resesearch 2009).

Yhteinen rahapolitiikka on täysin epärealistinen ajatus, koska uudet unionin jäsenmaat ovat köyhiä ja lähes kehitysmaita, joilta puuttuu kaikki oikeusvaltion ja demokratian välineet ja osaaminen. Yhteinen rahapolitiikka on niille vain ”rautainen häkki”.

Pankkien ylivelkaannuttamia maita yritetään pelastaa väkisin, vaikka Maastrichtin sopimukseen sisällytettiin nykyisen EU:n toiminnasta tehdyn sopimuksen (SEUT) 125 artikla, joka kieltää Unionia ja jäsenvaltioita omaksumasta toisten jäsenmaiden velkaongelmia.

Tämän no bailout -klausuulin tehtävä oli sitoa jäsenmaiden kädet, jottei kenellekään syntyisi kiusausta ajautua kriisiin ja heittäytyä muiden syliin.

Julkisuudessa ei ole juuri ihmetelty saati sitten paheksuttu, kun keskuspankit lainoittavat velkamaita ja pankkeja veronmaksajien piikkiin ostamalla niiden velkapapereita kun ne eivät enää kelpaa sijoittajille.

Tätä epäsuoraa tukea käytetään sumeilematta, vaikka artikla 122 kieltää samanlaisen yhteisvastuun jäsenmaiden veloista unionilta itseltään ja artikla 123 kieltää Euroopan keskuspankilta jäsenmaiden velkapapereiden suorat ostot.

Kalvo 5. USA:n kokonaisvelan kehitys.

Esimerkiksi Yhdysvalloissa keskuspankki FED osti 1 700 miljardilla arvottomia asuntovelkoja ja valtion velkakirjoja, eli loi näin rahaa ”tyhjästä”. Euroopan Keskuspankki EKP on puolestaan ostanut velkaantuneiden euromaiden joukkolainoja 76,5 miljardin euron edestä. FED ja EKP ovat käytännössä roskapankkeja ja ainoa keino pelastautua roskalainoista on panna rahan painokoneet pyörimään. USA on nyt velkaisempi kuin ennen 1930-luvun suurta lamaa.

Pankit saavat veronmaksajilta myös mittavaa piilotukea ilman minkäänlaista riskiä. Euroalueen pankit saavat EKP:lta rahaa lainaksi prosentin korolla ja voivat sijoittaa saman rahan eurovaltioiden velkakirjoihin ja saada usean prosenttiyksikön voiton välistä. Esimerkiksi Kreikan lainakorko on jo 12 prosenttia.

Ei valtamedioissa eikä finanssitarkastuslaitoksissa ole pohdittu, paljonko johdannaismarkkinoiden velkapapereiden arvosta on jo ”sulanut” tai piilotettu pankkien taseisiin? Ei myöskään sitä, paljonko niistä on kirjattu arvonalennuksina taseisiin. Ei ole myöskään kerrottu, onko mahdolliset arvonalennukset otettu huomioon myös pankeille jo tehdyissä sekä kevään aikana tehtävissä stressitesteissä?

Pankinjohtaja Björn Wahlroos totesi hiljattain A-Plus -ohjelmassa, että saksalaiset pitävät huolen siitä, ettei stressitesteistä tule liian tiukat, sillä silloin saksalaisten pankkien todellinen tila tulisi ilmi ja saksalaiset joutuisivat pääomittamaan pankkejaan. Hän mainitsi, että esimerkiksi saksan toiseksi suurimman pankin Commertzbankin pörssiarvo on vain 1/3 osa sen kirjanpitoarvosta.
Talous-Sanomien taloustoimittaja Jan Hurri on lähes ainoana tutkinut nyt toistamiseen suoritettavia stressitestejä. Tutkimustensa tuloksena hän totesi: ”EU:n stressitesteissä on jopa kymmenkertainen virhe”, eli testit ovat pelkkiä lumetestejä kansan ja sijoittajien rauhoittamiseksi.

Kalvo 6 Pankeilla satojen miljardien tappioriskit euromaissa.
Hän on myös tutkinut, kuinka paljon Suomen takausvastuut voivat realisoitua suomalaiselle veronmaksajalle. Lievemmässä skenaariossa rahoitus- ja takausvastuut kasvaisivat lähes 50 miljardiin euroon, ankarimmassa jopa 70 miljardiin. Se toteutuisi siinä tapauksessa, jos nyt takaajina olevat riskimaat (Espanja, Italia ja Belgia) joutuisivat tuettaviksi.

Nyt valtamediat ovat keskittyneet vain vakuuttelemaan, että ketään EU-maata ei ”jätetä”. Kriisitietoisuuden lisäämiseksi kaikkien on nyt laitettava ”suu säkkiä myöten”, jotta ”vapauden” -ideologian hurmoksessa vapaaksi päästetty pääoma- ja rahoitusjärjestelmä ei luhistuisi.

Poliitikkoja on vaikea saada ymmärtämään kuplan suuruutta, kun talousprofessorit, taloustoimittajat ja valtamediat ovat aiheesta hiirenhiljaa. Poliitikot eivät ole ”vapauden” huumassa huomanneet eivätkä ymmärtäneet, että markkinataloudesta on tullut huimaavan entrooppinen helvetinkone, jossa on valtavat panokset ja naurettavan pienet tulokset, ja niiden välissä puhtaan spekulatiivista tuhlailua.
Viime kädessä markkinavoimat yrittävät pakottaa poliitikot maksamaan veronmaksajien rahoilla pankkiirien tuhlailun ja ahneuden vahingot. Nyt pankit vaativat valtioita pelastajaksi ja samalla valtioilta mittavia säästötalkoita, palkkojen alennuksia, hyvinvointivaltion purkua ja eläkeiän nostamista ns. ”kestävyysvajeen” korjaamiseksi. Samoja uusliberalistisia ohjeita antavat aina IMF, WTO, Maailmanpankki, OECD, EVA, EK jne.

Finanssikriisi on ennen kaikkea markkinafundamentalistien ja yhteisen uskomuksen romahdus. Sitä ovat pönkittäneet valtamedioiden ylläpitämät tarinat rahoitusalasta ”tieteenä”, joilla toimiakseen pitää omata nallewahlroosmaiset ”ylitreenatut” aivot.

Valtamediat ovat kiihdyttäneet hypetystä ”tieteellisyyden” varjolla ja rakentamalla sankaritarinoita nopeasta rikastumisesta. Siten ne ovat osavastuussa nykyisestä pankkimaailman pyramidihuijauksesta.

Nykyisiä ”finanssineroja” voi siis hyvällä syyllä nimittää tämän päivän terroristeiksi kun arvioidaan sitä tuhon suuruutta, mitä he ovat ahneudellaan ja toiminnallaan maailmanlaajuisesti aiheuttaneet.
Ruoan ja öljyn hinta ovat nousseet kilpaa jolloin ruoka loppuu ensimmäiseksi kaikkein köyhimmiltä. Esimerkiksi Pohjois-Afrikan levottomuudet saivat alkunsa ruoasta. Siellä kotitalouden menoista ruokamenot olivat n. puolet. Kun ruoan hinta kaksinkertaistui, ruutitynnyri oli valmis räjähtämään. Ei auttanut, vaikka IMF oli hetkeä aikaisemmin kehunut näitä maita ”hyvästä taloudenpidosta”.
Osama Bin Laden on nuhteeton kolkkapoika verrattuna investointipankkiireihin. Edesmennyt terroristi ei ole yltänyt lähellekään siihen tuhon, pelon ja epätoivon määrään, jonka investointipankkiirit ovat toiminnallaan aikaansaaneet. – kiitoksia tarkkaavaisuudesta.

Osaaminen vain hävittää työpaikkoja.

2011-08-14T13:13:00.002+03:00

Esitelmä Länsi-Suomen lääninhallituksen sivistysosaston järjestämässä koulutuspäivillä Tampereella 16.11. 2006 Ravintola Pinjassa.
Sama esitelmä 9.1. 2007 Stakesissa, jossa kuulijoina stakesin tutkijoita.

Arvoisat kuulijat.
(kalvo: Vanhoja lääkkeitä on kokeiltu mutta tuloksetta.)
Osaaminen on nostettu viime vuosina Suomen uudeksi pelastusopiksi, jonka uskotaan ratkaisevan paitsi suomalaisten yritysten myös kansantalouden ongelmat. Osaamisesta on löydetty myös ratkaisu työttömyyteen.

Kun takavuosina etsittiin neuvoja työttömyyden vähentämiseksi, lääkkeiksi määrättiin muita maita kovempaa tuotannon kasvua, matalia korkoja, julkisten menojen vähentämistä, veronalennuksia, yksityisen palvelutuotannon kasvattamista ja kilpailukyvyn parantamista.

Niitä kaikkia on 90-luvulla kokeiltu ja samalla purettu hyvinvointivaltiota. Kaikkien Suomessa tehtyjen työtuntien määrä on silti pienempi kuin vuonna 1990, vaikka bruttokansantuote ja teollisuustuotanto ovat kaksinkertaistuneet ja vienti kolminkertaistunut.

Kuluvan vuosituhannen tuoreimmat yritykset poistaa massatyöttömyys Suomesta tehtiin Olli Rehnin ja Anne Brunilan sekä Harri Skogin asiantuntijatyöryhmien johdolla. Lääkekaapin uusia rohtoja olivat juuri tietoyhteiskunta, osaamisyhteiskunta, verkostotalous, tuotekehittely, uudet innovaatiot, yrittäjyys ja yksityistäminen.

(kalvo: HS-Debatti)

Samaan kuoroon ovat liittyneet myös Sitra, Tekes ja Suomen Akatemia. Niiden johtajat – Esko Aho, Veli-Pekka Saarnivaara ja Raimo Väyrynen – eivät kuitenkaan ole määritelleet, kuinka paljon tällaisia osaamisyhteiskunnan edellyttämiä erityisosaajia ylipäänsä Suomen kokonaistyövoimasta voi olla.

Kun yritin saada heitä aiheesta julkiseen keskusteluun Helsingin Sanomien debattipalstalla tänä syksynä, heidän vaikenemisensa oli kollektiivista.
Kun osaamista, uusia innovaatioita ja tuotekehittelyä markkinoidaan nyt työttömyyden pelastajiksi, nämä “osaamiskeskusten innovaattorit” jättävät vastaamatta seuraaviin asioihin:
Koulutus on teoriassa hyvä asia.

Koulutus on tietenkin periaatteessa ihan hyvä asia. Ennen sillä oli tarkoitus sivistyä ja jopa viisastua. Nyt valitettavasti koulutuksen perimmäinen tarkoitus on tuottaa talous- ja tuotantoelämään mahdollisimman osaavaa ja tehokasta työvoimaa - ja nopeasti.

Koulutuksen perimmäinen tavoite on kuitenkin nostaa tuottavuutta. Siis tehdä ja tuottaa sekä tavaroita että palveluja mahdollisimman tehokkaasti ja mahdollisimman vähäisellä ihmistyövoimalla. Valtiosihteeri Raimo Sailaksen mukaan tavoitteena on läpäistä koulutusputki mahdollisimman nopeasti, jotta työelämä saisi “tykinruokaa”. Kaikkinainen sivistyksen ja viisauden tavoittelu on jonninjoutavaa tuottamatonta puuhastelua.

Siis konkretisoiden, työntekijän on opittava suunnittelemaan ja käyttämään mahdollisimman korkeatasoista teknologiaa, jotta mahdollisimman moni tavallinen duunari voidaan eliminoida tuotanto- ja palveluketjusta ja siten lisätä tuottavuutta ja kilpailukykyä.

Savupiipputeollisuus on “out”, teknologia ja tutkimus- ja tuotekehitys ovat “in”. Tulevaisuuden ja menestyksen ikoniksi on nykyisin nostettu supermenestyjä Nokia. Kun Jorma Ollila sanoo jotakin, koko kansa hiljentyy ministereitä myöten kuuntelemaan häntä. Ollila on koko 90-luvun toistanut mantraa, että Nokialla on jatkuva pula insinööreistä, joten poliitikot kuuliaisesti kolminkertaistivat insinöörituotannon. Mediat ovat kollektiivisesti antaneet ymmärtää, että Nokialla syntyvät uudet tulevaisuuden työpaikat.

Korkeasti koulutetut alkavat kuitenkin olla samoissa vaikeuksissa kuin haalarityöntekijät. Kesäkuussa vuonna 2006 korkeasti koulutettujen työttömyys lähestyi pahimman laman viittä prosenttia, Akavan puheenjohtaja Risto Piekka on todennut.

Hänen mukaansa yleisesti hyväksytty tavoite korkeasti koulutettavien aloituspaikkojen 70 prosentin osuudesta on “aivan metsässä”. Aloituspaikkoja on nyt yli 40 000. Heti voisi ottaa reilut 10 000 aloituspaikoista pois. “Meillä on 3 500 insinööriä työttömänä ja aloituspaikkoja vain lisätään”, kauhisteli Piekka.

Insinöörien työttömyys kaatuisi Piekan mukaan syliin, jollei 30 prosenttia opiskelijoista keskeyttäisi opintojaan. Toisena yksittäisenä ongelmana Piekka mainitsi luonnontieteen kandidaattien liikakoulutuksen. Korkeakouluissa opiskelee tutkintoa noin 170 000 ja ammattikorkeakouluissa 130 000 henkeä.

Vuodesta 2002 lähtien korkeasti koulutettujen työttömyys on lisääntynyt samalla, kuin kokonaistyöttömyys on laskenut, Piekka vertaa. Työttömyys kohdistuu hänen mukaansa kipeimmin vasta valmistuneisiin ja pitkään työelämässä olleisiin akateemisiin työttömiin.

Professori Matti Virén on myös huolissaan ylikoulutuksesta. Suuri osa ylikoulutetuista ei pääse koskaan koulutustaan vastaaviin työtehtäviin. Yhteiskunnan rahoja tuhlataan turhaan koulutukseen ja koulutetut turhautuvat. Pelko tulevaisuudesta hiipii vastavalmistuneiden mieleen ja naiset lakkaavat pariutumasta ja synnyttämästä.

Tilanne on vieläkin hälyttävämpi Yhdysvalloissa. Tohtoritasoinen tutkiva journalisti Barbara Ehrenreich teki jokin vuosi sitten kirjan “Nälkäpalkalla”, jossa teki muutaman kuukauden ns. palvelualan “paskatöitä” amerikkalaisella minimipalkalla. Kokemus oli karmaiseva.
Seuraavaksi hän yritti asettautua keskiluokkaisen amerikkalaisen keskiverron valkokaulustyöläisen rekrytointimahdollisuuksiin. Hän yritti lähes vuoden saada koulutustaan vastaavaa työpaikkaa - tuloksetta. Lopputulemana oli seuraava kirja “Petetty keskiluokka”. Koulutettujen työnsaantimahdollisuudet olivat vieläkin vaikeampia.

Nokiako luo uudet tulevaisuuden työpaikat?
Ennen yrityksen suuri tilaus merkitsi automaattisesti uusia työpaikkoja.
“Tilaus turvaa työn 5 000 ihmiselle vuodeksi”. Tämäntyyppisiä arvioita suomalaiset ovat tottuneet kuulemaan telakkayhtiö Masa-Yardsin nyt jo eläkkeelle jääneen pääjohtaja Martin Saarikankaan suusta, kun Masa oli saanut uuden tilauksen maailmalta.

Nokiakin on viime vuosina jatkuvasti tiedottanut lukuisista miljardiluokan verkkotilauksista, mutta niiden työllisyysvaikutuksista pääjohtaja Jorma Ollila ei ole maininnut sanallakaan. Suomalaisittain kaikkein kiinnostavinta olisi tietää, paljonko miljarditilaukset tuovat työpaikkoja ja rahaa Suomeen. Nokialla ei ole laskukaavaa, jossa verkkotilausten miljardit olisi suoraan muunnettavissa tuhansiksi työpaikoiksi.

Nokiaa on pidetty malliesimerkkinä uusia työpaikkoja luovasta yrityksestä. Rehellisyyden ja tasapuolisuuden nimissä on kuitenkin uskallettava katsoa Nokian menestyksen ja yleensäkin tietoyhteiskunnan kehityksen kääntöpuolta.

Nokia oli vielä 90-luvun alussa monialayritys. Silloin se parhaimmillaan työllisti Suomessa 45 000 henkeä. Mitä enemmän se on keskittynyt elektroniikkaan, sitä vähemmän se työllistää nyt suhteutettuna liikevaihtoonsa.Vuonna 1990 Nokia työllisti Suomessa 18 000 työntekijää. Vaikka Nokian liikevaihto on kasvanut 90-luvulla kahdeksankertaiseksi, niin sillä oli vuoden 2000 lopussa työpaikkoja Suomessa vain 24 000. Siis vajaat 6 000 (35%) enemmän kuin kymmenen vuotta aikaisemmin. On syytä lopettaa median ylläpitämät puheet Nokian työllistävyydestä.
2000-luvun alussa myös Nokia on joutui vähentämään väkeään it-alan romahduksen myötä. Vielä 2001 Nokialla oli vuoden lopussa vajaa 54 000 henkilöä, kun vuotta aiemmin henkilökunnan määrä oli yhtiön kaikkien aikojen suurin, runsas 60 000.

Vähennys oli n. 6 500 työntekijää. Suomesta katosi tuolloin runsaat 2 000 työpaikkaa ja kotimaassa oli enää runsaat 22 000 nokialaista. Ollilan mukaan Nokia on näin kyennyt parantamaan tuottavuuttaan myös “vaikeina aikoina”. 2/3 osaa nokialaisista on jo muita kuin suomalaisia.
Aikaisemmin Nokia vielä työllisti Suomessa keskivertotyöntekijöitä, nyt vain yhteiskunnan verovaroilla huippukoulutettuja valioyksilöitä. Neljä viidestä Nokian nykyisin rekrytoimasta työntekijästä on saanut vähintään insinöörin- tai sitä korkeamman koulutuksen. Eikä mikä tahansa insinööri kelpaa. Rekrytointiin erikoistunut konsulttiyritys testaa heidät ja kelpuuttaa vain joka kolmannen.

Koko teknologiateollisuus on 90-luvun nousuhuuman jälkeen laskusuunnassa. Teknologiateollisuudesta katosi vuonna 2004 noin 5 000 työpaikkaa, totesi teknologiateollisuuden toimitusjohtaja Matti Mäenpää. Ala työllistää nyt Suomessa noin 17 000 työntekijää vähemmän kuin kaksi vuotta aikaisemmin. Yhteensä alan yrityksillä oli Suomessa reilut 200 000 työntekijää ja ulkomailla 120 000 työntekijää.

Sama kehitys uhkaa myös muita perinteisiä teollisuusmaita. Esimerkiksi Yhdysvalloissa teknologiateollisuudesta on vuoden 2000 jälkeen kadonnut 1,5 miljoonaa työpaikkaa.

Tutkimus- ja tuotekehityksen piti luoda uudet työpaikat.
Tämän päivän uskonkappaleita ovat “osaamis-, innovaatio- tai tietoyhteiskunta”. Niitä markkinoivat erityisesti Sitra, Tekes ja Suomen Akatemia yhteiskunnan verovaroilla.

Suomessa kuitenkin tutkimukseen ja tuotekehitykseen panostetaan bruttokansantuotteeseen suhteutettuna jo lähes eniten maailmassa. Tutkijoiden osuus työvoimasta on OECD-maiden suurin, tutkimus- ja tuotekehitystehtävissä työskentelee Suomessa teollisuus mukaan luettuna noin 70 000 ihmistä. Heistä kymmenkunta prosenttia on tohtoreita.

Valtio on 2000-luvulla panostanut tutkimus- ja kehittämistoimintaan ja se oli vuonna 2004 noin 1,5 miljardia euroa. Tilastokeskuksen mukaan valtion tutkimusmenojen osuus valtion menoista ilman valtionvelan hoitokustannuksia on 4,5 prosenttia.

Yritysten investoinnit tutkimukseen ja tuotekehitykseen olivat puolestaan tilastokeskuksen mukaan vuosina 1995-2003 yhteensä lähes 24 miljardia euroa. Ne kasvoivat yli kaksinkertaisiksi ja olivat vuonna 2003 jo 3,5 miljardia euroa eli samansuuruinen kuin kiinteät investoinnit.

Valtion tutkimuslaitosten osuus tutkimusrahoista on 16,5 prosenttia. Suomen julkisen tutkimusrahoituksen osuus bruttokansantuotteesta on ollut kansainvälisessä vertailussa jo vuosia huippuluokkaa. Vuonna 2002 Suomi oli prosentin osuudellaan kakkosena Ranskan jälkeen. Sen jälkeen yhteiskunnan tutkimusrahat ovat kasvaneet edelleen.

Kun mukaan otetaan julkisen rahoituksen lisäksi myös yksityinen tutkimus- ja kehitysrahoitus, Suomessa kansantuoteosuus nousi vuonna 2002 jo lähes 3,5 prosenttiin.

Tuotekehittelyrahoista valtaosa on mennyt elektroniikkateollisuuteen.

Metalli- ja elektroniikkateollisuuden osuus vuonna 2003 Suomen tutkimus- ja kehitysmenoista oli 82 prosenttia. “Köyhä” Nokia on saanut niistä leijonanosan. Vaikka näin paljon sijoitetaan rahaa tutkimus- ja tuotekehitykseen, työllisyystulokset ovat olleet laihoja.

Sitra, Tekes ja Suomen Akatemia, jotka yhteiskunnan rahaa jakavat, usuttavat Suomea teknologiakilpailuun, jonka seurauksena perinteisiä työpaikkoja katoaa monin verroin nopeammin kuin syntyy uusia. Globalisaatiotyöryhmähän vaatii lisää näitä korkeaa osaamista vaativia it-alan työpaikkoja. Niitä on Suomessa vain n. 80 000 eli n. 3 prosenttia kaikista työpaikoista.
Osaajiksi näihin lukuihin on laskettu tuolloin jo aika vaatimattomat tietotekniikan rutiiniosaajat kuten rivikoodaajat ja tietoliikennejärjestelmien ylläpitäjät. Tietotekniikan erityisosaajien ammattilaisten määrä on vielä paljon pienempi, eli n.25 500 osaajaa. Siis sellaisia osaajia, jotka suunnittelevat uusia järjestelmiä ja joista on maailmanlaajuista kilpailua. Heidän maasta lähdöstään syntyisi aivovuotoa. Vaikka heidän määränsä kymmenkertaistettaisiin, sillä ei ratkaista nykyistä eikä kasvavaa massatyöttömyyttä.

Keskittyminen korkeaa osaamista vaativiin tuotteisiin ja tutkimukseen toki kasvattaa kilpailukykyä, mutta kuinka suureksi kokonaistyövoimasta se voi kasvaa pysähtyneillä markkinoilla ja miten se vaikuttaa muun työvoiman tarpeeseen?

Innovaatiokeskusten pääjohtajat viestivät, että Suomesta häviää työttömyys itsestään, kun vain keskitymme tutkimukseen ja tuotekehitykseen ja hoidamme sen maailmanlaajuisesti.
Ryhdytään siis Jumalan valitsemaksi herrakansaksi! Luulenpa että japanilaiset, amerikkalaiset, intialaiset ja kiinalaiset insinöörit eivät vapaaehtoisesti suo meille tätä yksinoikeutta, vaikka pystyisimmekin muuttamaan geenimanipulaatiolla suomalaisen työntekijän älykkyysosamäärän Gaussin käyrän muotoa.

Enää ei investoida Suomeen vaan ulkomaille.
Eteläranta on saarnannut suomalaisille palkkamalttia, jotta yrityksillä olisi varaa investoida ja työllistää. Ay-liike on uskonut näihin ruusunpunaisiin lupauksiin.

Globalisaation seurauksena yritykset kansainvälistyivät nopeasti 1990-luvun puolivälin jälkeen. Samaan aikaan Suomea vaivasi investointilama. Vuosina 1995-2003 teollisuus sijoitti 40 miljardia euroa ulkomaille, ilmenee Ritva Pitkäsen ja Pekka Sauramon tutkimuksesta “Pääoman lähtö”, joka julkaistiin aivan heti vuoden 2006 alussa Palkansaajien tutkimuslaitoksessa.

Globalisaatio on merkinnyt sekä fyysisen että rahoituspääoman siirtymistä rajojen ulkopuolelle, Sauramo sanoi. Koneita on siis ruuvattu suomalaisista tehtaista ja laivattu jonnekin muualle. Ei kuitenkaan vielä merkittävästi Kiinaan tai muihin Aasian halpamaihin, vaan valtaosin Euroopan Unioniin. Erityisesti metsäteollisuus on laajentunut myös Pohjois-Amerikkaan. Siis ay-liikkeen palkkamaltin avulla uudet työpaikat siirtyivät Suomen rajojen ulkopuolelle. Tutkimuksen mukaan Suomesta on tullut pääomaa vievä maa.

Pitkänen totesi, että yritysten voitot lähtivät huomattavaan kasvuun 1990-luvun puolivälissä. Niiden käytettävissä olevat varat perustuivat teollisuudessa 80-prosenttisesti ja palvelualoilla 94-prosenttisesti hyviin tuloksiin. Osakeanneilla ja velalla yritykset ovat viime vuosina rahoittaneet toimintaansa aivan minimaalisesti. Pitkäsen mukaan on siten selvää, että kysymys on ollut tulorahoitukseen perustuvasta pääoman viennistä ulkomaille. Pääoma ja työn hedelmät eli osingot karkaavat hyödyttämästä suomalaista yhteiskuntaa.

Käytettävissä olevista varoistaan teollisuus on käyttänyt vain 40 prosenttia bruttoinvestointeihin. Tätä enemmän rahaa on käytetty kotimaisiin ja ulkomaisiin sijoituksiin eli pääasiassa yrityskauppoihin.
“Näyttää siltä, että yrityskaupat korvaavat investointeja. Yritykset hakevat kasvua ostamalla toisia yrityksiä eivätkä kasvattamalla omaa toiminnallista kapasiteettiaan investoimalla, Pitkänen sanoi. Koska ostovoimaisista markkinoista on puutetta ostetaan tai “investoidaan” vain markkinaosuuksien kasvattamiseen.

Kansainvälistymisen valtavasta nopeudesta kertoo se, että vuonna 2004 suomalaisilla yrityksillä oli ulkomailla jo 330 000 työpaikkaa. Niistä 200 000 oli syntynyt kymmenen viime vuoden aikana.

Huippukasvusta huolimatta työ ei ole lisääntynyt.
Miksi työttömyys ei ole hävinnyt, vaikka teollisuustuotannon määrä on laman pohjalta kasvanut melkein kaksinkertaiseksi (90%) ja on neljä kertaa suurempi kuin EU-maiden keskiarvo ja vienti peräti kolminkertaistunut?

80-luvulla teollisuustuotanto kasvoi 35 prosenttia, 90-luvulla ns. lamasta huolimatta peräti 60 prosenttia. Tärkein tekijä työtuntien hitaassa kasvussa on tuottavuuden valtava nousu. Tuottavuutta on nostettu teknologialla, automaatiolla ja tietokonepohjaisilla itsepalvelujärjestelmillä. Tietysti pelko työpaikan säilymisestä on hiostanut työtekijöitä tekemään uutterasti töitä työpaikalla sekä ilman palkkaa iltaisin kotonaan ja viikonloppuisin kannettavan tietokoneen välityksellä.

1990-luvulla media toisti kuin papukaija, että Paavo Lipposen hallitukset loivat 300 000 uutta työpaikkaa. Nyt Matti Vanhanen hehkuttaa luoneensa 80 000:ta uutta työpaikkaa. Mutta yksikään tutkiva journalisti ei ole kaivanut.

Tilastokeskuksesta tehtyjen työtuntien määrää. Sen mukaan vuonna 1990 Suomessa tehtiin lähes 4,5 miljardia tuntia töitä. Viime vuonna työtuntien määrä oli tasan 4 miljardia. Siis puoli miljardia työtuntia (vähennystä yli 10 prosenttia) katosi tuotannon valtavasta kasvusta huolimatta.

Tuottavuuden nousu tuhoaa työpaikat ja markkinat.
Vuonna 2000 tavaroita ja palveluita myytiin sama määrä kuin jo 10 vuotta aikaisemmin, vaikka myynninedistämiseen ja mainontaan tuhlattiin vuoden 1990 alusta kymmenen vuoden aikana lähes 100 miljardia markkaa.

Ostovoima ja kulutuskysyntä ei noussut juuri lainkaan 90-luvulla valtavasta tuotannon kasvusta huolimatta. Selitys löytyy tuottavuuden kasvusta.

Työntekijän tuottavuus teollisuudessa on noussut (vv. 1990-2000) keskimäärin 6 prosenttia. Kun pääoman tuotto lasketaan mukaan, teollisuuden kokonaistuottavuus oli vielä 5,4 prosenttia.
Esimerkiksi Suomen Pankin pääjohtajan Erkki Liikasen mukaan Suomessa yksityisen palvelualan tuottavuuden kehitys on ollut 20 viime vuoden aikana Japania lukuunottamatta nopeampaa kuin missään muussa teollisuusmaassa. OECD:n vuoden 2005 tietokannan mukaan yksityisen palvelusektorin työn tuottavuus on kasvanut Suomessa vuosina 1981-2001 keskimäärin 2,2 % vuodessa. 80-luvulla tietokoneiden vaikutus palvelualoilla oli vielä olematonta. Vasta 90-luvulla pankkitoiminnan muuttuminen itsepalveluksi näytti tulevan kehityksen suunnan.

Tietokonepohjaisten itsepalvelujärjestelmien kehittyessä palvelualojen tuottavuus nousee jatkossa huikeasti. Koska tuottavuuden kasvu hävittää työpaikkoja ostovoiman polkiessa paikoillaan, poliitikot ovat vastuuttomia valehtelijoita, jos he tällä yhtälöllä lupaavat uusia työpaikkoja.
Suomi on parantanut kilpailukykyään palkansaajien ja työllisyyden kustannuksella. Kymmenen viime vuotta on sitävastoin ollut yrityksille ja sijoittajille kulta- ja laatuaikaa. Vuokratulot ovat kaksinkertaistuneet, osinkotulot ovat kymmenkertaistuneet ja yritysten voitot ja myyntivoitot ovat kuusinkertaistuneet. Investoinnit ovat olemattomia, mutta viime vuosina osinkoja on sitävastoin maksettu omistajille jopa 40-50 prosenttia voitoista, enemmän kuin yhteiskunnalle veroja.
Vaikka teollisuustuotanto ja vienti ovat kasvaneet poikkeuksellisen voimakkaasti, valtion budjetti on pysynyt koko 90-luvun samalla noin 200 miljardin markan tasolla, vaikka samanaikaisesti valtio myi puolet yrityksistään ja otti yli 400 miljardia markkaa velkaa.

80-luvulla valtion budjetti sentään kolminkertaistui vaikka teollisuustuotannon kasvu oli puolet pienempi. Kasvuun suhteutettuna budjetin pitäisi olla nyt yli 300 miljardia markkaa eli yli 50 miljardia euroa, jos valtiovarainministeriö ja Raimo Sailas olisivat tehtäviensä tasalla.
Mediat eivät kysele miksi kasvavasta tuotannosta ei enää riitä jaettavaa terveys-, koulutus-, kulttuuri- ja muihin sosiaalipalveluihin?

Palveluyhteiskunta on kupla.
Onko uskottavaa, että teknologian työllisyysvaikutukset rajoittuvat vain tavara- eivätkä myös palvelutuotantoon? Teknologian tutkimus ja innovaatiot tähtäävät ensisijaisesti tuottavuuden nousuun ja ihmistyövoiman minimoimiseen.

Kun teollisuus jo 80-luvulla alkoi vähentää työvoimaansa, lukuisat “visionäärit” rauhoittelivat, että ei syytä huoleen, olemmehan siirtymässä teollisesta yhteiskunnasta palveluyhteiskuntaan. Uudet tulevaisuuden työpaikat syntyvät palvelusektorille. Näin uskoivat Etlan tutkijat ja Sitra, Tekes ja Suomen Akatemia.

Vaikka 80-luvun lopulla palveluelinkeinoihin investoitiin parhaimmillaan 40 miljardia vuodessa, työpaikat yksityisellä palvelusektorilla eivät lisääntyneet 80-luvulla juuri ollenkaan. Ne eivät lisääntyneet, vaikka palveluiden investointien taso oli 80-luvun lopulla kaksinkertainen verrattuna teollisuuden investointeihin (n. 20 mrd).

Vuonna 1989 nämä yksityiset palvelut työllistivät runsaat 187 000 henkeä. Kymmenen vuotta myöhemmin ne työllistivät vajaat 168 500. Siis ne ovat vähentäneet kaikkiaan 18 800 henkeä, vaikka kaiken virallisen hehkutuksen ja tilastollisen keplottelunkin jälkeen niiden olisi pitänyt lisätä rutosti työpaikkoja!

Yksityiset palveluyritysten työpaikat eivät kasvaneet vaikka teollisuus lopetti omat palveluyksikkönsä ja osti palvelut entisiltä palkollisiltaan, mutta nyt tilastollisesti yksityisen palvelusektorin nimikkeen alta.

Kun lasketaan yhteen myös yhteiskunnan palvelualojen työpaikkojen vähennykset, palvelualat ovat 90-luvulla kaiken kaikkiaan vähentäneet yhteensä 108 500 työpaikkaa. 2000-luvulla palvelualan työpaikat kasvoivat vain tilastollisilla kikkailuilla sillä työtunteina laskettuna palvelutyö väheni.
Tuottavuus sitävastoin parani. Tuottavuudessa on Suomen teollisuudessa menty Yhdysvaltojen ohi, Etlan tutkimuslaitoksen tutkimusjohtaja Petri Rouvinen on myöhemmin todennut. Rouvisen mukaan Yhdysvalloissa ja Suomessa tuottavuuden kasvusta kaksi kolmannesta syntyi tieto- ja viestintäteknologian tuotannosta. Yhdysvalloissa puolestaan vastaava tuottavuuden lisäys syntyi saman teknologian käytöstä muussa teollisuudessa. Siis tietotekniikan lopputuotteita hyödyntää muu tavaratuotanto- ja palveluteollisuus lisäämällä automaatiota tuotannossa, logistiikassa, suunnittelussa, myynnissä ja markkinoinnissa..

Etlan johtaja Pekka Ylä-Anttila puolestaan uskoi vielä 90-luvulla, että tavaratuotanto voidaan huoletta siirtää matalapalkkamaihin ja Suomessa voidaan keskittyä vain korkeaan osaamiseen. Myöhemmin hän on joutunut parantamaan mielipidettään.

Nyt hänen mukaansa tieto- ja viestintäteknologian käytössä ollaan vasta alkutekijöissä. Tuotannon kehitystä voi verrata toiseen teolliseen vallankumoukseen, joka vauhdittui sähkön ja polttomoottorin ansiosta ja niiden tuomista muutoksista.

Tuottavuuden nousu lähtee aina tietotekniikan kehittymisestä ja lisääntyvästä käytöstä. Vuonna 2001 jo 58 prosenttia teollisuuden työntekijöistä käytti säännöllisesti tietokonetta työssään, palvelualoilla peräti 71 prosenttia.

Etlatiedon tutkimusjohtaja Petri Rouvinen ja Tilastokeskuksen tutkimuspäällikkö Mika Maliranta arvioivat kauppa- ja teollisuusministeriön julkaisemassa tutkimuksessa, että tieto- ja viestintätekniikka on parantanut työntekijöiden tuottavuutta peräti 8-18 prosenttia. Työn tuottavuus on Suomessa parantunut, mutta ennen kaikkea tietoteknisillä aloilla.

Tietoenatorin entinen toimitusjohtaja Matti Lehti on ennustanut, että digitalisointi etenee kaikille toimialoille ja vähentää tietointensiivisten palvelutehtävien automatisoinnin avulla palvelusektorilta jopa 160.000 työpaikkaa.

Määrä on sama kuin 2010-luvulla eläkkeelle siirtymisestä johtuva työvoiman vähentyminen. Silti Eteläranta on huolissaan ”tulevasta työvoimapulasta”.

Lehti tietää mistä puhuu. Tietoenator tekee juuri sellaisia ihmistyötä korvaavia ohjelmistoja ja itsepalvelujärjestelmiä, jotka hävittävät työpaikkoja. Esimerkkinä pankkiala, jonka työntekijämäärä on vähentynyt noin 60 000 työntekijästä vajaaseen 30 000 työntekijään.

Palvelualojen tuottavuuskehityksen mahdollisuuksista pankkialaa on käyttänyt lupaavana malliesimerkkinä mm. yliasiamies Esko Aho. Sama “lupaava kehitys” on nyt siirtymässä vähitellen vakuutustoimintaan, matkatoimistoalalle, asuntojen-, auto-, kirjakaupan myyntiin, erilaisiin lento-, hotelli-, ja lipunvarausjärjestelmiin sekä huolto- ja neuvontapalveluihin.

Lähes jokainen suuri yhtiö, jonka toiminta perustuu tietokonepohjaiseen etäpalveluun, on alkanut irtisanoa työntekijöitään ja vuokrata halpaa työvoimaa ulkomailla, toteaa brittiläinen George Monbiot. Hän luetteli pitkän listan tapauksia, joissa työ katoaa brittien ulottuvilta Intian Bangaloreen. Palkat palvelusektorilla ja teknologiateollisuudessa ovat suunnilleen kymmenesosa siitä, mitä työntekijät saavat Britanniassa.

Puhelimen päässä olevalle brittiläiselle palvelualan työntekijälle jää johto vetävän käteen. Vaikutus brittiläiseen työvoimaan tulee olemaan järisyttävä. Nyt vientiin menevät palvelutyöpaikat olivat juuri niitä, joiden oli määrä korvata 1980-luvulla ja 1990-luvulla ulkomaille kadonneiden teollisuustyöpaikkojen aiheuttama työllisyysvaje, kirjoitaa Monbiot.

Uutta onkin se laajuus, jolla köyhien maiden työvoima alkaa uhata länsimaiden keskiluokan turvallisuutta. Elokuussa vuonna 2003 Evening Standard-lehti paljasti vuodatettuja konsulttipapereita, joissa arveltiin, että vähintään 30 000 johtajatason työpaikkaa Britannian finanssi- ja vakuutussektorilta tulee siirtymään Intiaan seuraavan viiden vuoden kuluessa.

Sama uhka koskee johtajien lisäksi kirjanpitäjiä, vakuutusneuvojia, tietokoneohjelmoijia, IT-konsultteja, bioteknikkoja, arkkitehteja, suunnittelijoita ja yrityslakimiehiä. Ensi kertaa Britannian ja Yhdysvaltojen historiassa ammattityöntekijät ovat kilpailemassa samoista työpaikoista jonkin toisen valtion koulutettujen ammattilaisten kanssa, toteaa Monbiot.

Hän ennustaa, että seuraavien vuosien aikana voimme odottaa keskiluokkaa edustavien puolueiden osoittavan paljon vähemmän innostusta vapaakauppaa ja globalisaatiota kohtaan.

Työttömyys poistettu tilastokikkailulla.
Varsinaisesta työelämässä tapahtuneesta järisyttävästä laadullisesta muutoksesta hallitusvastuussa olevat poliittiset päättäjät ovat olleet hiirenhiljaa.

Enää puolella kansalaisista on normaali työsuhde. Aiemmin aina 1990-luvulle saakka työlliset ja työttömät voitiin varsin luotettavasti kertoa henkilömääräisinä. Näin siksi, että 1990-luvulle asti työsopimuksissa ns. vakinaiset kokoaikaiset työsuhteet olivat vallitsevia ja epätyypilliset määrä- ja osa-aikaiset harvinaisia poikkeuksia.

Työikäisistä suomalaisista syksyllä 2005 oli Tilastokeskuksen selvityksen mukaan vakituisessa työsuhteessa 57 prosenttia työllisistä. Määräaikaisessa työsuhteessa oli 14 prosenttia työllisistä ja osa-aikaisessa työsuhteessa 10 prosenttia. Vuokratyötä teki kaksi 2 prosenttia ja se on kovassa kasvussa.

Samaan aikaan Suomessa työllisistä oli yrittäjiä 11 prosenttia. Työttömänä oli 8 prosenttia suomalaisista. Kaikkiaan työllisiksi laskettavia suomalaisia oli vuoden 2005 syksyllä 2 597 000. Työvoiman ulkopuolella oli 1 356 000 suomalaista eli lähinnä päätoimiset opiskelijat, kotitaloustyöntekijät, eläkeläiset sekä vanhempainlomalla ja työvoimakoulutuksessa olevat.
Silti todellinen työttömyys eli ns. “laaja työttömyys” on yhä 16 prosenttia. Siis ne, jotka ovat jollakin muulla yhteiskunnan elätettävien momentilla kuten, tukityöllistettyinä, ennenaikaisella työttömyyseläkkeellä, työvoimakoulutuksessa jne. Tilastoissa ihminen on “työllinen”, jos hän tekee töitä viikossa neljä tuntia. Sillä ei elä, mutta tilastot kaunistuvat.

Edes Suomen huippuinnovatiivisuus ja Euroopan kovimpiin kuluva talouskasvu ei luo enää työtä (=työtunteja).

Kansalaisten ostovoima katoaa.
Kotitalouksien käytettävissä oleva palkkasumma oli 38,9 miljardia euroa vuonna 1990. Kymmenen vuoden kuluttua se oli 49,4 miljardia. Kun otetaan huomioon inflaation (20,3%) vaikutus, vuoden 1990 vertailukelpoinen palkkasumma on 46,8 miljardia. Kasvua oli kymmenessä vuodessa vain vaivaiset 2,6 miljardia. Kotitalouksien ostovoiman vuosikasvu oli tuolloin olemattomat 0,5 prosenttia. Kotitalouksien alhainen ostovoiman kehitys selittyy alhaisemmalla työllisyysasteella.
Puolen prosentin ostovoiman vuosikasvulla ei luoda uusia työpaikkoja, ei luoda pohjaa uudelle yrittäjyydelle eikä edes ylläpidetä nykyisiä työpaikkoja.

Työssäkäyvien palkat kasvoivat 90-luvulla erittäin kohtuullisesti. Vuosien 1989-1999 välillä palkat nousivat nimellisesti 44 prosenttia. Kun inflaatio oli samalla aikajaksolla 23,4 prosenttia, niin reaalisesti palkat kasvoivat 16 prosenttia. Siis työntekijöitten palkkojen vuosittainen kasvu oli n.1,5 prosenttia.

Työntekijöitten palkkamaltti lisääntyi entisestään, jos kehitystä tarkastellaan pitemmältä aikajaksolta. Jo 80-luvulla palkansaajien nimellisansiokehitys oli 95 prosenttia ja reaalisestikin 22 prosenttia. 70-luvulla, inflaation kulta-aikana, palkansaajien nimellisansiokehitys oli peräti 139 prosenttia ja reaaliansiokehityskin 32 prosenttia. 2000-luvulla palkkojen vuosittainen reaalikasvu on ollut 2-3 prosenttia. Näin ollen palkansaajien ahneudesta tuskin voi puhua.

Vaikka tuotanto saatiin käyntiin 90-luvulla palkansaajien kurjistamisella eli kahdella devalvaatiolla (yht n.40%), palkansaajia ei ole uhrauksista palkittu. Kansantulosta palkkojen osuus pieneni kymmenessä vuodessa 55,1 prosentista 45,5 prosenttiin (vv. 1990-2000). Työn teettämistä helpotettiin laskemalla samalla aikajaksolla työantajien sotu-maksuja 14,3 prosentista 11,9 prosenttiin. Pääoma- ja yrittäjätulot sitävastoin kasvoivat 14,6 prosentista 28,1 prosenttiin kansantulosta.
Palkansaajat ja kotitaloudet jäivät siis nuolemaan näppejään. Funktionaalisessa tulonjaossa on tapahtunut Suomen historian suurin siirtymä palkansaajilta pääomansaajien hyväksi.

Yrittäjyydelle ei ole kasvualustaa ilman ostovoimaa.
Yrittäjillä on tänään ystäviä kaikissa puolueissa ja ne saavat yhteiskunnalta mittavia tukiaisia. Jotta yrittäjyydelle ja uusille investoinneille olisi markkinoita, tarvitaan kuitenkin ostovoimaa.
Suomessa palkansaajien ja kotitalouksien reaalinen ostovoima kasvoi 1990-luvulla keskimäärin siis vain puoli prosenttia mutta teollisuustuotanto lähes 60 prosenttia. Silti teollisuustuotanto vähensi työpaikkojaan.

Teollisuustyöpaikan keskituntiansio on n. 24 euroa tunti. Uudet palvelualan ns. epätyypillisten työpaikkojen tuntihinnat ovat vain puolet tai kolmasosa teollisuustyöpaikan keskituntihinnasta. Nämä ovat niitä Kokoomuksen Jyrki Kataisen kauhistelemia “paska”- ja matalapalkkatöitä, joilla työntekijä ei enää elä. Hän kauhistelee vain itse nimitystä mutta ei sitä, että “paskaduunilla” ei elä. Eikä sillä myöskään lisätä markkinoiden ostovoimaa.

Farisealaisesti myös todistellaan, että uusia työpaikkoja ja uutta ostovoimaa syntyy uusille lupaaville markkina-alueille köyhyyden poistajaksi kehitysmaihin. Kuitenkin uusien Kiinassa syntyneiden teollisuustyöpaikkojen ostovoima on murto-osa teollisuusmaissa menetettyjen työpaikkojen ostovoimasta. Suomessa työntekijä joutuu kortistoon ja ainakin vielä toistaiseksi työssäkäyvät joutuvat elättämään nämä kelkastapudonneet ja se syö työssäkäyvienkin ostovoimaa.
Jos sekä tuotannossa että palveluissa teknologian käyttöönotto vähentää työvoimaa, mihin ja kuinka paljon syntyy uusia työpaikkoja?

Sitra ja Esko Aho on keksinyt ratkaisuksi yrittäjyyden ja yksityistämisen. Vaikka eiväthän työpaikat siitä lisäänny, jos saman työn tekee yhteiskunnan palveluorganisaation sijasta yksityinen. Varsinkin, jos maksajana on molemmissa tapauksissa veronmaksaja.

Palvelujen markkinat ovat olleet jo vuosia monikansallisten jättien hallinnassa. Yksityisten palvelualojen yritykset Suomessa ovat pieniä ja markkinat kehittymättömiä. Esimerkiksi vuonna 2003 kiinteistöalan palveluyrityksiä oli lähes 11 000, henkilökuntaa niissä vain 23 000.
Tällaisen suomalaisen kasvualan palveluyrityksen keskikoko on siis hieman yli kaksi palkansaajaa. Yritä nyt esimerkiksi siivousalalla kahdella sinkkiämpärillä ja pölyhuiskalla taistella ylikansallisen jättiyrityksen kanssa.

Sama toivoton tilanne on kehitysmaissa, jotka joutuvat kilpailemaan monikansallisten yritysjättien kanssa sen jälkeen kun Maailmanpankki (WTO) ja Kansainvälisen valuuttarahasto (IMF) ovat pakottaneet ne avaamaan markkinansa vapaalle kilpailulle.

Eräs pienen suomalaisen siivoojayrittäjän merkittävin kilpailija on monikansallinen siivous- ja kiinteistöpalveluja tarjoava ISS. Sen palveluksessa oli Suomessa vuonna 2003 yli 6 700 henkeä, nyttemmin jo kaksin verroin enemmän. Konserni toimii 44 maassa, ja kaikkiaan henkilöstöä on yli 290 000. Siinä on ääriesimerkkiin pelkistettynä uusien suomalaisyrittäjien toivoton kilpailutilanne.

Teknologian avulla työt ja suunnittelu matalapalkkamaihin.
Täystyöllisyys on teollisuusmaissa täyttä utopiaa, koska teknologian avulla tuotanto voidaan joko automatisoida tai siirtää matalapalkkamaihin.

Sama toistuu myös tutkimus ja tuotekehittelypuolella. Suomalaiset ”innovaattorit” eivät etenekään maailman huipulle, vaan myös tuotekehitys on kiihtyvällä vauhdilla siirtymässä halvempiin maihin.
Suomalaistenkin yritysten it-palveluista iso osa tuotetaan nykyään Intiassa. Yritykset eivät yleensä suoraan siirrä tietotekniikkapalvelujaan Intiaan, vaan ulkoistavat ne Suomessa toimivalle palveluyritykselle, joka teettää osan projektista intialaisissa yksiköissään.

Esimerkiksi Suomen toiseksi suurin tietotekniikkapalveluiden tarjoaja IBM vie suomalaisten asiakkaiden projekteista Intiaan 10-15 prosenttia. Accenturella, joka on konsultoinnin, teknologian ja ulkoistamisen palveluyritys, osuus on vielä suurempi, noin kolmannes suomalaisasiakkaiden ulkoistamasta työstä.
Tarkkaa kuvaa Intiassa tehtävän tietotyön määrästä on vaikea saada, sillä mikään taho ei järjestelmällisesti seuraa tietotyön kulkua maailmalle. Selvää kuitenkin on, että suomalaisissa it-projekteissa työskentelee jo tuhansia intialaisia, ja että heidän lukumääränsä kasvaa nopeasti.
It-palveluiden lisäksi yritykset ovat alkaneet käyttää hyväksi Intian edullisia resursseja myös insinöörisuunnittelussa. Wärtsilä, joka myy Intiassa voimaloita ja laivamoottoreita, tuottaa siellä myös palveluitaan. Se on ulkoistanut it-palvelunsa Accenturelle ja HP:lle, jotka teettävät ison osan tietojärjestelmien kehitys- ja hallinnointityöstä Intiassa.

Insinöörisuunnittelua Wärtsilä on ulkoistanut suomalaiselle insinööriyhtiö Citecille. Tämä puolestaan tuottaa osan työstä alihankintana Intiassa. “Noin 80-90 ihmistä tekee meille insinöörisuunnittelua Intiassa”, arvioi Wärtsilän Intian toimitusjohtaja Banmali Agrawala.

Uusien voimaloiden suunnittelussa Wärtsilä tekee perustyön itse Suomessa ja teettää yksityiskohtaiset piirrokset Intiassa. “Monilla aloilla intialainen suunnittelu on jo liikkunut arvoketjussa pelkkää teknistä piirtämistä korkeammalle tasolle. Voimme ulkoistaa ongelman ja pyytää Intiasta siihen ratkaisua”, Agrawala sanoi.

Intian pääministeri Manmohan Singh puolestaan visioi, että Intiassa tehdään perusohjelmoinnin ja -piirtämisen lisäksi tulevaisuudessa myös paljon tuotesuunnittelua. “Yli sata maailman 500 suurimmasta yrityksestä on jo perustanut tutkimus- ja kehitysyksiköitä Intiaan ja paljon uusia investointeja on odottamassa”, Singh sanoi. Intian lisäksi sama kehitys tapahtuu muissakin matalapalkkamaissa.

Nobel palkittu MIT-eliittiyliopiston emeritusprofessori Paul Samuelsonkaan ei enää luota 1800-luvulla eläneen brittiläisen ekonomisti David Ricardon suhteelliseen kilpailuetu-teoriaan. Hän on alkanut julkisesti kysellä, onko yhä korkeammantasoisen tuotannon siirtyminen Kiinaan ja Intiaan enää Yhdysvaltain edun mukaista.

Business Week -lehti on koonnut lukuisia esimerkkejä ”kiinahinnoittelusta”, johon amerikkalaiset yritykset eivät millään pysty vastaamaan. Se koskee perinteisen vesikelkkatuotannon lisäksi nyt myös huipputekniikkaa. Kiinassa valmistetaan mikropiirejä 40 prosenttia, reitittimiä ja muuta verkon rautatavaraa 25 prosenttia halvemmalla kuin USA:ssa.

Ero vain kasvaa, kun yhä isompi osa insinööreistä on Kiinassa. Kiinalaisista korkeakouluista valmistuu vuosittain yli 300.000 uutta halpaa insinööriä. Heistäkin 20–30 prosenttia jää ylituotannon takia työttömiksi.

Firmoille ja Kiinalle tämä kaikki on hyväksi. Yritysten tuotantokustannukset alentuvat, tuottavuus parantuu ja kiinalaisille tulee lisää työtä.

Nokian tuotekehityksestäkin puolet on muualla kuin Suomessa. Nokia ei esimerkiksi kerro, paljonko sillä on henkilökuntaa tutkimus- ja tuotekehitystoiminnassa Kiinassa ja Intiassa, jossa insinöörityö maksaa viidesosan suomalaisesta. Vuoden 2005 tilinpäätöstiedoissa se ei enää kerro Suomessa T&K:ssa työskentelevien nokialaisten määrää vaan se on piilotettu Euroopassa työskentelevien lukuihin.

Nokian alihankkija Elcoteq päätti juuri siirtää pääkonttorinsa Luxenburgin veroparatiisiin varmistaakseen pitkän aikavälin kilpailukykynsä. Suomelta jäi saamatta kolme miljoonaa euroa verotuloja nykyisellä osinkotasolla.

Milloin sinne menee Nokian pääkonttori, jotta sen ei tarvitsisi maksaa veroja Suomeen vaan lisää osinkoja amerikkalaisille omistajilleen? Etlan edustaja tutkimusjohtaja Petri Rouvinen kiirehti heti rauhoittelemaan, että Elcoteq on vain yksittäistapaus. Onkohan Etlalla peräti tutkimustietoa siitä, että vastaava kehitys ei muiden yritysten kohdalla toistu?

Huippukoulutetuista on tullut kolonialismin uusi muoto.
Uusliberalistiset taloustieteilijät ja Nokian Jorma Ollila painottavat, että Suomeen pitäisi tuoda muualta erikoiskoulutettuja huippuosaajia. Heille vaaditaan jopa erillisiä veroetuja, joita ei suomalaisille suoda. Tätä toimintaa voidaan kuvailla myös uuskolonialismiksi, jolla pitkitetään kehitysmaiden köyhyyttä ja riippuvuutta kehittyneistä maista.

Suomen Akatemian, Sitran ja Tekesin kaipaamien huippuosaajien haaliminen Suomeen pahentaa köyhien maiden aivovuotoa, mikä estää niiden omaehtoisen kehittymisen ja on verrattavissa jopa varkauteen. Afrikan Talouskomission (ECA) edustajan, professori Lala Den Barkan mukaan vuosien 1960 ja 1989 välillä 127 000 korkeasti koulutettua lähti työn ja parempien palkkojen houkuttamana pois Afrikasta.

Unctadin mukaan jokainen pois muuttava lääkäri maksaa Afrikalle keskimäärin 184 000 euroa. Tyhjiksi jääneisiin pesteihin Afrikassa on vuosittain palkattava noin 150 000 ulkomaista asiantuntijaa ja ammattilaista. Ne aiheuttavat köyhille Afrikan maille vuosittain neljän miljardin euron ylimääräiset kustannukset.

Maailman 57:stä vähiten kehittyneestä valtiosta puuttuu maastamuuton vuoksi yhteensä neljä miljoonaa terveydenhuoltoalan työntekijää. Näin arvioi Maailman terveysjärjestö WHO vuonna 2006.

Suomen Akatemian pääjohtajat Raimo Väyrynen ja Tekesin Veli-Pekka Saarnivaara ovat julkisuudessa vaatineet tällaiselle uuskolonialismille vielä muita kansalaisia alempaa verotusta.

Työmarkkinoilla on pysyvä ylitarjontatilanne.
Työpaikat lisääntyivät vielä 40-, 50- ja 60-luvulla samassa suhteessa kuin teollisuustuotanto. 70-luvun puolivälissä teknologian kehittyminen alkoi vähentää työpaikkoja vaikka teollisuustuotanto jatkoi kasvuaan. Niin meillä kuin muualla. Massatyöttömyys tuli Eurooppaan jo 80- luvulla. Eikä siellä työttömyyden syyksi esitetty, kuten meillä, jatkuvasti toistettua finanssipoliittista mantraa ja idänkaupan romahtamista. Syynä on yksinkertaisesti se, että teknologia tekee työn liiketaloudellisesti halvemmalla kuin ihminen.

Koska työmarkkinoilla on pysyvä työvoiman ylitarjontatilanne, työpaikoista käydään ankaraa taistoa. Jotta työntekijät eivät kokonaan tipahtaisi työmarkkinoilta, he ovat yhä valmiimpia polkemaan palkkoja, sekä tyytymään määräaikaisiin, osa-aikaisiin, vuokra- ja muihin torppariajan tilapäistyösuhteisiin. Menossa on kilpajuoksu pohjalle.

Kouluttajille on tullut koulutuksesta iso ongelma. Sain kutsun tulla esitelmöimään aiheesta Opetusministeriöön 5. 10. 1995. Kutsujana oli ylijohtaja Leevi Melametsä. Esitelmäni aihe oli tuolloin: “Mikä tauti, mitkä lääkkeet? - Työttömyys 90- luvun vitsauksena”. Esitelmän jälkeen oli keskustelupaneeli, jonka jäseninä oli mm. Martti Hetemäki Valtionvarainministeriöstä. Kuulijoina opetusministeriön korkein virkamieskunta.

Jo silloin opetusministeriössä vallitsi täydellinen epätietoisuus millaisilla koulutuksella kansalaisia pitäisi tulevaisuudessa varustaa. He tunnustivat jo kymmenen vuotta sitten, että rahaa heillä kyllä olisi riittävästi, jos he vain tietäisivät mitä ja mihin sillä kouluttaa.

Teknologia palvelemaan ihmistä eikä pääomaa.
Poliitikot ovat vapaan markkinatalouden ideologian hengessä vapauttaneet rahamarkkinat. Pääoman edut ovat ohittaneet kansalaisten edut. Eduskunnassa ei enää istu kansan edustajia vaan pääoman edustajia.

Kun he ovat päästäneet vapaan markkinatalouden hengen pullosta vapaaksi, sitä on äärettömän vaikea tunkea sinne takaisin. Vapaassa markkinataloudessa teknologia on hyvä renki pääomalle mutta huono isäntä poliittisille päättäjille, demokratialle ja tavalliselle kansalaiselle. Koulutus ei tähtää teknologian ja tuottavuushyödyn jakamiseen tasaisesti kaikille kansalaisille. Koulutus tähtää nykyään vain siihen, että “osaajista” tehdään pääomalle mahdollisimman tehokkaita “palkkatappajia”.
(Kalvo: Ahneuden aika)

Aiheesta kerron lisää uunituoreessa kirjassani “Ahneuden aika - kuinka pääoman ahneus tekee teknologian avulla ihmisen tarpeettomaksi”.
Kiitoksia tarkkaavaisuudesta.

Esitelmät kokonaisuudessaan

2011-08-14T13:10:00.003+03:00

1. Osaaminen vain hävittää työpaikkoja.
2. Pankinjohtajatko tämän päivän terroristeja?
3. Helsingin Sanomien talousjournalismi – asiaa vai asialla?
4. Talousromahdusta ei voi enää estää

Sähköpostikeskustelu Talous-Sanomien keskustelu-palstalla yrittäjyydestä: Kevätsalo / Ojapelto / Kanniainen

2011-08-14T13:00:00.001+03:00

Keskustelut: Sunnuntaidebatti: Talous-Sanomat 26. 2. 2006
Alkuperäinen linkki:
http://www.taloussanomat.fi/keskustelut/?threadID=18610&offset=60

1. VAIHE: / Kevätsalo:

"Väestön vauraus ei riipu yrittäjien määrästä"
Kaikki rakastavat yrittäjiä. Vasemmistoa myöten kaikki hokevat kuorossa yrittäjyyden mantraa. Tulevaisuus näyttää kuitenkin valoisalta juuri siksi, että yrittäjätoiminta vähenee ja palkkatyö yleistyy, kirjoittaa valtiotieteen tohtori Kimmo Kevätsalo.
Helsingin Sanomat

2. VAIHE: / Ojapelto:

Valtiotieteen tohtori Kimmo Kevätsalo referoi poleemisesti pian ilmestyvää kirjaansa Työelämän valttikortit Sunnuntaidebatti-kirjoituksessaan (HS 26. 2.). Kirjoitus ampui ansiokkaasti alas yrittäjäjärjestöjen ja poliitikkojen ylläpitämän mantran, että yrittäjien määrän kasvu poistaisi työttömyyden. Kevätsalon otsikko "Väestön vauraus ei riipu yrittäjien määrästä" oli provosoiva mutta totta. Paras esimerkki siitä on Yhdysvallat, jota pidetään yrittäjyyden mallimaana. Siellä muihin teollisuusmaihin verrattuna palkansaajia on paljon ja yrittäjiä vähän. Kevätsalon kirjoituksen loppukaneetti on kuitenkin arveluttava: "Sattuu nimittäin olemaan niin, että tulevaisuus näyttää valoisalta juuri siksi, että yrittäjätoiminta vähenee ja palkkatyö yleistyy. Niin tapahtuu kaikkialla, missä valtiot tai alueet vaurastuvat", hän kirjoitti. Väite pitää paikkansa vain sillä reunaehdolla, että yritys on monikansallinen ja on jo onnistunut saamaan tuotanto- ja palvelumarkkinat haltuunsa. Näinhän on juuri Yhdysvaltojen kohdalla, jolla jo on maailmanlaajuiset palvelumarkkinat hallinnassaan. Sinne ei enää suomalaisella pikkuyrittäjällä ole asiaa. Kevätsalo ei puhu sanallakaan yrittäjyyden tärkeimmästä komponentista -- ostovoiman maailmanlaajuisesta kehityksestä. Kehittyneissä maissa kaksi kolmasosaa työntekijöistä saa toimeentulonsa palvelualoilta. Niiden osuus maailmankaupasta on vain yksi kolmannes. Teollisuusmaiden massatyöttömyys johtuu teollisuustuotannon automatisoitumisesta ja teknologian mahdollistamasta tuotannon siirtämisestä matalapalkkamaihin. Nyt tätä palvelutuotannon työllistymistä syö sama kehitys kuin tavaratuotannossa on jo tapahtunut. Internet-pohjainen itsepalvelutuotanto vie loputkin työpaikat Kevätsalon mainostamista vielä "vauraista maista". Palvelualoiltakin viedään palveluja ja jopa suunnittelua ja tutkimustoimintaa matalapalkkamaihin. Tilannetta pahentaa vielä se, että palvelut ovat aina alisteisia tavaratuotannolle. Yksityisistä palvelualojen yrityksistä kaksi kolmasosaa palvelee yrityksiä ja vain joka kolmas yksityisiä kuluttajia. Ilman teollista tuotantoa ei ole palveluyhteiskuntaa. Markkinatalouden liiketoiminnan logiikka ja sijoittajien ahneus pakottavat nämä Kevätsalon hehkuttamat "yrittäjämäiset" ollilat ja muut pääoman juoksupojat etsimään kaikin keinoin maksimaalista tuottoa sijoituksilleen. Nämä "yrittäjämäiset" pätkätyöläiset kuten Vanhanen ja muut ymmärtämättömät poliitikot eivät enää "vapauden ideologian" hurmiossaan pysty asettamaan globalisoitumiselle mitään pidäkkeitä ja huolehtimaan siitä, että tuottavuushyödyt jaettaisiin myös massojen ostovoimaksi kansalaisille, eikä vaan harvalukuisille sijoittajille. Kun tuotanto ja palvelut siirtyvät matalapalkkamaihin, saadaan toki uutta ostovoimaa, mutta se on vain murto-osa aiemmasta. Suomessa kuten kaikissa kehittyneissä teollisuusmaissa tuottavuus kasvaa nopeammin kuin markkinat. Siksi vauraus ja työpaikat eivät kasva enää teollisuusmaissa ja matalapakkamaissakin vain marginaaliselle porukalle. Sielläkin vain hetkeksi, kunnes tuotanto tai palvelut siirretään olliloiden toimesta seuraavaan vielä köyhempään maahan. Väestön vauraus ei todellakaan riipu yrittäjien määrästä, mutta ilman yritystoimintaa ei taatusti ole myöskään vaurautta. Siksi Suomessakin Kevätsalon mainitsemat naisten yhden ihmisen matalapalkka-alan pikkuyritykset ovat ainoa mahdollisuus sinnitellä työttömyyden ja yrittäjyyden välimaastossa. Tästä teknologian mahdollistamasta globaalista kehityksestä Kevätsalo on aivan hiljaa samoin kuin koko ammattiyhdistysliike. Ari Ojapelto Espoo ari.ojapelto@taloverkot.fi

3. VAIHE: / Kanniainen:

Kevätsalon neronleimaus, ettei yrittäjiä tarvita, koska kannattavampaa on olla palkkatyössä, on aivan yhtä nerokas kuin se, ettei saastuttavia voimalaitoksia tarvita, koska kaikki voivat ottaa sähkön töpselistä.

Valtiotieteen tohtori Kimmo Kevätsalon (HS 26..2.) mukaan ”tulevaisuus näyttää valoisalta juuri siksi, että yrittäjätoiminta vähenee ja palkkatyö yleistyy”. Kevätsalon logiikan mukaan maan tulevaisuus siis olisi parhaiten turvattu, jos maassa ei toimisi yrittäjiä lainkaan. Olisi vain palkkatyöläisiä. Missä nämä työllistyisivät, jos ei olisi yrityksiä ja yrittäjiä? Kun Kevätsalon mukaan työllisyys, korkea tuottavuus ja väestön vauraus eivät ole yhteydessä yrittäjyyteen, jossain mättää? 1990-luvun laman pahimpana vuotena yrityksiä kaatui vuodessa yli 5 prosenttia yrityskannasta. Yritysten lukumäärä supistui 218.000:sta 185.000:een. Palkansaajista yli 20 prosenttia joutui työttömäksi. Osa näistä on vieläkin pitkäaikaistyöttömiä. Kun Kevätsalo mainitsemissa Meksikossa, Turkissa ja Kreikassa ”yrittäjiksi” luetaan kaikki ammatinharjoittajat ja muut itsensä työllistäjät, on toki saatavissa ”tutkimustulos”, että yrittäjyys on ”vahvinta” juuri alemman tulotason maissa ja että maat siksi olisivat köyhiä. Kevätsalo ymmärtää kuitenkin yrittäjyyden merkityksen väärin. Lukumäärää tärkeämpää ovat yrittäjyyden dynaamiset vaikutukset, innovatiivisuus. Paneeko Kevätsalo kaiken toivonsa suuryhtiöihin? Visio on kovin staattinen. Yrityksillä on elinkaari. Suuret alkavat pieninä. Myös Bill Gates aloitti pienyrittäjänä. Yrittäjien pienestä työvoimaisuudesta ei tule tehdä sitä johtopäätöstä, jonka Kevätsalo tekee. Onko Kevätsalo todella sitä miltä, että Nokian vanaveteen syntyneet sadat hightech -yritykset ovat Suomelle taakka ja että vakiintuneista yrityksistä irtaantuvat ”spinoffit” eivät olisi maalle arvokkaita? Kevätsalo aliarvioi yrittäjyyden merkityksen kansantaloudelle. Bkt:stä pk-sektori tuottaa noin 40 prosentista. Yrittäjällä on kyky työllistää niitä, jotka eivät yrittäjäriskiä itse kykene kantamaan. Palkanmaksaja on aina joku yritys tai yrittäjä. Yksikään palkansaaja ei ole luonut omaa työpaikkaansa. Aina sen on luonut joku yrittäjä tai yritys. 60 prosenttia yksityisen sektorin työpaikoista Suomessakin on niiden pk -yrittäjien luomia, joille Kevätsalo ei löydä roolia. Kevätsalo ehkä rajaa yrittäjyyden itsensä työllistäjien ja ammatinharjoittajien luokkaan meksikolaiseen ja kreikkalaiseen tapaan. On suhteellisen riskittömiä itsensä työllistämisen muotoja, mutta useimmilla aloilla yrittäjyys merkitsee riskinottoa. Uusista yrityksistä puolet menee konkurssiin tai muutoin poistuu viiden ensimmäisen toimintavuoden aikana hyvinäkin vuosina. Työttömillä on yhteiskunnan järjestämä työttömyysturva. Yrittäjyysriskiä vastaan sen sijaan ei ole vakuutusta eikä voikaan olla. Muutoin oltaisiin sosialismissa. Palkansaaja voi hyvin, jos yritys voi hyvin. Vuoden 2004 tietojen mukaan yrittäjä ansaitsee keskimäärin vähemmän kuin palkansaaja työtuntia kohden laskettuna. Yrittäjän riski näkyy yrittäjäluokan leveänä sisäisenä tulohaitarina. Yläpäässä on upporikastuneita, alapäässä pienempituloisia kuin ovat palkansaajat. Palkansaajien tuloriski on pienempi. Kevätsalon ajatuksen vastaisesti tulospalkkaus ei tee palkansaajasta yrittäjää, koska tämä ei kanna aidosti yrittäjäriskiä. Islanti käy esimerkistä tulivuoren päälle rakennetusta maasta, jonka varaus perustuu yrittäjyyteen. Suomi kavahtakoon Kevätsalon johtopäätöksiä. Vesa Kanniainen kansantaloustieteen professori Helsingin yliopisto

4. VAIHE: /Ojapelto:

Kanniaisen malliesimerkki ”yrittäjyydestä”.
(Hesari ei julkaissut)
Uusliberalistiset taloustieteilijät ovat pitäneet yllä kokoomuslaista hokemaa, että yrittäjyyden kautta luodaan työpaikkoja ja sitä kautta saadaan verotuloja ja ylläpidetään hyvinvointipalveluita.
Vuonna 2006 tutkija Kimmo Kevätsalo sohaisi muurahaispesää Helsingin Sanomien Debattipalstalla (26.2. 06) esittämällä väitteen: "Väestön vauraus ei riipu yrittäjien määrästä", referoidessaan kirjaansa ”Työelämän valttikortit”.

Yksi älähtäneistä oli kansantalouden professori Vesa Kanniainen. Hän totesi Taloussanomien keskustelupalstalla vuonna 2006 yrittäjyydestä ja sen tarpeellisuudesta seuraavasti: ”Islanti käy esimerkistä tulivuoren päälle rakennetusta maasta, jonka varaus perustuu yrittäjyyteen. Suomi kavahtakoon Kevätsalon johtopäätöksiä”.

http://www.taloussanomat.fi/keskustelut/?threadID=18610&offset=60
Hän talousasiantuntijan pettämättömällä varmuudella otti esimerkiksi maan, jossa yrittäjyys oli nostettu kunniaan ja siihen oli panostettu uusliberalististen oppien mukaisesti. 90-luvun laman jälkeen Irlanti komeilikin vuoteen 2006 mennessä BKT –kasvutilastojen kärjessä Suomen ja Luxemburgin (veronkiertovaltio) ohella.

Kanniaisen hehkutuksista huolimatta todellinen ”tulivuorenpurkaus” on nyt yllättänyt Irlannin talouselämän. Talouden erikoisasiantuntijana hänen olisi pitänyt tunnistaa purkauksen ennusmerkit.
Nyt Irlanti on ”yllättäen” selvitystilassa. Erityisen ”yritteliäitä” ovat olleet pankit. Pankit tyrkyttivät kaikille ”yrittäjille” rahaa niin tolkuttomasti, että Irlannin kokonaisvelka oli seitsenkertainen maan BKT:hen verrattuna.

Yritysriskiä on otettu reippaasti – niin reippaasti, että koko Eurooppa pääsee niitä nyt maksamaan.
Irlannin pankkikriisi yltyi täyteen voimaansa syksyllä 2008. Kun kriisi alkoi, Irlannin valtio ilmoitti takaavansa irlantilaisten pankkien talletukset ja osan niiden lainoista.

Sen jälkeen Irlannin valtio on pääomittanut irlantilaisia pankkeja viidesti yhteensä 46,3 miljardilla eurolla. Nyt äskeisten ”stressitestien” jälkeen huomattiin, että tukea tarvitaan lisää ainakin 24 miljardin edestä. Jotkut asiantuntijat arvioivat, että sekään ei riitä, vaan jatkossa tarvitaan lisää ainakin 10 miljardia euroa.

Hehkuttaessaan Irlannin yrittäjyyttä Kanniaiselta unohtui mainita muutama tosiseikka. Irlanti oli ja on myös veronkiertomaa. Yrityksiä houkuteltiin sinne uusliberalistisin keinoin. Yrityksille myönnettiin määräaikainen verovapaus (yleensä 10 vuotta), voitot oli mahdollista kotiuttaa verovapaasti, oli runsaat yritystuet, alhainen yritysverotus (16%) jne.

Näillä erikoistarjouksilla Irlantiin alkoi virrata pääomia. Irlantiin perustettiin IT -yrityksiä 90-luvulla. Erityisesti panostettiin pankkitoimintaan ja johdannaismarkkinoihin. Pankkien löyhäkätisen luottojen tyrkyttämisen seurauksena asuntobisnes lähti rakettimaiseen nousuun.
Professorin tittelistään huolimatta Kanniainen ei nähnyt tätä epätervettä ”yrittämisen” kehitystä saati sitten varoittanut tulevasta.

Kanniaisen esimerkki Irlannin ”yrittämisen” positiivisesta vaikutuksesta on kerrassaan hupainen. Se on, päinvastoin, varoittava esimerkki siitä, miten pääomien vapauttaminen ja erilaiset verohelpotukset ja veronkiertomahdollisuus synnyttävät tuhon kierteen ja hävittävät terveen yrittämisen ja lopulta koko valtion.

Ari Ojapelto
Tietokirjailija
Tampere
Alkuperäinen linkki:
http://www.taloussanomat.fi/keskustelut/?threadID=18610&offset=60

Debattikeskustelu prof. Haaparannan kanssa Akateemisella blogilla

2011-08-14T12:50:00.006+03:00

Debattikeskustelu Helsingin kauppakorkeakoulun Akateemisella talousblogilla professori Pertti Haaparannan kanssa vuonna 2010:
Akateemisen talousblogin osoite: http://blog.hse-econ.fi/?p=2233#comment-1322

Bruttokansantuotevertailuista, hyvät, pahat ja rumat

VAIHE 1

10.4.2010 Kirjoittanut Pertti Haaparanta

Tässäkin blogissa on keskusteltu siitä, miten hyvinvointia voidaan mitata ja miten eri maiden tilaa voidaan verrata toisiinsa. Monissa, ilmeisesti useimmissa hyvinvointimitoissa yhtenä osamittarina on bruttokansantuote asukasta kohden. Mutta miten eri maiden bruttokansantuotteita edes voidaan verrata toisiinsa?

Yksi ratkaisu on mitata kaikkien maiden kansantuotteita samassa valuutassa. Tämä voidaan tehdä niin, että muunnetaan vaikkapa Tansanian shillinkimääräinen kansantuote markkinoilla noteeratun valuuttakurssin avulla euromääräiseksi. Tämä ei kuitenkaan ole hyvä ratkaisu: yhden euron ostovoima EU:ssa on pienempi kuin Tansaniassa. Lisäksi hyödykkeiden suhteelliset hinnat vaihtelevat maiden välillä, palvelut ovat suhteellisesti halvempia köyhissä maissa kuin rikkaissa maissa.

Näiden ongelmien ratkaisemiseksi taloustieteilijät ovat kehittäneet ns. ostovoimapariteeteilla korjatut bruttokansantuotteet, jotka arvottavat eri maiden tuotantoa tavallaan yhteisillä maailmanmarkkinahinnoilla. Tunnetuimmat niistä ovat ns. Penn World Tables, jonka on koonnut Pennsylvanian yliopiston Center for International Comparisons -tutkimuslaitos. Yhtä tunnettu on Angus Maddisonin tekemä tietoaineisto, jota tässä kirjoituksessa itsekin tulen hyödyntämään. Myös Maailmanpankissa tehdään paljon työtä vertailukelpoisen tietoaineiston tuottamiseksi. Tällainen tieto on tärkeää, koska ilman sitä kaikki maavertailut voivat olla harhaanjohtavia. Ja siltä osin kuin bruttokansantuote on hyvinvoinnin mittari, niin taloustieteilijöiden tapa tehdä eri maiden bruttokansantuotteet vertailukelpoisiksi on teoreettisesti perusteltu, kuten Peter Neary on osoittanut.

Viime vuosina keskusteltu paljon siitä, millaista maailmantalouden kasvu on ollut 2. maailmansodan jälkeisenä aikana. Kirjassaan “The Political Economy of Global Security” vuodelta 2008 (kirja on luettavissa Google Scholarissa) Helsingin yliopiston valtio-opin professori Heikki Patomäki esittää erilaisia väitteitä maailman henkeä kohden lasketun bruttokansantuotteen kasvusta. Hänen keskeinen väitteensä on (ss. 101-103), että 1970-luvun alusta alkaen verrattuna aiempiin vuosikymmeniin koko maailmantalouden kasvu on hidastunut ellei peräti kokonaan lakannut. 1990-luvun taitteessa hänen mukaansa vuotuinen kasvu laski alle yhden prosentin. Hän viittaa erääseen tutkijaan, jonka mukaan vuosien 1988 ja 2002 välillä maailman talous ei käytännössä kasvanut lainkaan. Patomäki myös väittää, että vuosien 2004-2006 välillä kasvu oli hieman korkeampaa kuin aiemmin muttei suinkaan niin korkeaa, ettei väite kasvun hidastumisesta suhteessa 1950- ja 1960-lukuihin nähden edelleen pätisi.

Nämä väitteet ovat lähes harakkamaista harhaanjohtamista. Tämä nähdään seuraavasta kuvasta. Olen laskenut sitä varten maailman asukasta kohden lasketun bruttokansantuotteen keskimääräisen vuotuisen kasvuvauhdin vuosikymmenittäin Maddisonin datasta (jota käytän siksi, että se on helpompaa kuin PWT:n käyttö), 2000-luvulle vuosilta 2001-2008 (joista viimeinen oli hitaan kasvun vaihe). Maailmantalouden kasvuvauhti nousi 1990-luvulla ja saavutti 2000-luvulla 1950-60-lukujen vauhdin.

Patomäki myös väittää maailman köyhimpien maiden jääneen kasvusta paitsi.Seuraavaan kuvaan olen laskenut Saharan eteläpuolisen Afrikan (ilman Etelä-Afrikan tasavaltaa) keskimääräiset vuotuiset kasvuvauhdit vuosikymmenittäin. Kasvu on ollut 2000-luvulla selvästi nopeampaa kuin koskaan viimeisen 50 vuoden aikana.

Patomäen laskemissa tai viittaamissa luvuissa on joissakin selvästi käytetty markkinavaluuttakursseja vertailun pohjana. Tämä voi olla yksi syy hänen tuloksiinsa. Maddisonin aineistossa vuosien 1988 ja 2002 välillä maailman henkeä kohden laskettu BKT kasvoi keskimäärin 1,6 % vuosittain. Mainittakoon, että Patomäellä on seuraa. Ari Ojapelto, joka selvästikin pitää itseään totuuden puhujana, on esittänyt samanlaisia väitteitä.

Maailman bruttokansantuotteen laskutavoilla voi olla merkitystä myös silloin, kun arvioidaan vaikkapa kasvihuonekaasupäästöjen kehitystä. IPCC:n kasvulaskelmissa maailmantalouden kasvu on laskettu markkinavaluuttakursseja käyttäen. Siinä myös esitetään, että laskutavalla ei ole merkitystä arvioidulle päästöjen kehitykselle. Ympäristötaloustieteilijä Richard Tol on äskettäin kuitenkin kiistänyt tämän. Lukija (if any) päättäköön Tolin väitteen painoarvon. Minua vain ihmetyttää se, että oikeasta laskutavasta ei ole epäselvyyttä, joten en ymmärrä, miksi IPCC ei ole sitä suoraan käyttänyt.

VAIHE 2

Ari Ojapelto kirjoitti: 30.9.2010 18:37

Professori Pertti Haaparanta on siteeranut allekirjoittanutta tahallisesti väärin kirjoituksessaan “Bruttokansantuotevertailusta, hyvät, pahat ja rumat. En ole väittänyt mitään henkeä kohden lasketusta bruttokansantuotteen kasvusta. Olen kirjoittanut markkinahintaisesta Maailman BKT:n 40 viime vuoden aikana tapahtuneesta kumulatiivisesta kasvun hiipumisesta lähes nollasummamarkkinoiksi. Lähde: (World Commission on Social Dimension of Globalization, A Fair Globalization / David Harvey: ”Uusliberalismin lyhyt historia” s.189). Kun samanaikaisesti tuottavuus on teknologian avulla lisääntynyt huomattavasti markkinoita nopeammin, olen ihmetellyt, kuinka tämä yhtälö tuottaa uusia kaivattuja työpaikkoja pysähtyneillä markkinoilla. Ehkä Haaparanta osaa vastata siihen uskottavasti?

VAIHE 3

Pertti Haaparanta kirjoitti: 4.10.2010 14:56

Markkinahintaisen BKT:n kasvu ei ole hiipunut sen pahemmin kuin henkeä kohden lasketun BKT:n kasvukaan (on hyvä muistaa, että maailman väestö on kasvanut). Juttuni perusta on vain se, että jos vertailemme eri maiden BKT:tä keskenään, meidän on tehtävä se oikein, pähkinä tuotettuna yhdessä maassa on samanarvoinen kuin tuotettuna toisessa maassa. Tällä perusteella markkinapohjainen BKT sekä ilman väestönkasvua että sen kanssa on kasvanut hyvin nopeasti maailmassa 1990-luvun lopulta lähtien. Olisi hyvä nähdä Ojapellon luvut ja niiden lähteet.

VAIHE 4

Ari Ojapelto kirjoitti: 7.10.2010 16:07

Pertti Haaparannalla on ilmeisesti luetun ymmärtäminen puutteellista, koska vastineessani oli alkuperäinen lähde sekä lähde, jossa referoitiin alkuperäistä lähdettä.Graafi löytyy myös blogiltani osoitteesta:
http://ariojapelto.blogspot.com/2010/06/tyo-loppuu.html (jutun lopussa)
Haaparanta ei myöskään vastannut hänelle esittämääni kysymykseen. Miksi ei? Haaparanta käytti alkuperäisessä kirjoituksessaan BKT:n kasvua hyvinvoinnin korrelaationa kehitysmaissa. Hän käytti uutena vertailuna BKT:n kasvua henkeä kohti, jolloin kehitysmaan kansalaisten “hyvinvointi” saadaan näyttämään paremmalta. BKT:n kasvu (edes henkeä kohden laskettuna)hyvinvoinnin mittarina on täysin väärä. Haaparannan pitäisi tietää, että mitä köyhempi maa, sitä suurempi osa maan BKT:n kasvusta menee sitä harvemman eliitin taskuun. Silloin BKT:n kasvu (henkeäkin kohden) on vain uusliberalistisen taloustieteilijän teoreettinen laskelma. Aiheesta on viime vuonna ilmestynyt Richard Wilkinsonin ja Kate Pickertin kirja “The Spirit Level: Why Equality is Better bor Everyone. Katso linkki:
http://www.kansanuutiset.fi/nakoislehti/20101001/index.html#

Heidän tutkimuksensa todensi jo aikaisemminkin tiedetyn , että tärkein tekijä ihmisen hyvinvoinnin kannalta on ympäröivässä yhteisössä olevat tuloerot, eikä tulotaso. Kansalaisten hyvinvointi on mennyt takapakkia kehittyneissäkin maissa, koska uusliberalismin seurauksena kaikkialla tuloerot ovat lisääntyneet hälyttävästi. Tiedoksi Haaparannalle, että BKT:ta parempia hyvinvoinnin mittareita on jo olemassa. Tilastokeskuksen tutkimuspäällikkö Jukka Hoffrén julkaisi äskettäin kaksi uutta hyvinvoinnin mittaria. Isewin l. ”kestävän taloudellisen hyvinvoinnin indeksin” ja Gpi:n l. ”aidon kehityksen indikaattorin”. Vuodesta 1985 bruttokansantuote on yli kaksinkertaistunut, mutta Isewin ja Gpi:n arvot olivat vuonna 2005 Suomessakin alemmalla tasolla kuin 20 vuotta aikaisemmin. BKT antaa jonkinlaisen luotettavan kuvan ainoastaan maailman tuotettujen tavaroiden ja palveluiden markkinahintaisesta kokonaismäärästä. Se korreloi jotenkuten myös volyymia, vaikka Kiinassa tuotettuna ne tietenkin tehdään halvemmalla. Sitä kompensoi, kuten Haaparanta todisti, kun tavaroita myös myydään köyhissä maissa halvemmalla, jotta tuotteet menisivät kaupaksi. Lopputuloksena on, että BKT:n kasvu on pysähtynyt (viime vuonna meni jo miinukselle) ja olemme käytännössä nollasummamarkkinoilla.

VAIHE 5

Pertti Haaparanta kirjoitti: 8.10.2010 08:08

Ojapellolla itsellään on selvästi vaikeus ymmärtää luettua. Hänen käyttämänsä lähde ei ole mikään alkuperäinen lähde, vaan toissijainen lähde, se ei ole mikään tilaston tuottaja. Niiden alkuperäisten lähteiden (mitä Ojapellon käyttämä lähde on käyttänyt) perään kyselin, koska mistään kunnollisesta lähteestä saatujen lukujen perusteella tuollaisia Ojapellon lähteen esittämiä lukuja ei saa aikaiseksi. Niistä ei käy edes ilmi, onko lähde käyttänyt nimellisiä (inflaatiokorjaamattomia) BKT lukuja vai reaalisia. Koska hintojen nousuvauhdit ovat pienentyneet 1970-luvulta alkaen, niin nimellisistä BKT:stä voisi Ojapellon esittämiä lukuja saadakin, mutta niissähän taas ei ole mitään järkeä, oletan Ojapellonkin ymmärtävän tämän.

Parhaimmat kunnolla kansainvälisesti vertailukelpoisiksi tehdyt luvut löytyvät Penn World Table-tilastoista ja Angus Maddison tekemistä tilastoista. Vastaavia, ostovoimapariteettikorjattuja lukuja löytyy Maailmanpankilta ja Kansainväliseltä Valuuttarahastolta. Niiden perusteella laskettuna maailmantalouden bruttokansantuote henkeä kohden ei ole lakannut kasvamasta eikä kasvu ole hiipunut. Mistään kunnollisista lähteistä saatavilla luvuilla ei Ojapellon kasvuväitteille löydy mitään tukea.

En ole väittänyt, että BKT:tä tulisi käyttää ainoana hyvinvoinnin mittarina. Sen mitä sanoin, että siltä osin, kun sitä voidan käyttää, niin tulisi käyttää juuri näitä ostovoimapariteettikorjattuja, tälle on olemassa hyvät teoreettiset perusteet. Ojapelto ei selvästikään halua ymmärtää, mistä siinä on kyse, mutta yritän taas selittää: kuvitellaan että minä ja afrikkalainen Miseria kulutamme täsmälleen samoja tuotteita kumpikin yhtä paljon (jolloin siis hyvinvointimmekin olisi sama) ja että tulommekin olisivat tavallisilla valuuttakursseilla laskettuna yhtä isot. Jos kuitenkin näiden tuotteiden hinnat ovat Afrikassa erilaiset kuin Suomessa, niin Miserian elintaso voi tavallisilla valuuttakursseilla arvioituna olla isompi tai pienempi kuin minun, vaikka todellinen hyvinvointi on sama. Ostovoimapariteettikorjaus poistaa tai oikeammin pienentää ongelmaa.

VAIHE 6

Ari Ojapelto kirjoitti: 8.10.2010 21:18

Haaparanta keskittyi peräämään minulta vastineessaan pelkästään alkuperäisen lähteen luotettavuutta esittämieni Maailman BKT:n kasvuluvuissa. Metsästin sen hänelle. Se on hänen mainostamansa Maailmanpankin tilasto: Sources: World Bank, World Development Indicators 2003 (online version) and World Bank, Global Economic Prospects 2004.

Se löytyy myös ILO:n tuottamasta raportista: World Commission on the Social Dimension of Globalization. ISBN 92-2-115426-2

En tiedä, onko tämä Maailmanpankin tilasto Haaparannan peräämä ostovoimakorjattu versio, mutta minun väitteeni kannalta se on toisarvoinen. Haaparannankin tilaston mukaan Maailman ostovoimakorjattu BKT:n kasvu on ollut 90-luvulla runsas 1,5% ja 2000-luvulla alle 3%, eli on ollut pienempää kuin tuottavuuden lisäys.

Työllisyyden kannalta ostovoimakorjatulla BKT:n kasvulla ei ole juuri merkitystä, koska markkinahintainen BKT:n kasvu kertoo luotettavammin tuotettujen tavaroiden ja palveluiden määrän kehityksestä. Siitä summasta maksetaan niin työntekijöiden palkat, verot ja yritysten voitot. Se kertoo yrityselämän toimeliaisuudesta ja kuinka paljon se kykenee sitäkautta työllistämään. Odotan vieläkin vastausta siihen, miten pysähtyneillä markkinoilla tuottavuuden lisääminen kasvattaa uusia kaivattuja työpaikkoja? (tai Haaparannan tilastojen valossa: kuinka työpaikat lisääntyvät, jos tuottavuuden lisäys on suurempaa kuin ostovoiman kasvu?)

Ymmärrän toki, että ostovoimakorjattu BKT kuvaa köyhien maiden parempaa ostovoimaa. Olen itsekin kirjoittanut siitä kirjassani “Ahneuden aika”. Siinä kerroin esimerkkinä, että vaikka Suomessa oli (joskus 2000-vaihteessa) paremmat palkat kuin Isossa Britanniassa, englantilainen palkansaaja sai pienemmällä palkalla enemmän tavaraa kuin suomalainen.

Tämä Haaparannan käyttämä ostovoimakorjattu BKT:n käyttö hyvinvoinnin mittarina kuuluisi oikeastaan Patomäen reviiriin (Hänellehän se oli kohdistettu). Otan siihen ulkopuolisena sen verran kantaa, että muistutan (kuten Haaparantakin myöntää), että BKT:n käyttö on vain osa totuutta. Kuten lähettämäni linkki todisti, köyhyys on suhteellista. Suomalainen köyhä on Rockefeller, jos sitä verrataan euromääräisesti Ugandalaiseen köyhään.

Hyvinvointitutkijoiden mukaan ihmisen hyvinvointi ei ole riippuvainen suoranaisesti rahasta (eli BKT:ta). Kun inhimilliset perustarpeet on turvattu, onnellisuus riippuu aivan muista seikoista. Kehittyneissä teollisuusmaissa perustarpeet tulee tyydytetyksi jo n. 10 000 euron vuosiansioilla. En tiedä, paljonko se olisi Ugandassa, mutta huomattavasti alhaisempi.

Köyhien maiden ostovoimakorjattu BKT:n kasvu ei kerro mitään sen kansalaisten hyvinvoinnista. Siellä köyhien ja rikkaitten kuilu on kaikkein suurinta. Ostovoimakorjattukin BKT:n kasvu koituu hyvin pienen eliitin taskuun (niiden jotka ovat yhteistyössä monikansallisten firmojen juoksupoikina). Pieni eliitti imee tavalliselta kansalta sen pienen tilastollisen ostovoimalla korjatun BKT:n kasvun jo pelkästään eliitille maksamiensa korruptiokustannusten muodossa. Jopa länsimaiden maksama kehitysapu menee osin vallassa olevan eliitin taskuun ja sitäkautta veroparatiiseihin.

Suomessakin uusliberalististen talosprofessorien ajama markkinavapaus ja sen seurauksena tapahtunut kahtiajako näkyy myös suomalaisissa köyhyystilastoissa. Ennen pääomien vapauttamista meillä ei ollut 400 000 työtöntä (ns. laaja työttömyys), ei ollut 900 000 tilastollista köyhää, ei ruoka- ja soppajonoja, ei mielenterveyssyistä ennenaikaista eläköitymistä, ei mielialalääkkeiden avulla työelämässä sinnittelijöitä.

Sen jälkeen kun Kokoomus ja pääomien vapaus-ideologia pääsi valtaan, kansakunnan työn hedelmät (osingot) ovat valuneet pääosin ulkomaisille pääomasijoittajille. Mitä Suomeen on jäänyt, siitä on mennyt suurin osa 1/10 kaikkein suurituloisimmille rikkaille. Sen Haaparanta voi tarkistaa professoreilta: Patomäki, Tuomala, Karjalainen, Ritakallio, Kangas muutaman vain mainitakseni. Sen huolestuttava ilmiö kaikissa teollisuusmaissa ja vielä enemmän kehitysmaissa.

VAIHE 7

Pertti Haaparanta kirjoitti: 10.10.2010 07:39

Katsotaanpa nyt sitten niitä Maailmanpankin lukuja. Seuraavat luvut on otettu Maailmanpankin World Development Indicators-tietokannasta suoraan, ne ovat siis Maailmanpankin laskemia maailman henkeä kohden lasketun BKT:n kasvulukuja, luvut ovat vuosikymmenittäisiä keskiarvoja alkaen 1961-1970 jne. : 1960-luku: 3,29%, 1970-luku: 1,90 %, 1980-luku: 1,38%, 1990-luku: 1,39 %, 2000-luku (vuoteen 2007 asti): 1,8 %, vuoteen 2008 asti: 1,7 %, vuoteen 2009 asti: 1,17 %. Huomattakkoon, että nämä eivät ole ostovoimapariteettikorjattuja lukuja.

Nämä eivät ole samat kuin Ojapellon lähteessä, ja jos jotakin osoittavat Maailmantalouden kasvun kiihtyneen 1980-luvun pohjasta lähtien. Eikö kannattaisi harjoittaa lähdekritiikkiä?

Kun katsotaan Maailmanpankin laskemia ostovoimapariteeteilla korjattuja henkeä kohden lasketun BKT:n kasvuvauhteja, niin kasvun kiihtyminen on voimakkaampaa. Valitettavasti Maailmanpankin lukuja on saatavilla vain vuodesta 1980 eteenpäin, seuraavat luvut on laskettu Maailmanpankin laskemista BKT/capita luvuista niiden kasvuvauhteina: 1980-luku: 1,38 %, 1990-luku: 1,47 %, ja 2000-luku vuoteen 2009 asti: 2,12 %.

Ostovoimapariteeteilla lasketut luvut antavat oikean kuvan, tai niin oikean kuin voidaan saada. Ojapelto ei vieläkään ymmärrä, että ilman ostovoimapariteettikorjausta tilastoissa samoja tuotteita yhtä paljon tuottavien maiden BKT:t voivat erota toisistaan huomattavasti.

Ostovoimapariteettikorjatut tulot voidaan tietysti jakaa ostovoimapariteettikorjattuihin reaalisiin palkkatuloihin ja pääomatuloihin, jotka sitten ovat kansainvälisesti vertailukelpoiset.

Maailman äärimmäinen köyhyys on vähentynyt sekä prosentuaalisesti että myös henkilöiden määrällä mitattuna. Maailman kaksi väkirikkainta maata on kasvanut nopeaa vauhtia jo yli kaksi vuosikymmentä, niitä on säestänyt Brasilian ym. kasvu. On siis hieman hämmentävää, että edelleen löytyy henkilöitä, jotka tästä huolimatta näkevät vain kasvun hiipumista.

Ojapellon väitteet tuottavuuden kasvun vaikutuksista ovat myös hämmentävät. Mitään pitkän ajan ristiriitaa työllisyyden ja tuottavuuden kasvun välillä ei ole, eikä se, että BKT henkeä kohden kasvaa hitaammin kuin tuottavuus ole siitä mikään osoitus. Kehottaisin Ojapeltoa tutustumaan vaikkapa ns. Baumolin tautia koskevaan kirjallisuuteen. Tuottavuus voi kasvaa nopeammin kuin BKT, jos tuottavuuden kasvun seurauksena hitaan tuottavuuden kasvun alojen, kuten palveluiden, kysyntä kasvaa. Tällöin voimavarat siirtyvät nopean tuottavuuden kasvun aloilta hitaan tuottavuuden kasvun aloille.

Tällaiset kasvun taustalla olevat rakennemuutokset voivat lyhyellä ajalla lisätä työttömyyttä. Mutta tämän ymmärtämiseksi tarvitsemme kunnon työttömyysteorioita, joihin kehotan Ojapeltoakin tutustumaan.

VAIHE 8

Ari Ojapelto kirjoitti:18.10.2010 20:37

On aika hupaisaa, että Haaparanta katsoi ensin nenänvarttaan pitkin mitätöidessään esittämäni Maailman BKT:een kasvulukuja. Sitten osoittautuikin, että ne olivat hänen mainostamiaan Maailmanpankin lukuja.

Jos ne eivät vastaa Haaparannan uskomuksia, kehotan häntä nousemaan ristiretkelle Maailmanpankin ekonomisteja vastaan.

Itse asiassa ne eivät edes poikkea juuri hänen itsensä poimimista "kasvuluvuista". Siis: 60-luvulla 3,39, 70-luvulla 1,90 (automaatio astui tulloin kuvaan teollisuudessa), 80-luvulla 1,38 (tietokoneet tulivat konttoreihin), ja 2000 -luvulla vuoteen 2009 asti 1,17 (käyttöön tulivat internet-pohjaiset itsepalvelut). Siis 50 ja 60-luvulla kasvu oli 3-4 prosentin luokkaa ja on sen jälkeen ollut kumulatiivisesti koko ajan laskeva, kuten väitin.

Haaparanta kirjoitti: Ojapelto ei vieläkään ymmärrä, että ilman ostovoimapariteettikorjausta tilastoissa samoja tuotteita yhtä paljon tuottavien maiden BKT:t voivat erota toisistaan huomattavasti.

Kyllä minä sen ymmärrän, mutta sitä Haaparanta ei ymmärrä, että samoja tuotteita ei enää tuoteta kaikissa maissa (ei ainakaan Afrikassa - vielä?) vaan halpatyönä Kiinassa.

Sitä minä taas puolestaan en ymmärrä, miten Haaparanta uskoo palvelutuotannon pelastavan työttömyydeltä teollisuustuotannon siirtyessä tuottovaatimusten paineessa orjatyöksi matalapalkkamaahan?

Kehitysmaissa asuvien tulojen parempi ostovoima (ostovoimakorjattu BKT) perustuu juuri siihen, että siellä paikallinen jobbari ostaa tavarat suoraan kiinalaisekta matalapalkkatehtaalta ja tuotteet myydään suoraan paikallisella torilla matalapalkkaisella torimyyjällä. Tehdashintaa ei tarvitse korottaa kuin kaksinkertaiseksi.

Kehittyneessä länsimaassa tehdashinta pitää kertoa vähintään kymmenellä, jotta brändituoteesta saataisiin Haaparannan peräämä palveluarmeija ylläpidetyksi. Kuluttajahinnasta ottavat siivunsa mm. jakeluketjut, brändioikeuksien omistaja, mainos ja markkinointi-ihmiset, pankki- luototus- ja vakuutuslaitokset ja tietenkin verottaja. Niitä ei ole kehitysmaan torikauppiaalla, joten sinne ei synny myöskään tuotannolle alisteisia palvelutyöpaikkoja. (Haaparannalta unohtui mainita, että ostovoimakorjatulla BKT:lla on siten ikävä kääntöpuolensa).

Uskomaton on myös Haaparannan väite: "Mitään pitkän ajan ristiriitaa työllisyyden ja tuottavuuden kasvun välillä ei ole, eikä se, että BKT henkeä kohden kasvaa hitaammin kuin tuottavuus ole siitä mikään osoitus".

Jos nyt eletään maailmanlaajuisesti yhden prosentin BKT:n kasvussa, olemme käytännössä nollasummamarkkinoilla. On uskomatonta, että kansantalouden professori väittää, ettei sillä ole mitään negatiivisia vaikutuksia tulevaan työllisyyskehitykseen. En tiedä, mikä on maailman keskimääräinen tuottavuuden kasvu (sitä ei edes kehitysmaissa kyetä laskemaan). Suomen lukuja voi peilata, jotta ongelman mittasuhteet paljastuisivat.

Professori Matti Pohjolan tutkimusraportista ilmenee (Lähde: Tilastokeskus/ 2007/Työn tuottavuus talouskasvun lähteenä), että 80-luvulla tuottavuus kasvoi Suomessa vajaa 3%, 90-luvulla hieman yli 3% 200-luvulla (2000-2005) vajaa 2%. Siis reilusti yli Maailman BKT:n kasvun. Teollisuudessa tuottavuus on ollut nopeampaa ja palvelutuotannossa (toistaiseksi) heikompaa.

Tutkimusraportissaan Pohjola horjuttaa Haaparannan uskomuksia palvelutyöpaikkojen lisääntymisestä seuraavasti: "Tuottavuuskasvun tulevaisuus on palvelujen digitoinnissa ja internetin hyödyntämisessä niiden jakelukanavana". (s.261)

On käsittämätöntä, että koko vallassa oleva talouspapisto, kaikki viralliset tutkimuslaitokset veisaavat kuorossa tuottavuuden parantamista kasvun ja uusien työpaikkojen saamiseksi. Melkein koko poliittinen eliitti toistaa samaa mantraa, jota kukaan ei uskalla kyseenalaistaa. Onkohan Haaparanta koskaan kuullut käsitteestä "Jobless growth"?

Haaparanta kirjoittI: "Tuottavuus voi kasvaa nopeammin kuin BKT, jos tuottavuuden kasvun seurauksena hitaan tuottavuuden kasvun alojen, kuten palveluiden, kysyntä kasvaa. Tällöin voimavarat siirtyvät nopean tuottavuuden kasvun aloilta hitaan tuottavuuden kasvun aloille".

Näinhän Suomessa on valitettavasti käynyt. Teollisuustuotannon siirryttyä matalapalkkamaihin (teollisuuden keskituntiansio n. 25 €/h), tilalle on tullut palvelualojen epätyypilliset ns. "paskatyöpaikat", joiden palkkataso (alle 10€/h) ja viikkotyöaika (alle 30h, jotta työnantajavelvotteilta vältyttäisiin).

Kun kokonaistyötunnit ovat nyt alemmat kuin 20 vuotta sitten, vaikka Suomen talouskasvu on ollut viimeisten 20 vuoden aikana kovinta kaikista EU-maista, pitäisi talousprofessorin hälytyskellot soida. Hurjasta kasvusta huolimatta työn määrä on vähentynyt ja ostovoiman kannalta sen "laatu on huonontunut".Työtuntitilasto löytyy oheiselta linkiltä:

http://ariojapelto.blogspot.com/2010/08/hyvakaan-ei-enaa-tyollista.html

Haaparanta kirjoitti: "Kehottaisin Ojapeltoa tutustumaan vaikkapa ns. Baumolin tautia koskevaan kirjallisuuteen". Siinä taudissa pelätään, että yhteiskunnan palveluissa tuottavuus ei kasva yhtä nopeasti kuin teollisuudessa. Kun se toimii palkkajohtajana, yhteiskunnan hyvinvointipalveluista tulee liian kalliita ja niitä on vähennettävä. Kuten Pohjola edellä kertoi, teknologia tulee yhteiskunnan palvelutuotannon avuksi helpottamaan Baumolin tautia. Sähköinen veroilmoitus on siitä ensimmäisiä esimerkkejä.

Tautia on kuitenkin helpottamassa toinenkin ikävä kehitys, josta kansantalouden professorin tulisi olla huolissaan. Palkansaajien osuus BKT:sta on hiipunut 55 prosentista 45 prosenttiin finassikriisiä edeltäneen 10 vuoden aikana. Heistä on merkittävä osa yhteiskunnan palkkalistoilla. Osingot sitävastoin ovat kymmenkertaistuneet (menevät pääosin ulkomaille ja ulkomaalaisille eivätkä kotimaan investointeihin uusien työpaikkojen saamiseksi), myös yritysvoitot ja myyntivoitot kuusinkertaistuneet sekä vuokratulot kaksinkertaistuneet.

Koska talousprofessorit (ainakin 95% heistä) ovat yhteiskunnan verorahoilla elävä turha kuluerä, heidän tulisi olla huolissaan yhteiskunnan (heidän palkanmaksajansa) tulopuolesta. Tuotannon kasvu ei enää takaa verotulojen kasvua, koska tuottavuuden lisäys teknologian avulla on laillistettua veronkiertoa. Se hyödyttää vain osakkeenomistajaa, mutta ei yhteiskuntaa. Valtiot jäävät nuolemaan näppejään, kun kilpailukyvyn säilyttämisen nimissä yritysten veroastetta on jouduttu rukkaamaan alaspäin koko ajan.

Vielä vuonna 1996 yritysten keskimääräinen veroaste OECD -maissa oli 37.6 prosenttia. Vuonna 2003 enää 30.8. Ja suunta on koko ajan alaspäin. Sama kehitys EU –maissa, vuonna 1996 se oli 39 prosenttia ja 2003 enää 31.7 (Source: Klynveld Peat Marwick Goerdeler (KPMG), Corporate Tax Rate Survey 2003.)

Herää kysymys, kenen asialla talousprofessorit ovat - palkanmaksajansa vai suurpääoman ja monikansallisten yritysten? Varsinkin kun heidän ammattitaitonsa ja ennustuskykynsä talousasioissa ei ole kovin kehuttava: Katso linkki:

http://ariojapelto.blogspot.com/2010/05/professori-vesa-kanniaisen-ja-muiden.html

Haaparanta kirjoitti farisealaisesti kehitysmaiden köyhyydestä: "Maailman äärimmäinen köyhyys on vähentynyt sekä prosentuaalisesti että myös henkilöiden määrällä mitattuna".

Pieni esimerkki valaisee, mitä on oikeasti tapahtunut. Vuosina 1960-62 BKT/kansalaista kohden oli 20 köyhimmässä maassa keskimäärin 212 US -dollaria. 20 rikkaimmassa maassa se oli 11 417 dollaria. Vuosina 2000-02 se oli kasvanut 32 339 dollariin. Niinkuin Haaparanta todisti, että kasvua toki tapahtunut 20 köyhimmässä maassa. BKT oli kasvanut peräti 267 dollariin 40 vuodessa! Tosin hän unohti mainita, että kehittyneiden maiden BKT/henkeä kohti kasvoi samanaikaisesti kolminkertaiseksi! (Lähde: ILO:n raportti: A FAIR GLOBALIZATION: CREATING OPPORTUNITIES FOR ALL)

Haaparanta kirjoitti lopuksi: “Tällaiset kasvun taustalla olevat rakennemuutokset voivat lyhyellä ajalla lisätä työttömyyttä. Mutta tämän ymmärtämiseksi tarvitsemme kunnon työttömyysteorioita, joihin kehotan Ojapeltoakin tutustumaan”.

Tällaisia rakennemuutoshöpötyksiä olemme kuulleet taloustieteilijöiden norsunluutorneista pilvin pimein, mutta missä ovat ne taloustieteilijöiden uskottavat työttömyysteoriat? Ei ole näkynyt. Taloustieteilijöiltä saa yhteneväiset kannanotot talousongelmien ratkaisuun vain silloin, kun käsittelevät eri ongelmia!

Lopuksi pari viihteellisempää kommenttia alkuperäiseen keskusteluun BKT:n edustavuudesta hyvinvoinnin ja edistyksen mittarina. BKT kasvaa myös seuraavissa olosuhteissa: Terminaalivaiheessa oleva syöpäpotilas makaa kuolinvuoteellaan ja aloittaa avioeroprosessin vaimonsa kanssa. Samanaikaisesti ympärillä riehuu rajumysky ja lähellä oleva tulivuori purkautuu. Tapahtumat saavat aikaiseksi toimintaa, joka kasvattaa tilastollisesti BKT:ta, mutta ei varmaankaan kansalaisten hyvinvointia. (jälleenrakentaminen on yleensä pois muista taloudellisista aktiviteeteista ja hyvinvointipalveluista, koska maksajaksi luonnonkatastrofeissa huudetaan yleensä valtiota)

Jos maitten sisällä tapahtunutta sisäistä tulonjakoa ei oteta huomioon (Haaparanta ei ota) ja BKT:n kasvua käytetään hyvinvoinnin mittarina, sitä voisi kuvata seuraavalla vertauksella: Kansalaisella on toinen jalka avannossa ja toinen on kiehuvan kuumassa vesikattilassa. Keskimäärin kansalaisen lämpötila on siedettävä, mutta vain talousprofessori Haaparanta voi nähdä keskimääräisen kasvutuloksen keskivertokansalaisen kannalta hyvänä.

VAIHE 9

Pertti Haaparanta kirjoitti: 19.10.2010 08:48

Unohdin edellisestä luvut. Maailmantalouden kasvuluku Maailmanpankin tilastoissa ilman opstovoimapariteettikorjausta 1980-luvulle on 1,38 %, suurin piirtein sama kuin Ojapellon lähteessä (oikea ehkä vähän isompi), 1990-luvulle oikea on 1,39 (siis isompi kuin 1980-luvulla), 1 % Ojapellon lähteessä. 2000-luvulla oikea luku jopa vuoteen 2009 on isompi kuin Ojapellon lähteessä, jossa luku on alle 1 %. Kuitenkin Ojapellon lähde väittää käyttäneensä Maailmapankin tilastoja. 2000-luvulla kasvussa on mielenkiintoista, että huolimatta vuosikymmenen alun IT-kuplan puhkeamisesta kasvu oli selvästi korkeampi kuin kahtena aiempana vuosikymmenenä vuoteen 2008 asti, vaikka 2008 oli jo nykyisen kriisin ensimmäinen vuosi. Vuoden 2009 tapahtumat ovat sellaisia, että ne toistuvat joka 80. vuosi, joten en ottaisi niitä mihinkään trendilaskelmiin mukaan, ennen kuin nähdään, kuinka kauan kriisi kestää. Korjaan nyt samalla edellistä siltä osin, että tuottavuuden kasvun ja työttömyyden (työttömyysasteen) välillä ei ole mitään tilastollista yhteyttä kuin lyhyellä ajalla. Työllisyyden tai työpanoksen ja tuottavuuden välillä toki on monestakin syystä. Tuottavuuden kasvu on nautittu pitkällä ajalla osin lyhyempänä työaikana, sen tuottamien kasvaneiden tulojen avulla ihmiset ovat kouluttautuneet pidempään, jne. parin vimmeisen vuosikymmenen aikana osa-aikaiset työt ovat kasvaneet, ja osa tästä on sitä, mitä ihmiset haluavat. Tuottavuuden vaihteluissa tulee ottaa huomioon paitsi toimialakohtaiset, myös työtehtäväkohtaiset erot. Oopperalaulajan tuottavuutta on vaikea parantaa, yhden aarian laulamiseen tarvitaan käsittääkseni jatkossakin yksi laulaja, jne. Tutkimustyö on yksi, uusi teknologia helpottaa raporttien kirjoittamista ja tutkimuksen tekoa, mutta ajatusten generointia tuskin voi nopeuttaa paljonkaan. Esimerkkejä on vaikka kuinka paljon. Ja näistä syistä oopperat ajautuvat jatkuvasti kustannuskriiseihin, vaikka ihmisiä kävisi oopperassa jatkuvasti enemmän. Juuri näiden tuottavuuserojen vuoksi ja siksi, että näiden palveluiden kysyntä kasvaa tulojen myötä, niihin tarvitaan enemmän ihmisiä. Tämä on Baumolin taudin logiikka, ja näin BKT-kavu ja tuottavuusluvuista ei voida vetää mitään johtopäätöksiä työttömyydestä tai työllisyydestä.

Pertti Haaparanta kirjoitti: 19.10.2010 06:17

Niinpä taas: 2000-luvulla oli neljä peräkkäistä vuotta, jolloin kasvu oli yli 2 prosenttia. Tätä ei ole tapahtunut sitten 1970-luvun. 2000-luvun kasvu on ollut muuten reilusti nopeampaa kuin 1980- ja 1990-luvuilla, paitsi vuoden 2009 ansiosta, jolloin talous romahti poikkeuksellisen paljon, enemmän kuin koskaan sitten 1930-luvun. Tästä romahduksesta näytetään toipuvan hyvin nopeasti, USA:ta ja Japania lukuunotamatta. Ja päinvastoin kuin Ojapelto väittää, Maailmanpankin luvuissa 1990-luvun kasvu oli nopeampaa (vaikkakin vain vähän) kuin 1980-luvulla ja 2000-luvulla reilusti nopeampaa vuotta 2009 lukuunottamatta. Odotetanpa taas parin seuraavan vuoden lukuja. Kasvu on siis kiihtynyt 1980-luvulta lähtien, päinvastoin kuin Ojapelto väittää ja hänen käyttämänsä luvut ovat väärät,koska niiden mukaan näin ei olisi käynyt.

Ojapellon väite, että kasvu on 1960-luvun jälkeen muina vuosikymmeninä ollut hitaampaa pitää paikkansa tavallisilla BKT-luvuilla, muttei oikeilla (siis ostovoimapariteettikorjatuilla), kuten hänkin ehkä näkee graafeistani.

Työllisyyden, tuottavuuden ja pitkän ajan kasvun välillä ei ole mitään tilastollista yhteyttä, lyhyellä ajalla yhteys on, se tunnetaan ns. Okunin lakina. Yksi syy siihen, miksi tuottavuuden kasvun alittava BKT:n kasvu ei vaikuta työllsyyteen on se minkä mainitsin: on sektoreita, tehtäviä, joilla tuottavuus ei kasva (aianakaan vielä), mutta joille riittää kysyntää. terveydenhoito, kulttturi, sosiaalipalvelut. On toki palveluita, joissa tuottavus on kasvanut.

VAIHE 10

Ari Ojapelto kirjoitti:19.10.2010 15:24

Haaparanta joutuu vähitellen myötämään, että Maailman BKT on hiljalleen hiipumassa. Epätoivoisesti hän yrittää saivarrella, että vuoden 2009 lukua ei voi ottaa huomioon, koska se on niin poikkeuksellinen. Kuitenkin esittämässäni graafissa 60-luvulla ei ollut negatiivisia vuosia, mutta 70-luvulla niitä oli kaksi (vv. 1974 ja 75), 80-luvulla yksi (v,1982) ja 90-luvulla yksi (v.1991).

Haaparanta kirjoitti: “Ojapellon lähteessä, 2000-luvulla oikea luku jopa vuoteen 2009 on isompi kuin Ojapellon lähteessä, jossa luku on alle 1 %.” Sekään ei pidä paikkaansa, koska esittämäni graafin vuodet päättyvät vuoteen 2003. Maailman BKT:n kasvu on ollut heiluvaa (muistuttaa yhä enemmän pörssikurssien heiluntaa ja on myös seurausta siitä). Siksi pitkiä trendejä on tarkoituksenmukaisempaa tarkastella kymmenvuotiskausien keskiarvoina. Haaparannan väite, että kasvu on “kiihtynyt“, on saivartelua, kun puhutaan prosentin kymmenesosista.

Haaparanta myönsi, että tuottavuuden ja kasvun välillä on yhteys “lyhyellä aikavälillä“ ns. Okunin lakina. Suomennettuna se tarkoittaa, että yhden prosentin työttömyyden pienentämiseen tarvitaan kolmen prosentin BKT:n kasvu. Okun julkaisi sen jo vuonna 1962, jolloin automaatio ja tietokoneet olivat vasta tuotekehittelykammioissa. Sen jälkeen teknologinen kehitys on harpannut eteenpäin jättiaskelin. Silti Haaparanta uskoo vieläkin, että se vaikuttaa työllisyyteen vain “lyhyellä aikavälillä“. Onko 40 vuotta lyhyt aikaväli?

Yhdysvallat ja Kiina olivat Suomen ohella melkein ainoita markkina-alueita maailmassa (tosin USA kasvoi velaksi), jossa talous kasvoi reilusti yli kolme prosenttia viime laman jälkeen. Yhdysvaltoihin ei ole syntynyt 2000-luvulla yhtä ainoata uutta työpaikkaa. Suomeenkin vain palvelualan “paskatyöpaikkoja“, eikä niitäkään tarpeeksi, että työtunnit olisivat nousseet yli vuoden 1990 tason. Ohessa linkki, josta selviää kuinka työpaikkatilastoja on manipuloitu:

http://ariojapelto.blogspot.com/2009/05/tyottomyysko-helpottunut.html
Haaparanta kirjoitti: “Tästä romahduksesta näytetään toipuvan hyvin nopeasti, USA:ta ja Japania lukuunottamatta”. Valitettavasti molemmat ovat kaksi maailman suurinta ja velkaisinta markkina-aluetta (tosin Kiinan BKT-meni juuri koomassa olevan Japanin ohi). Vaatii melkoista optimismia, jos uskoo, että finanssikriisi on ohi.

Taloustieteen professori Noriel Roubini ennusti nykyisen laman ja sanoi juuri (HS 12.10 2010), että maailman taloustilanteeseen ei ole muutosta luvassa. Samoin toinen talousennustaja Nassim Taleb, joka ennusti USA:n romahduksen, ei ole kovinkaan vakuuttunut tulevasta talouskehityksestä:

http://www.kauppalehti.fi/5/i/talous/uutiset/etusivu/uutinen.jsp?oid=2010/05/33705&sort=false#kommentit

Omatkaan talousennusteeni eivät ole menneet pahemmin pieleen ja olen uskaltanut lähes pari vuotta sitten ennustaa nykyisen laman kehitystä:

http://ariojapelto.blogspot.com/2009/05/ennustus-nykyisen-laman-etenemisesta.html

Surkuhupaisinta on kun Haaparanta kirjoittaa: “Yksi syy siihen, miksi tuottavuuden kasvun alittava BKT:n kasvu ei vaikuta työllisyyteen on se minkä mainitsin: on sektoreita, tehtäviä, joilla tuottavuus ei kasva (ainakaan vielä), mutta joille riittää kysyntää. terveydenhoito, kulttturi, sosiaalipalvelut.”

Olen yhä enemmän vakuuttunut siitä, että Haaparanta elää omassa norsunluutornissaan vailla kosketusta mihinkään todelliseen elämään. Yksi puhelinsoitto PAM:in tai Akateemisten liittoon, niin sieltä tulee dataa, josta kyllä selviää, ettei ns. epätyypillinen työsuhde ole omaehtoinen valinta kuin pienelle joukolle opiskelijoita.

Akateeminen työttömyyskin on varmaan Haaparannalle täysin tuntematon ilmiö. Jo pelkästään kauppakorkeakoulun käytäviltä professori voisi helposti tiedustella oppilaidensa näkemyksiä tulevista työnsaantimahdollisuuksista. Tarkemmin aiheesta linkistä:

http://ariojapelto.blogspot.com/2009/05/osaaminen-vain-havittaa-tyopaikkoja.html

Haaparanta uskoo, että kysyntää riittää terveydenhuollosta, kulttuurista ja sosiaalipalveluista. Toki kysyntää on hoivapalveluissa loputtomasti, jos vain jostakin löytyisi ostokykyinen maksaja. Niiden maksajana on pääosin yhteiskunta ja veronmaksajat. Juuri näitä palveluita uusliberalistiset talousprofessorit kehottavat säästötalkoisiin koko Euroopassa ja muuallakin maailmassa!

Haaparannan perustelut ontuvat pahasti. Niiden pitävyydestä en ole vähäisimmässäkään määrin vakuuttunut. Jos Haaparannan talousosaaminen ei ole kummoista, vielä heiveröisempää se on keskusteluun osallistuneelta Artturi Björkiltä. Hänen angstiset hilseestä vedetyt höläytyksensä sopisivat paremmin 7-päivää lehden pulinapalstalle kuin korkeakoulun keskustelupalstalle.

Face-bookin mukaan hänen suurimpia idoleitaan on Milton Friedman. Hän voisi tutustua linkkiin:

http://ariojapelto.blogspot.com/2009/05/talousprofessoritko-vaarattomia.html

Tosin luulen, että hänen kohdallaan ymmärtämisestä ei ole toivoa. Asenne on vahvempi kuin tiedon taso. Haaparanta sentään keskustelee aivan asiallisesti ja sivistyneesti.

VAIHE 11

Pertti Haaparanta kirjoitti: 19.10.2010 16:41

Vielä kerran: Ojapellon luvut 1980- ja 1990-luvulle ovat väärät, ja samoin 2000-luvulle, hän käytti artikkelissaan 2000-luvun alun lukuja vaikka artikkeli oli kirjoitettu paljon myöhemmin ja uutta dataa olisi ollut saatavissa, mutta Ojapelto halusi valehdella.

Hyvä tilastollinen tapa on myös jättää äärimmäiset havainnot pois, ennen kuin saadaan selvyys siitä, miten kehitys jatkuu. Siksi vuoteen 2008 laskettu keskiarvo on parempi, koska siinä on jo mukana “tavallinen” suhdannekomponentti. Maailmanpankin maailman kasvuennuste tälle vuodelle on 2,3 %, ensi vuodelle 2,6 % (luvut kesäkuulta). IMF:n ennuste tälle vuodelle on 4,6 % ensi vuodelle 4,2 %, luvut lokakuulta, jolloin suurin osa tämän vuoden kasvusta oli jo toteutunut. 2000-luvulla kaikki maailman maat kasvoivat huomattavan nopeasti, Kiinan ja Kaakkois-Aasian maiden lisäksi myös Saharan eteläpuoliset maat. 2000-luvulla oli neljä peräkkäistä nopean kasvun vuotta ensimmäisen kerran 1970-luvun jälkeen.

Ojapelto ei ole vieläkään kertonut sitä, miksi ostovoimapariteettikorjatut luvut ovat väärät, itse väitän niiden olevan parhaat, ja olen tälle osoittanut perustelut. Niiden perusteella on täysin selvää, että maailmantalouden kasvu on 2000-luvulla kiihtynyt 1960-luvun vauhtiin, vaikka vuosi 2009 otettaisin huomioon. Tämä näkyy myös maailman absoluuttisen köyhyyden vähenemisenä, köyhyysrajan alla elävien ihmisten sekä lukumäärä että suhteellinen osuus väestöstä on alentunut. Köyhyyden väheneminen onkin näillä näkymin ainoa vuosituhat-tavoite joka toteutuu.
Okunin laki on lyhyen ajan tilastollinen totuus, mitään pitkän ajan tilastollista yhteyttä työttömyyden ja tuottavuuden kasvun välillä ei ole, eikä Ojapellolla ole sellaista näyttää, hokema tuottavuuden jatkuvasta kasvusta ja IT:stä ei sellaista tuota. Ja vielä kerran: Loogisesti tuottavuuden talouskasvua nopeammasta kasvusta ei seuraa työttömyyden kasvu, kuten Ojapeltokin selvästi mekastamisestaan päätellen näyttää tajuavan (Baumolin taudin pohjalta on muuten paljon empiiristä tutkimusta). Siksi minun osaltani keskustelu päättyy tähän, jätän mielelläni Ojapellolle viimeisen puheenvuoron, sen hän varmasti käyttää.

VAIHE 12.

Ari Ojapelto kirjoitti:19.10.2010 18:59

Vielä kerran Haaparannalle. Esittämäni luvut eivät ole minun, vaan Maailmanpankin. 2000-luvun lopun luvuista on epäselvyyttä, ja Haaparanta käyttää oman optimistien näkemyksensä tukena Maailmanpankin ja IMF:n ENNUSTUKSIA. Ne ovat tutkimuslaitoksilta ja talousprofessoreitakin säännönmukaisesti menneet pieleen. Katso linkki:

http://ariojapelto.blogspot.com/2010/06/ennustelulaitokset-jalleen-eksyksissa.html

En ole väittänyt, että ostovoimakorjattu BKT olisi aina “väärä”. Olen väittänyt, että se on väärä hyvinvoinnin mittarina, Se on parempi ostovoiman mittarina, mutta ei volyymin ja määrän mittarina. Se on laskennallinen suure.

En mahda mitään sille, jos talousprofessori ei ymmärrä yksinkertaista yhtälöä. Kun tuottavuus kasvaa nopeammin kuin markkinoiden ostovoima, uusien työpaikkojen syntyminen on loogisesti mahdotonta. Eikä sen ymmärtämiseen tarvita kuin talonpoikaista suhteellisuudentajua. Jäljet ja nykyinen todellisuus pelottavat.

Keskustelu myös minun osaltani päättyy tällä erää tähän. Kiitoksia avartavasta ajatustenvaihdosta.

VAIHE 13

Pertti Haaparanta kirjoitti:19.10.2010 19:18

Rikon ilmoittamaani periaatetta: Minun esittämäni luvut ovat Maailmanpankin (olen ottanut ne Maailmanpankin WDI-tietokannasta), Ojapellon eivät, vaikka hän niin väittää, tai siis hänen käyttämänsä lähde niin väittää. Vielä kerran: 1980-luvun kasvuvauhti on eri kuin Ojapelto väittää (vaikka ero on pieni), samoin 1990-luvun, joka Maailmanpankin tilastoissa on lisäksi korkeampi kuin 1980-luvun, ja samoin 2000-luvun. Ostovoimapariteettikorjatut BKT-sarjat ovat volyymisarjoja ja niitä voidaan nimenomaan käyttää kansainvälisissä hyvinvointivertailuissa, Ojapellon ei voida. Vielä kerran: ostovoimaparitettikorjaus takaa sen, että saman kulutuskorin reaaliarvo on sama kaikkialla maailmassa, muilla mitoilla näin ei ole. Ojapelto ei esitä yhtään perustetta väitteilleen.

VAIHE 14

Ari Ojapelto kirjoitti:20.10.2010 12:01

Minäkin sitten rikon antamaani periaatetta, ja täsmennän muutaman asian. Ikävä tosiasia kuitenkin on, että 50-, 60- , 70- ja 80-luvulla BKT:n kasvu oli lähes kaksi kertaa nopeampaa kuin myöhemmin.

Mutta sitten tärkeämpään asiaan. Haaparanta kirjoitti: “Loogisesti tuottavuuden talouskasvua nopeammasta kasvusta ei seuraa työttömyyden kasvu, kuten Ojapeltokin selvästi mekastamisestaan päätellen näyttää tajuavan (Baumolin taudin pohjalta on muuten paljon empiiristä tutkimusta)”.

En todellakaan ymmärrä Haaparannan väitettä ja mekastukseni asiasta on ollut aivan päinvastaista. Baumolin taudin esittäminen selventävänä tekijänä tuottavuuden ja talouskasvun ristiriidan työllisyyttä lisäävänä tekijänä on peräti harhainen.

Baumolin taudin ongelma oli, että vähemmän automatisoidun (tuottamattoman?) yhteiskunnan palveluarmeijan palkkakehitys seuraa AY-liikkeen pakottamana automatisoidumman ja tuottavamman tehdastuotannon palkkakehitystä ja siten aiheuttaa kohtuuttoman suuren kustannusrasituksen yhteiskunnalle.

Baumolin taudin “parantamiseen” on kaksi mahdollisuutta. Ensinnäkin palvelut voidaan yrittää teknologian avulla muuttaa internetpohjaiseksi itsepalveluksi. Tosin se on inhimillistä palvelua vaativissa hoivapalveluissa vaikeaa, mutta tällaisia hankkeita on jo koko ajan etenemässä Sitran ja Tekesin suosiollisella avustuksella (veronmaksajien rahoilla). Esimerkkinä olen jo maininnut sähköisen veroilmoituksen. Paljon muutakin on kehitteillä. Esimerkkeinä sähköiset kirjastopalvelut, sähköiset lääkäripalvelut, tietokonevälitteinen etäopetus jne.

Seurauksena yhä usempi työntekijä valtion ja kunnan palkkalistoilta joutuu kortistoon ja yhteiskunnan eläteiksi. Kortistossa heidän ostovoimansa pienenee. Vielä työnsä säilyttäneisiin kohdistuu tällöin entistä kovempi verotuspaine (talustieteilijä jättäisi varmaan tämän tuottamattoman “turhan” joukon kadulle), jolloin työssäkäyvienkin ostovoima pienenee. Tuottavuushyöty menee pääosin ulkomaisille osakkeenomistajille.

Toinen mahdollisuus hoitaa Baumolin tautia on, että hyvinvointipalveluja tuottavien työntekijöiden palkkoja ei nosteta tehdastyöntekijöiden palkannousun tahdissa. - Tai Baumolin taudin johdosta jo “kohtuuttoman” korkeiksi kohonneiden työntekijöitten palkkoja pienennetään puoleen. Koska heidän työnsä on taloustieteilijän näkökulmasta katsoen “tuottamatonta”. Seurauksena taas markkinoiden ostovoiman pieneneminen.

Molemmat vaihtoehdot pienentävät siis markkinoiden ostovoimaa ja vain pahentavat tuottavuuden ja markkinoiden ostovoiman välistä kuilua. Mitenkähän talousprofessori saa sen käännetyksi päinvastaiseksi? Siihen Haaparanta ei pystynyt vieläkään antamaan uskottavaa selitystä.

Tämän ristiriidan ratkaisu vaatii mielestäni jatkokäsittelyä eikä hautaamista, koska sillä on niin vakavia yhteiskunnallisia seurannaisvaikutuksia. Siksi pyydän, että koko Helsingin Kauppakorkeakoulun taloustieteilijät tekisivät laitoksensa uskottavuuden nimissä esimerkiksi Helsingin Sanomiin artikkelin Haaparannan väitteen todenperäisyydestä. – Uskoisin, että sille olisi lehdessä sosiaalinen tilaus.

Sen pitäisi kuitenkin olla sen verran kansantajuinen, että keskivertokansanedustajakin sen ymmärtäisi. Hehän joutuvat tekemään miljardiluokan päätöksiä talouspapiston antamien tietojen (uskomusten?) pohjalta. Haaparannan Baumolin todistus on vähintäänkin epäuskottava.

Kuitenkin lämmin kiitos Haaparannalle avartavasta ajatustenvaihdosta, Suurin osa talousprofessoreista, ei “jostakin syystä” erityisemmin välitä keskustella kanssani julkisesti, kuten oheinen linkki todistaa:

http://ariojapelto.blogspot.com/2009/03/ojapelto-lehtien-palstoilla.html#yliopistolehti

VAIHE 15

Pertti Haaparanta kirjoitti:20.10.2010 12:57

Vielä: Mihin tilastoihin väitteesi maailmantalouden kasvuluvuista perustuvat? Kuten olen osoittanut, niin ei ainakaan Maailmanpankin, joihin väität niiden perustuvan. Kenenhän uskottavuus tässä on koetuksella, minusta Ojapellon voi jo väittää valehtelevan?

Ja aivan tiedoksi: BKT ei kasva puissa, se on jo alun alkaenkin teoreettinen rakennelma, ja kyse on nyt siitä, mikä niistä on paras. Minä äänestän vaihtoehtoa (ostovoimapariteettikorjattua BKT:tä), joka takaa sen, että kahdessa samoja tavaroita yhtä paljon tuottavassa maassa, joissa kunkin tavaran tuotanto kasvaa samaa vauhtia, myös niiden BKT:t kasvavat samaa vauhtia. Ojapelto ei tätä halua.

Ja lopuksi vihje: Ei Baumolin tautia tarvitse “parantaa”, antaa markkinamekanismin toimia ja voimavarojen hiljalleen siirtyä kohden alemman tuottavuuden aloja, korkeamman tuottavuuden alat kustantavat niiden toiminnan. Olen käyttänyt sitä vain esimerkkinä siitä, etttä loogisesti empiirisesti relevantissa tapauksessa ei ole mitään ristiriitaa väittää, että tuottavuus voi parantua BKT:n nousuvauhtia nopeammin ilman, että työttömyys kasvaa.

VAIHE 16

Ari Ojapelto kirjoitti:20.10.2010 17:11

Eikö tämä inttäminen loppunutkaan? Olen lähettänyt sähköpostissa Teille ILO:n tutkimusraportin: The World Commission on the Social Dimension of Globalization PDF-tiedostona, jossa referoimani graafi on. Sen alkuperäinen lähde: Sources: World Bank, World Development Indicators 2003 (online version) and World Bank, Global Economic Prospects 2004.

Jos graafi ei miellytä, kehotan ristiretkelle joko ILO:n tutkijoita tai maailmanpankin ekonomisteja vastaan, Tai sitten valitatte suoraan Presidentti Tarja Haloselle, joka oli tutkimusprojektin toinen puheenjohtaja. Nimittäkää häntäkin valehtelijaksi!

Haaparanta kirjoitti: Ei Baumolin tautia tarvitse “parantaa”, antaa markkinamekanismin toimia ja voimavarojen hiljalleen siirtyä kohden alemman tuottavuuden aloja, korkeamman tuottavuuden alat kustantavat niiden toiminnan.

Korkein tuottavuus saavutetaan pitkälle automatisoidussa tehdasteollisuudessa, joka on jo siirtynyt tai siirtymässä matalapalkkamaihin (Nokia, Metso, Kone, jne.) Nokian Kiinan tehtaalla palkkakustannusten osuus tuotteen tehdashinnasta on enää yksi (1%) prosentti!

Luuleeko Haaparanta tosiaan, että kiinalaisen tehtaan tuotot siirtyvät itsestään suomalaisille pitämään yllä meidän alhaisemman tuottavuustason hoiva-armeijaamme? Palkkakilpailussa “pohjalle” kiinalaisten kanssa menetämme automaattisesti, ostovoiman, verotulot ja hyvinvointivaltion. Sitäkö Haaparanta haluaa?

Haaparanta kirjoitti: Olen käyttänyt sitä vain esimerkkinä siitä, etttä loogisesti empiirisesti relevantissa tapauksessa ei ole mitään ristiriitaa väittää, että tuottavuus voi parantua BKT:n nousuvauhtia nopeammin ilman, että työttömyys kasvaa.

Sitä tutkimustietoa olen tästä ristiriidasta koko keskustelumme ajan perännyt – mutta sitä ei ole tullut. Haaparanta on koko keskittynyt jankuttamaan lähteeni “virheellisyyttä” mutta varsinaisesta pääasiasta hän ei ole esittänyt muuta kuin tämän Baumolin taudin.

Se ei minulle riitä. En ole niin hyväuskoinen ja sinisilmäinen, että uskoisin mitä kansantalouden profeetta Pertti Haaparanta sanoo korkealta kateederiltaan.

VAIHE 17

Pertti Haaparanta kirjoitti:20.10.2010 18:44

Ojapelto valehtelee. Vuonna 2010 kirjoittamassaan jutussa hän käyttää tietoaineistoa, joka päättyy vuonna 2003 . Hän väittää tietonsa perustuvan viime kädessä Maailmanpankin aineistoon. Hänellä olisi ollut mahdollisuus käyttää uudempaa aineistoa, jossa vanhan aineiston virheet on korjattu, mutta hän ei ole käyttänyt. Olen näyttänyt, että uuden aineiston mukaan Ojapellon väitteet ovat väärät.

Ojapelto on siis kolminkertaisesti epärehellinen: Hän ei ole hankkinut uusinta tietoaineistoa (joka olisi ollut helpolla saatavissa), eikä hän myöskään suostu edes myöntämään, että uudet luvut kumoavat hänen väitteensä. Hän on myös epärehellinen, koska ei ole käyttänyt parasta tietoaineistoa niistä ilmiöistä, joista hän on kiinnostunut.

Pertti Haaparanta kirjoitti:20.10.2010 18:47

Minulta unohtui äsken mainita, että jo muutama vuosi sitten pyysin Ojapeltoa poistamaan minut postituslistaltaan, hänen postinsa kun tukkivat sähköpostiani, niissä on aina runsaasti liitetiedostoja. Hän kieltäytyi, joten roskapostisuodattimeni hoitaa nyt sitten saman asian.

VAIHE 18

Eiköhän tämä jo riitä. Haaparannan ärsyyntyminen on ymmärrettävää. Valistunut lukija kyllä ymmärtää, että hänen osaamisensa ei ole riittänyt antamaan uskottavaa vastausta minulle tärkeimpään kysymykseen, joka koski tuottavuuden ja markkinoiden ostovoiman välistä vastakkaista kehitystä ja sen työllisyysvaikutuksia. Sitähän Okunin laki myös tukee.

Tämä tilastosaivartelu on toisarvoista, koska Haaparantakin myöntää, että tuottavuus kasvaa nopeammin kuin markkinat (mitataan sitä kummalla tilastoinnilla tahansa). Sillä Haaparanta yrittää vain häivyttää osaamattomuuttaan.

Hänen selitykseksi tarjoamansa Baumolin tauti, ei antanut tukea väitetteelle, jolla hän yritti selittää, että “loogisesti empiirisesti relevantissa tapauksessa ei ole mitään ristiriitaa väittää, että tuottavuus voi parantua BKT:n nousuvauhtia nopeammin ilman, että työttömyys kasvaa”.

Keskustelu osaltani päättyy tähän. Haaparannalle toivotan jatkossa kaikkea hyvää.

VAIHE 19

Pertti Haaparanta kirjoitti:21.10.2010 15:22

Niin: Kukahan menettää uskottavuutensa, se joka käyttää ajanmukaista tietoaineistoa (Maailmanpankin uusimmat luvut) ja parasta aineistoa (ostovoimapariteetti korjatut BKT-luvut) vai se, joka viittaa vanhentuneisiin laskelmiin? Ei ole hämmästyttävää, että ihminen kaihtaa evidenssiä, joka on vastoin hänen esittämäänsä, tämä on inhimillistä, mutta se, että jatkaa vanhentuneiden laskelmien esittämistä, on aika erikoista.

Pertti Haaparanta kirjoitti:21.10.2010 10:53

Ja taas unohtui: En ole missään vaiheessa myöntänyt, että tuottavuus on kasvanut nopeammin kuin BKT, en ole edes katsonut tuottavuuslukuja (ja jos katsoisin, niin katsoisin niitä ostovoimapariteeteilla korjatuista BKT-luvuista, Penn World Table-tiedostoista ne löytyvät muistini mukaan suoraan). Olen vain sanonut sen, että tuottavuuden BKT:tä nopeammasta kasvusta ei loogisesti seuraa työttömyyden kasvu. Ilmeisesti jopa Ojapelto tajuaa tämän.

Pertti Haaparanta kirjoitti: 21.10.2010 10:56

Nyt kun kerran aloitin, niin etsiskelin maailman henkeä kohden lasketun BKT:n ja kokonaistuottavuuden kasvuvauhteja. Conference Boardilta löytyi (Summary Tables), muuten aivan ilmaisia ja ostovoimapariteettikorjattuihin BKT-lukuihin perustuvia. Vuosina 1995-2005 maailman bruttokansantuote henkeä kohden kasvoi keskimäärin 2 % vuodessa, kokonaistuottavuus 0,8 % vuodessa. Vuosina2005-2009 maailman BKT henkeä kohden kasvoi 1,6 % vuodessa. Conference Board ei anna kokonaistuottavuuden kasvulle luvun kuin vuosille 2005-2008, se kasvoi 1,1 % vuodessa. Nämä puhunevat puolestaan.

VAIHE 20

Haaparanta ei tunnu hellittävän. Kai minun on pakko jatkaa. Haaparanta luuli pääsevänsä kuiville, kuin löysi maailman tuottavuutta koskevat keskimääräiset tuottavuusluvut. On itsestään selvää, että maailmanlaajuisesti tuottavuus on huonompaa kuin Suomessa. Onhan Suomi ollut laman jälkeen johtava teknologiamaa.

Huoleni koski ensisijaisesti Suomea ja Suomen työllisyyskehitystä. Silloin pitää verrata Suomen tuottavuutta (joka oli keskimäärin kolme prosenttia) maailmanmarkkinoiden kasvuprosenttiin, joka oli Haaparannan viimeksi esittämien lukujen kanssa kaksi prosenttia. Siis tuottavuus Suomessa kasvaa nopeammin kuin maailmanmarkkinat. Sen varmaan Haaparantakin ymmärtää.

Juuri siksi (korkea tuottavuus lisää kilpailukykyä) Suomen vaihtotase on ollut ylijäämäinen koko 2000-luvun (melkein ainoana EU-maista). Vaikka Suomi on menestynyt parhaiten ja kasvu on ollut ylivoimaista kaikiin EU-maihin nähden, työtunnit (markkinaehtoisen työn määrä) eivät vaan kasva.

Suomen menestys perustui edellisen laman jälkeen markkinaosuuden kasvuun (myös kahteen yhteensä 40% devalvaatioon, jotka alensivat palkkoja ja lisäsivät siten tuottavuutta). Suomi on syönyt markkinaosuutta niiltä, joissa on ollut huonompi tuottavuuskehitys. Alikehittyneissä maissa tuottavuudesta tuskin voi edes puhua, saati mitata.

VAIHE 21

Pertti Haaparanta kirjoitti: 21.10.2010 18:37

Tämä on erikoista venkoilua. Tähän asti on puhttu Ojapellon esittämistä maailman henkeä kohden lasketun BKT:n kasvuluvuista (ja olen osoittanut Ojapellon luvut virheellisiksi) ja maailman tuottavuudesta. Muistutan kaikkien mieleen, että koko keskustelu lähti sitä, että sanoin blogikirjoituksessani Ojapellon ja Heikki Patomäen esitelleen virheellisiä maailmantalouden kasvulukuja.

Järkevä ihminen katsoisi nyt Conference Boardin tilastoja, niistä löytyy kokonaistuottavuus- ja kasvuluvut kaikille maille. Sieltä hän katsoisi Suomen lukuja ja vertaisi maailman lukuihin. Näin jo siksikin, että luvut ovat kansainvälisesti vertailukelpoiset keskenään.

Pertti Haaparanta kirjoitti: 21.10.2010 19:18

Rakkaat lukijat, arvasitte oikein, minä taas: Laskin Conference Boardin luvuista seuraavat: Suomen kokonaistuottavuuden kasvuvauhti 1990-2008 on ollut 1,43 % vuotta kohden, samaan aikaan Suomen henkeä kohden lasketun BKT:n kasvuvauhti on ollut 1,69 % per vuosi. Erilaisilla periodilla varmasti voi saada erilaisia lukuja, itse jättäisin 1990-luvun alun pois laskuista. Nyt tämä loppui minun puolestani ja totisesti loppui, ei tämä ole enää hauskaa.

VAIHE: 22

Ari Ojapelto kirjoitti:22.10.2010 16:33

Erilaisilla aikaperiodeilla todellakin saa tilastoista erilaisia tuloksia. Varsinkin, kun jättää niistä itselleen sopimattomat luvut pois.

Kävin mielenkiinnosta Conference Boardin sivuilla. Sen vakava puute oli, että sen aikajana oli kovin lyhyt eli vain vuodesta1995 eteenpäin. Tilastoissa ei ollut edellistä lamaa edes mukana.

Olen talouden kehityksen tarkastelussani kiinnostunut vain pitkistä kehitysjaksoista aina 50-luvulta lähtien. Niistäkin kymmenvuotisjaksojen keskiarvoista, jotta pitkän ajan trendit tulisivat näkyviin.

Näinkin lyhyeltä aikajaksolta löytyi kuitenkin mielenkiintoisia lukuja, joista Haaparanta vaikeni. Sieltä ei löytynyt yhteenlaskettua Maailman BKT:n kasvulukua, mutta päämarkkina-alueista kyllä paljonpuhuvia trendejä.

Kymmenvuotiskaudella 1995-2005 Yhdysvaltain BKT:n kasvu oli 3,3% (kasvoi velaksi), mutta vuosina 2005-2009 enää 0.7%. Euroopan (EU-27) vastaavat kasvuluvut olivat jo paljon heikommat 2.4% ja 0.8% (kasvu myös velaksi). Seuraavaksi suurimman markkina-alueen Japanin luvut peräti murheelliset 1,1% ja -0,5% (kasvu myös velaksi). Suomen luvut myös paljonpuhuvat 3,6% ja 0,7%. Suomi on ainoa EU:maista, jonka talous on ollut ylijäämäinen, ja joka alkoi vasta viime vuonna velkaantua massiivisesti.

Siis näissä kasvuluvuissa ei ollut mukana 90-luvun alun maailmanlaajuista lamaa. Haaparanta kirjoitti: ”itse jättäisin 1990-luvun alun pois laskuista”. Niitä ei tarvitse jättää pois. Ne on näistä tilastoista jätetty jo, joten kasvuluvut ovat valheellisen suuria. Siis markkinat ovat hyytyneet hälyttävästi tämän vuosikymmenen loppupuolella. Se on todella huono merkki uusien työpaikkojen syntymisen kannalta.

Conference Boardin mukaan Suomen työn tuottavuuuden kasvu oli aikajaksolla 1995- 2005 2,4% ja vuosina 2005-2009 se tipahti jo 0.6 %:iin.Se kertoo kahdesta työllisyyden kannalta ikävästä seikasta.

Finanssikriisin aikana Suomen vienti tipahti peräti 35%, joten tuotanto on pyörinyt erittäin alhaisella käyntiasteella ja lomautuksia on ollut paljon. Toinen selittävä tekijä on, että teollinen tuotanto on jättämässä Suomen ja tilalle tulleet ns. palvelualojen “paskatyöpaikkoja” joita on vaikea automatisoida tuottavuuden kohottamiseksi.

Professori Matti Pohjola on tutkimusraportissaan: “Tieto- ja viestintäteknologia tuottavuuden lähteenä” vuodelta 2008 (ISBN 978-951-817-978-1) graafin muodossa todennut Suomen pitkän aikajakson tuottavuuden kehityksen, Se on vuosien 1960-2000 välillä ollut 3% tuntumassa (40:n vuoden ajan). Sinä aikajaksona Suomi on ollut menestystarina.

Conference Boardin mukaan työn tuottavuus samalla aikajaksolla (1995-2005) oli Yhdysvalloissa 2,4%, eli sama kuin Suomessa. Vuosina 2005-2009 se oli vielä 1,5%. Vastaavat luvut EU:n alueella 2,0% ja 0.7% ja Japanissa 2.1% ja 0.8%. Niissäkin tehtaitten käyttöasteet ovat olleet alhaisia.

Parhaita tuottavuushyppyjä on ollut sellaisissa “teknologian kehityksen huippumaissa” kuten Latviassa (6.2% ja 2.8%) ja Liettuassa (5.3% ja 1.9%). Selittävänä tekijänä lähtötason alhaisuus. Pienikin tekninen kehitys voi nostaa tuottavuutta nopeasti, jos lähdetään kehruujennyjen tasolta.

Työllisyyden näkökulmasta työtuntitilastot Conference Boardin sivustoilla olivat kaikkein huolestuttavimpia. Niistä Haaparanta oli täysin vaiti (hyvin ymmärrettävistä syistä).

Suomen työtunnit olivat kasvaneet aikajaksolla 1995-2005 peräti 1,2%. Siis laman aikana Suomesta hävisi lähes puoli miljoonaa työpaikkaa ja Suomen EU-maista kovin nousukauden alku osuu tilaston kannalta juuri sopivasti vuoteen 1995. Siitä eteenpäin 10 vuoden aikana työtunnit kasvoivat vain 1,2 prosenttia.

Vuonna 2005 työtuntien määrä oli alhaisempi kuin lamaa ennen! (v.1990). Aikajaksolla 2005-2009 työtunnit vähenivat tilaston mukaan 0,1%! Ei näytä tulevan työllisyyden kannalta kovin hyvältä. Suomi on erinomainen esimerkki ilmiöstä “Jobbles Growth” ja Okunin laki toimii Suomessa jopa “kovennettuna” (1 % työllisyyden kasvu vaati 3% tuotannon kasvua).

Maailmanlaajuisestikin työtuntien määrän kasvu ei näytä kovin hyvältä. Yhdysvalloissa työtunnit kasvoivat vuosina 1995-2005 (ainoa kasvualue Kiinan lisäksi) peräti 0.9%. Mutta ne menetettiin seuraavien vuosien (2005-2009) aikana kun “kasvu” oli -0.9%.

EU-maissa vastaavat työtuntien kasvuprosentit olivat 0,5% ja 0.1%. Eikä hyvältä näytä Japaninkaan vastaavat “kasvuprosentit” -1.0 ja -1,3. Työ on loppumassa maailmasta, vaikka Haaparanta ja muutkin uusliberalistiset talousprofessorit huutavat kasvua työttömyyden poistamiseksi.

Uusliberalistiset taloustieteilijät perustavat farisealaisesti, että globalisaatio tuo uusia työpaikkoja ja ostovoimaa Kiinaan ja hävittää köyhyyttä sieltä. Tilanne on kuitenkin päinvastainen.

Länsimaiset yritykset vievät sinne modernit robotoidut tuotantolinjansa, jolloin paikalliset kehruujennyn aikaiset valtio-omisteiset menevät konkurssiin tai joutuvat kilpailukyvyttöminä lopettamaan toimintansa. Vuositasolla sieltä häviää enemmän työpaikkoja kuin syntyy uusia, vaikka Kiinasta on muodostunut koko maailman teollisen tuotannon keskittymä.

Tässä on pieni esimerkki siitä, kuinka samaa tilastoa voi lukea tarkoitushakuisesti eri tavalla ja päätyä eri johtopäätöksiin. Vaikenemalla joistakin luvuista ja valitsemalla itselleen sopivia aikajaksoja tilastoista, tulos voi olla päinvastainen. Tilanne muistuttaa samaa, mitä mediat käyttävät uutisoinneissaan.

VAIHE 23

Pertti Haaparanta kirjoitti: 22.10.2010 17:25

Näköjään joudun perumaan puheeni: Conference Boardin datassa on tiedot vuodesta 1990 lähtien, heillä on erikseen laajoille ryhmille datoja, joihin myös viittasin. Itse katsoin siis Suomen datan vuodesta 1990 lähtien.

Pertti Haaparanta kirjoitti:22.10.2010 17:46

Ojapelto ei näköjään osaa edes lukea CB:n taulukoita. Hän väittää, että CB:n taulukoiden mukaan vuosina 1995-2005 Suomessa työtunnit kasvoivat 1,2 %. Kukin lukutaitoinen voi todeta, että taulukossa sanotaan luvun olevan vuotuinen keskiarvo, työtunnit siis kasvoivat 1,2 % vuodessa. Siitä sitten korkoa korolle 10 vuoden ajan, työtuntien määrä kasvoi siis 12,7 %. Minä en osaa sanoa, onko tämä paljon vain vähän.

Ojapelto yrittää kääntää meidän huomiomme pois siitä tosiasiasta, että hän on koko ajan väittänyt keskeisen ongelman olevan sen, että tuottavuus kasvaa nopeammin kuin BKT henkeä kohden. Näinhän CB:n datan mukaan ei ole käynyt.

Vuosilta 2005-2009 esittämiensä kasvulukujen suhteen hän on yhtä epärehellinen: alhaiset kasvuluvut johtuvat lähes yksinomaan vuodesta 2009 (pieni osa vuodesta 2008). Minähän toin tämän esille esitellessäni 2000-luvun maailnatalouden kasvua. Tämä on samaa epärehellisyyttä kuin hänen vetoamisensa pitkän ajan vuosikymmenittäisiin keskiarvoihin: Tämä keskustelu ja blogini on osoittanut, että hänen väitteensä maailmantalouden kasvusta ovat täysin päin prinkkalaa. Ojapelto on esitellyt lukuja, joita väittää Maailmanpankin luvuiksi, minä olen käyttänyt todellisia Maailmanpankin lukuja.

Onkohan Ojapelto muuten käyttänyt BKT-kasvulukuja vai BKT/henkilö-kasvulukuja?

VAIHE 24

Ari Ojapelto kirjoitti:23.10.2010 12:47

Nyt minun on pakko myöntää, että minulle on tapahtunut inhimillinen virhe tulkitessani Conference Boardin data-aineistoa. Pyydän nöyrimmästi anteeksi lapsustani. Tulkitsin oikein BKT-aineiston ja tuottavuus tuntia kohden tilaston mutta väärin työtuntitilastoja.

Sitten kootut selitykset: BKT-kasvuluvut ja tuottavuus tuntia kohti luvut oli esitetty kymmenen vuoden aikajaksolla (1995-2005) molemmissa tilastoissa. Luulin, että työtuntien kasvuluvut olisi esitetty myös kymmenvuotiskausittain, mutta Haaparanta oli oikeassa. Ylhäällä taulukossa luki suluissa: (Annual Avarige, Percent). Sitä en tohkeissani huomannut - pahoittelen.

Haaparannalla ei kuitenkaan ole syytä ilakointiin. Tämä on taas oiva esimerkki siitä, kuinka sopivan aikajanan valitsemalla mustakin saadaan pestyä valkoiseksi. Siitä kirjoitin jo aikaisemminkin. Ja Haaparanta osaa käyttää tilastoja hyväkseen.

Kun asioita ei katsota ainoastaan prosenttikasvuna sopivalta aikajanalta, vaan todellisina työtunteina, tilanne näyttää karun todellisuuden. Ohessa Tilastokeskuksen työtuntitilasto

Tilastokeskuksen luvut : Tehdyt työtunnit Suomessa, (miljoona työtuntia)

v.1990: 4 389 v.91: 4 089 v.92: 3 814 v.93: 3 591 v.94: 3 581,

v.1995: 3 647 v.1996: 3 694 v.97: 3 807 v.98: 3 861 v.99: 3 966

v.2000: 4 019 v.01: 4 041 v.02: 4 066 v.03: 4 051 v.04: 4 077

v.2005: 4 118 v.06: 4 181 v.07: 4 264 v.08: 4 321: v.09 4 120

90-luvun lama oli niin syvä, että sen pohjalta katsottuna työtunnit lisääntyivät Haaparannan esittämillä luvulla.

Elävässä elämässä tehtiin vuonna 1990 työtunteja enemmän kuin huippuvuonna 2008, jolloin finanssilama alkoi, ja on Suomen taloushistorian suurin romahdus yhden vuoden aikana (BKT laski 8%). Työtunteja syntyi vähemmän, vaikka Suomen BKT-kasvuvauhti (3.6%) oli laman jälkeisellä kymmenvuotiskaudella EU-maiden (EU:n keskiarvo 2.4%) kovimpia.

Ainoastaan veroparatiisi Luxemburgin (4.7%) ja Irlannin (7.3%) kasvu olivat parempia. Irlannin kasvu perustui myös yritystoiminnan verovapauteen ja pankkimaailman keinotteluun . Nyt maa on suoritustilassa.

Lisäksi vienti oli EU-maiden huippua ja edes näillä päätä huimaavilla suoritusarvoilla Suomen työtunnit vähenivät. Vain taloustieteen “tiedemies” voi ummistaa silmänsä siltä, että nykyisessä teknologisoituneessa yhteiskunnassa ei kaikille riitä markkinaehtoista työtä. Ei meillä, eikä muualla. Mutta ne eivät sovi nykyisen talouspapiston laskentakaavoihin. Siksi pitäisi keskittyä uusiin verotus- ja tulonjakomalleihin.

Samaa kikkaa Haaparanta on käyttänyt tällä palstalla jo aiemmin todistaessaan köyhien maiden BKT-lukujen “kasvun”. Hän todisti tilastollisesti, että kasvua ja “hyvinvoinnin lisäystä“ on tapahtunut köyhissä maissa. Kuitenkin 20 köyhimmässä maassa BKT oli kasvanut 40 vuodessa peräti 267 dollariin. Samanaikaisesti kehittyneiden maiden BKT/henkeä kohti kasvoi kolminkertaiseksi! (32 339 dollariin).

Haaparanta ei ilmeisesti seuraa talousuutisia. Viimeksi agendalla on ollut Nokia ja Metso. Nokian jo pitkään jatkuneet korkeasti koulutettujen insinöörien saneeraukset ja T&K toiminnan ulosliputuksen luulisi jo herättävän parkkiintuneimmankin uusliberalistin taloustieteilijän norsunluutornissaan. Lue aiheesta enemmän:

http://ariojapelto.blogspot.com/2010/08/karamellipaperiin-kaaritty.html
http://ariojapelto.blogspot.com/2010/08/tyopaikkoja-ei-synny-huippuosaajia.html

Ari Ojapelto kirjoitti:23.10.2010 16:19

Anteeksi taas tarkennus. Myös esittämäni Conference Boardin bruttokansantuotteen kasvuluvut ja tuottavuusluvut olivat tietrysti prosentit / vuotta kohden. Pahoittelen epätarkkuuttani.

VAIHE 25

Ari Ojapelto kirjoitti:24.10.2010 11:12

Kommentti “nimettömälle”. Jos ei uskalla omalla nimellään kirjoittaa, on parempi olla hiljaa. Osoitin konkreettisilla luvuilla, kuinka Haaparannan esittämä 12,7 prosentin työpaikkojen “lisäys” kääntyi elävässä elämässä työpaikkojen negatiiviseksi “kasvuksi”, eli ne vähenivät – vaikka talouskasvu Suomessa oli Euroopan kovinta. Siis talouskasvu ei ole ratkaisu työttömyyteen. Kadunmies voi opastaa jopa professoria.

Pasi Pulkinen kirjoitti: “Kiinnostaako ekonomisteja talouslukujen taustalla olevien prosessien määrittäminen ja tätä kautta talouden ohjailuun käytettävien välineiden kehittäminen?”

Juuri tämä on oleellinen kysymys. Silloin taloustiede joutuu menemään sosiaalitieteiden reviirille, ja siellä he ovat heikoilla. Siksi he pitävät sosiaalialan professoreita “turhanaikaisina piipertäjinä”. He eivät ainakaan saa missään nimessä tulla “taloustieteilijöiden” reviirille. He haluavat pysyä omissa norsunluutorneissaan. Siksi olen tällä blogilla aloittanut ristiretken horjuttakseni heidän jumalaista osaamistaan.

VAIHE 26

Pertti Haaparanta kirjoitti:24.10.2010 20:18

En enää puutu Ojapellon väitteisiin muuten kuin hänen kehitysmaiden tulokehitystä koskevaansa (huomaatteko possessiivisuffiksin?). En tiedä, mitä lukuja hän käyttää ja mistä lähteestä, mutta seuraavassa Maailmanpankin lukuja.

Maailmanpankissa (Shaohua Chen ja Martin Ravallion) ovat arvioineet köyhien ihmisten määrää maailmassa. He kiinnittävät huomionsa absoluuttiseen köyhyyteen. Se määritetään ns. absoluuttisen köyhyysrajan avulla, jonka alla olevat ihmiset ovat nälässä eikä heillä ole muitakaan mahdollisuuksia hoitaa hyvinvointiaan. Chenin ja Ravallionin laskelmien mukaan köyhyysraja on 1,25 Yhdysvaltain 2005 dollaria, kun käytetään ostovoimapariteettikorjattuja valuuttakursseja, joilla siis maittaiset köyhyysrajat muutetaan yhteismitallisiksi.

Maailmanpankin WDI-tietokannan mukaan YK:n luokittelun mukaan maailman köyhimmissä maissa BKT henkeä kohden oli vuonna 1981 vuoden 2005 ostovoimapariteettikorjattuina dollareina 832 dollaria, siis 2,28 dollaria päivässä (kun päiviä on 365), siis peräti dollarin yli köyhyysrajan. Vuonna 2009 samoissa maissa BKT henkeä kohden oli jo 1259 dollaria, nousua siis 51 %. Ja vuonna 2009 siis BKT henkä ja päivää kohden oli 3,45 dollaria, huimaavat yli kaksi dollaria oli köyhyysrajan.

Ojapellolle näillä luvuilla ei ole mitään merkitystä, ne eivät ole merkki mistään todellisesta edistyksestä. Näin varmasti on sellaisen yltäkylläisyydessä elevän henkilön kuin Ojapellon näkökulmasta. Minusta kyllä on. Minua ei varmastikaan voida pitää eettisesti kovinkaan hyvänä ihmisenä, mutta katsoisin Ojapeltoon nähden kuuluvani pyhimysten luokkaan.

Ja lopuksi, BKT-lukujen avulla köyhyyteen ei saada kunnollista otetta. Tämä jo siksi, että mediaanitulo, se tulo, jonka alla puolet väestöstä asuu, on pienempi kuin keskiarvo. Mutta muita, tärkeämpiä perusteita on, mutta ehkä palaan niihin joskus toiste ja jätän Ojapellon rämpimään omien lukujensa maailmaan.

VAIHE 26

Ari Ojapelto kirjoitti:25.10.2010 19:05

Valistunut lukija kyllä huomaa, että Haaparanta jätti taaskin vastaamatta ydinkysymykseni: Mitenkä Suomessa ei syntynyt markkinaehtoisia työtunteja pitemmällä tarkastelujaksolla, kuin Haaparannan (tarkoitushakuisesti) kaivamalla aikajaksolla.

Kahden laman välillä (1990-2008) Suomesta hävisi 68 miljoonaa työtuntia, vaikka Suomen BKT kasvoi EU-maiden kovinta tahtia. Tätä minä olen koko keskustelumme ajan perännyt Haaparannalta ja pyytänyt siihen uskottavaa vastausta. Koko ajan Haaparanta on kiemurrellut kuin “mato koukussa”.

Hän siirsi taas puheenaiheen tarkoitushakuisesti sivuraiteelle aloittaen köyhien maiden köyhyyskeskustelun uudelleen, vaikka se on keskustelun aikana jo kertaalleen läpikäyty.

En minä ole kiistänyt, etteikö kehitysmaissa olisi tapahtunut BKT-mittarilla pientä edistystä. Haaparannan muisti ilmeisesti pätkii. Kirjoitin aikaisemmin jo oheisen esimerkin ja myös lähteen.:

“Pieni esimerkki valaisee, mitä on oikeasti tapahtunut. Vuosina 1960-62 BKT kansalaista kohden oli 20 köyhimmässä maassa keskimäärin 212 US -dollaria. 20 rikkaimmassa maassa se oli 11 417 dollaria. Vuosina 2000-02 se oli kasvanut 32 339 dollariin. Niinkuin Haaparanta todisti, kasvua toki tapahtui 20 köyhimmässä maassa. BKT oli kasvanut peräti 267 dollariin 40 vuodessa! Tosin hän unohti mainita, että kehittyneiden maiden BKT henkeä kohti kasvoi samanaikaisesti kolminkertaiseksi! (Lähde: ILO:n raportti: A FAIR GLOBALIZATION: CREATING OPPORTUNITIES FOR ALL)“.

Iloitessaan pienestä BKT:n kasvusta köyhissä maissa, “pyhimys“ Haaparannalta unohtui farisealaisesti mainita, että tuloerot ovat entisestään kärjistyneet köyhien ja rikkaitten välillä. Rautalangalla väännettynä: Jos 20 köyhimmän kansalaisen tulot (BKT/kansalaista kohden) kasvoi 40 vuoden aikana 55 dollarilla, 20 rikkaimman maan kansalaisen vastaavat tulot kasvoivat samalla aikajaksolla 20 922 dollarilla. Mielestäni ei ole syytä tyytyväisyyeen.

Käytin tästä jo aikaisemmin brutaalia esimerkkiä: “Kansalaisella on toinen jalka avannossa ja toinen on kiehuvan kuumassa vesikattilassa. Keskimäärin kansalaisen lämpötila on siedettävä, mutta vain talousprofessori Haaparanta voi nähdä kasvutuloksen keskivertokansalaisen kannalta hyvänä“.

Haaparanta kirjoitti lopuksi: “ Ja lopuksi, BKT-lukujen avulla köyhyyteen ei saada kunnollista otetta. Tämä jo siksi, että mediaanitulo, se tulo, jonka alla puolet väestöstä asuu, on pienempi kuin keskiarvo. Mutta muita, tärkeämpiä perusteita on, mutta ehkä palaan niihin joskus toiste”.

Tähän voin Haaparannan kanssa kerrankin yhtyä. Juuri tästä olen tällä blogilla aikaisemmin kirjoittanut ja perustellut sen epäluotettavuutta, koska siinä ei oteta ollenkaan huomioon valtioiden sisäistä tulonjakoa.

Hienoa, että Haaparanta myöntää sen vihdoin itsekin. Haaparannan esittämät kasvuluvutkaan eivät muuta esittämääni todellisuutta.

VÄLIKOMMENTTI:

Mika Maliranta kirjoitti:26.10.2010 08:43

Näitä asioita on käsitelty selkeästi ja kuvattu erittäin havainnollisesti seuraavasta linkistä löytyvässä artikkelissa: http://www.csls.ca/ipm/19/IPM-19-vanark.pdf. Antoisia lukuhetkiä itse kullekin!

VAIHE 27

Pertti Haaparanta kirjoitti:26.10.2010 07:52

Vielä kerran: Ojapelto itse rajoitti tarkastelunsa aikavälille 1995-2005, minä korjasin hänen tekemänsä virheen. Minä esitin puolestani Suomen talouden kokonaistuottavuuden ja henkeä kohden lasketun BKT:n kasvuvauhdit vuosille 1990-2008 (vuodelle 2009 ei CB:ssä ollut vaadittavia lukuja), ja näiden perusteella Ojapellon väite tuottavuuden henkeä kohden lasketta BKT:ta nopeammasta kasvusta osoittautui vääräksi.

Ojapelto itse koko ajan harhauttaa lukijoita: Hän aloitti tämän keskustelun esittämällä, että annoin väärän kuvan hänen maailmantalouden kasvusta esittämistään väitteistä. Olen osoittanut, että todellakin hänen väitteensä olivat väärät, tätä hän ei itsekään tunnu kiistävän. Tämän sivutuotteena osoitin, että myös hänen väitteensä, että maailmantaloudessakin (kokonais-)tuottavuus olisi kasvanut nopeammin kuin BKT henkä kohden on väärä.

Kukin voi mennä CB:n verkkosivuille katsomaan Suomessa tehdyt työtunnit pitkällä ajalla. Vuonna 2008 työtunnit olivat kutakuinkin samat kuin 1990, ero menee jo tilastovirheeseen.

Pertti Haaparanta kirjoitti:26.10.2010 07:58

Unohdin kommentoida tuota Ojapellon kehitysmaiden kasvuväitettä. Köyhimmissä maissa kasvu oli negatiivista 1970-luvun lopulta pitkälle 1980-lukua, osassa jopa 1990-luvun alkuun. Kaikki kasvu on tapahtunut sen jälkeen, ne ovat kasvaneet huomattavasti nopeammin kuin rikkaat maat. Jälleen Ojapelto harhautti lukijoita valitsemalla tarkasteluajankohtansa tarkoitushakuisesti. Tämän voimakkaan 1990-luvulta alkaneen kasvun seurauksena absoluuttinen köyhyys on vähentynyt nopeasti ja mikä merkittävintä, köyhien ihmisten lukumäärä on laskenut. Köyhyys muuten kasvoi 1980-luvun lopulle, 1990-luvun alkuun asti. Tämäkin köyhimpien maiden erittäin nopea kasvu lyö korville Ojapellon väitteitä maailmantaluden kasvusta.

VAIHE 28

Ari Ojapelto kirjoitti:27.10.2010 11:12

On se vaan kumma, kun Haaparanta ei voi vastata toistuvasti esitettyyn suoraan kysymykseen. Miten on mahdollista, että Suomen työtunnit eivät kasvaneet pitemmällä aikavälillä 1990-2009, vaikka Suomen talouskasvu oli EU-maiden nopeinta? Luulisi tuolla osaamistasolla vastauksen löytyvän nopeasti.

Sen sijaan Haaparanta alkoi väyrystellä edelleen köyhien maiden prosenttuaalisilla BKT -kasvuluvuilla, vaikka olimme juuri tulleet asiasta yksimieliseksi. Olen myöntänyt, että prosenteilla tarkasteltuna kasvua on ollut havaittavissa, mutta kun lähtötaso on niin alhainen, dollareilla mitattuna kuilu kehittyviin maihin on kasvanut entisestään.

Lisäksi kasvu on alkanut niin alhaalta ja kasvu prosenteillakin laskettuna niin pientä, että niiden vaikutus maapallon kokonaiskysyntään on peräti pientä. Köyhien kehitysmaiden osuus maailman BKT:stä on pieni. Suurten kehittyneiden maiden pienikin prosenttuaalinen notkahdus vaikuttaa dramaattisesti maailman kokonaiskysyntään.

Köyhiin kehitysmaihin on pumpattu Maailmanpankin, YK:n, Kehityspankkien ja liikepankkien toimesta niin valtavat määrät velkarahaa, että monen kehitymaan budjetista menee melkein puolet valtion velkojen korkoihin (korkoprosentti lähellä 20% = riskilisä) ja lyhennyksiin.

Siitä on tullut länsimaille loputon pajatso. Köyhät kehitysmaat joutuvat maksamaan lainapääomansa pankeille useampaan kertaan joutuessaan ottamaan lainanlyhennyksiin aina uutta lainaa. Kehittyneet maat eivät ainoastaan ryövää kehitysmaiden luonnonvaroja (monikansalliset yritykset) vaan myös sen kaiken orastavan kasvun (pankit).

Ks. Oheinen linkki:

http://ariojapelto.blogspot.com/2010/08/miksi-suomalaiset-taloustoimittajat.html

Kasvu kehitysmaissa on pääosin tapahtunut velkarahalla jo vuosikymmenien ajan. Tällä rahan veivaamisella BKT.n prosenttuaaliset kasvuluvut on saatu näyttämään hyviltä, mutta siitä ei mediaanikansalainen välttämättä hyödy. Sen Haaparantakin myönsi.

Kiinaa lukuunottamatta kehitysmaissa ei ole ollut sanottavaa tuotannollista toimintaa. Niiden raaka-aineet ovat olleet tiukasti monikansallisten yhtiöitten hallinnassa, joiden toiminnasta pääosin BKT:n kasvu on peräisin. Lisäksi Conference Boardin kehitysmaita koskeviin tilastoihin ei kaikilta osin ole luottamista. Esimerkiksi Intian työn tuottavuudeksi esitetään 4.2 vaikka siellä työikäisestä väestöstä vain 10 prosenttia on työntekijätilastoissa mukana!

Mika Maliranta lähetti mielenkiintoisen tutkimusraportin, josta kiitos. Siinä maailman BKT:n kasvu ulottuu jo vuoteen 2009. Kun romahdusvuosi otetaan mukaan, keskimääräinen BKT:n kasvu on kahden prosentin nurkilla. Minun on kai pakko myöntää, että kasvu on ollut 2000-luvulla hieman nopeampaa kuin 80-luvulla (n. 1%).

Kasvu on kuitenkin puolta pienempää kuin 50-, 60-, ja 70-luvulla (4-5%). 2000-luvun 2% kasvu on tilastollinen tosiasia, mutta siihenkin on vähemmän miellyttävä selitys. Kehittyneiden maiden kasvu ei ole ollut “tervettä” kasvua vaan pelkästään velaksi tapahtunutta kasvua. Kehittyneet länsimaat ovat vasta nyt joutuneet samaan pankinjohtajien liekanaruun, jossa kehitysmaat ovat roikkuneet jo vuosikymmeniä. Ks. Linkki: http://ariojapelto.blogspot.com/2010/08/poliitikot-pankinjohtajien-armoilla.html
2000-luvun kehittyneiden maiden BKT:n kasvupyrähdys on johtunut samasta syystä kuin kehitysmaiden kasvu. Kaikki ovat eläneet ja ostaneet velaksi. Pahimpia kuplatalouden uhreja (niissä BKT:n kasvu oli laman jälkeen voimakkainta) ovat olleet Islanti, Irlanti Kreikka ja Yhdysvallat. Kaikki maailman suurimmat markkina-alueet , USA, EU ja Japani jotka edustavat n. 2/3 osaa maailmanmarkkinoista, ovat jo tai tulossa koomaan ks. Linkki:
http://www.taloussanomat.fi/kansantalous/2010/10/24/lansi-lipsuu-japanin-tielle/201014626/12

Olen koko ajan painottanut, että talouskehityksessä pitää tarkastella pitkän ajan trendejä, joten vasta kymmenen vuoden kuluttua Haaparannan kanssa näemme, miten nykyinen lama tulee pienentämään 2000-luvulla velkarahalla aikaansaatua keinotekoista kasvua.

Malirannan osoittamassa tutkimusraportissa oli myös mielenkiintoisia kasvulukuja koskien tuottavuutta. Siellä oli työn tuottavuuskäyrä joka alkoi jo vuodesta 1970. (Chart 2). Siinä maailman koko tuottavuus vuosina 2000-2008 oli 2-3 prosentin välillä (BKT/työntekijä). Siis samaa suuruusluokkaa tai hieman korkeampi kuin maailman BKT:n kasvu.

Kehittyvissä maissa kasvu oli huima 2000-luvulla ja vuonna 2008 jo vajaa kuusi prosenttia. Kehittyneissä maissa tuottavuuskasvua oli vain yksi prosentti. Kehittyvissä maissa saadaan korkeampia tuottoprosentteja kun tuotannon teknologiataso lähtee kovin alhaalta. Kehittyneissä maissa on korkea teknologinen lähtötaso, mutta käyntiaste laman johdosta alhainen. Suomenkin teollisuustuotannosta kolmasosa on tällä hetkellä vielä käyttämättä (HS 27.10).

Joten tilastoissa piisaa ja prosenttilaskua käyttämällä päästään huimiin tuloksiin.

VAIHE 29

Pertti Haaparanta kirjoitti:27.10.2010 12:38

Ja taas: Miksi Ojapelto vertaa työtunteja 1990 ja 2009. 1990 oli suhdannehuippu, 2009 lamavuosi. Oikea tapa on verrata huippuvuosia toisiinsa, ja tällöin vuotta 1990 on syytä verrata vuoteen 2008. Tällöin työtunnit ovat samat. Jos vertaus tehdään lamavuosilta, niin sopivat vertausvuodet ovat ehkä 1991 (ensimmäinen lamavuosi) ja 2009. Työtunnit 1991 olivat 4 090 200, 2009 4 120 000, siis suuremmat (vaikka ero on pieni) vuonna 2009. Muihin 1990-luvun lamavuosiin verrattuna tämä on vielä ilmeisempää. Kasvu on siis ollut työllistävää, päinvastoin kuin Ojapelto väittää. Yrittäisit edes parempaa Ojapelto, kun kerran markkinoit itseäsi älykkönä.

Kehitysmaista: Talousteorian mukaankin köyhimmät maat kasvavat nopeammin kuin rikkaat, juuri sen takia maiden tulotasot konvergoituvat. Ojapelto taas yrittää hämätä sitä, että hän alunperin otti vertailuvuosiksi 1960 ja 2000-luvun lukuja, koska niistä saa alhaisen kasvuvauhdin. Tämän minä korjasin. Lisäksi katsomalla blogikirjoitustani “Afrikka nousemassa” Ojapeltokin voisi oppia sen, että ensimmäistä kertaa viimeisen 60 vuoden aikana Afrikan kasvu näyttäisi olevan kestävää.

Maailmantalouden kasvusta: Ojapellon alkuperäinen väite oli, että kasvuvauhti on jatkuvasti alentunut 1970-luvun jälkeen vuosikymmenittäin, siis alempi 1980-luvulla, sitä alempi 1990-luvulla ja vielä alempi 2000-luvulla. Olen osoittanut Ojapellon väitteen vääräksi. Kasvu on kiihtynyt 1980-luvun jälkeen ja ostovoimapariteettikorjatuilla BKT-luvuilla tämä on erityisen selvää, ne kestävät vuoden 2009 mukaanoton. Jos sitä ei oteta kukaan (kuten ei pitäisi toistaiseksi), niin 2000-luvun kasvuvauhti on 1960-luvun tasolla, kuten nyt keskustelussa olevassa blogikirjoituksessani osoitin.

Pertti Haaparanta kirjoitti:27.10.2010 12:47

Ja taas minulta unohtui: Ojapelto väitti minun sanoneen, että mediaanihenkilö ei ole hyötynyt keshitysmaissa niiden kasvusta. En tietenkään sanonut niin, vaan sanoin, että henkeä kohden lasketun BKT:n kasvusta ei voida päätellä mitään väestön enemmistön olojen muutoksesta. Sanoin lisäksi, että tutkimusten mukaan äärimmäinen köyhyys on vähentynyt, köyhyysrajan alapuolella olevien ihmisten määrä on maailmassa laskenut. Tämä kertoo siitä, että kasvun hedelmät ovat köyhimmissä kehitysmaissa jakautuneet laajalti.

Pertti Haaparanta kirjoitti:28.10.2010 10:19

Hyryläinen: Ei tässä ole kyse uskomuksista, Ojapellon luvut ovat yksikäsitteisesti vääriä tai vanhentuneita ja hänen tapansa käyttää lukuja ovat vähintäänkin omituisia. Olen käyttänyt julkisia sekä virallisia että akateemisten tahojen luomia tietokantoja ja kertonut, mitä lähteitä käytän.

Björk: On tietenkin selvää, että työtuntien kehityksellä ei ole mitään sellaisia merkityksiä, joita Ojapelto niille antaa, en ole mennyt lankaan. Itse asiassa tässä voin jo sitten kertoa, että työntekijää kohden lasketut työtunnit ovat laskeneet joka vuosikymmen 1960-luvun alusta alkaen paitsi 1990-luvulla, 2000-luvulla on palattu trendikehitykseen. Tuolle 1990-luvun poikkeukselle löytynee lamaan liittyviä selityksiä. Mutta tämä selittänee Ojapellon “paradoksit”, ja joka tapauksessa työtuntien kokonaismäärän ollessa 2000-luvun lopulla samalla tasolla tai korkeammat kuin 1990-luvun alussa kertoo sen, että kasvu on työllistänyt ihmisiä. Tähän Ojapelto sitten kertoo, että he ovat paskaduunissa, mutta jäänemme odottamaan hänen selostustaan.

VAIHE 30

Ari Ojapelto kirjoitti:28.10.2010 11:04

Hienoa, että joukossamme on talousoptimisti, joka ei tunnista Suomen BKT-kasvulukujen, työtuntien ja työllisyyden välillä mitään outoa. Jos Suomen kasvuluku on kehittyneiden EU-maiden paras ja sillä saadaan juuri ja juuri tilastollinen nousu (käytännössä työtunnit samassa suuruusluokassa kuin 20 vuotta sitten), se ei saa Haaparannan hälytyskelloja soimaan.

Suomi on siis todentanut käsitteen “Jobless growth”. Silti melkein koko talouspapisto tarjoaa työttömyyden parantamisen lääkkeelksi kasvua ja tuottavuuden parantamista. Todella uskottava lääke!

Jos huippukasvulla ei saada työtunteja lisääntymään (joiden laatu on ostovoiman kannalta vielä huonontunut vrt. “paskatyöpaikat”), niin kuinka sitten EU-maiden keskimääräisellä kasvulla? Tai USA:n keskimääräisellä kasvulla? Tai peräti Japanin?

Lähivuosina kaikkien kehittyneiden maiden talouskasvu ei taatusti ole Suomen laman jälkeisien vuosien huipputasoa. Kaikki kehittyneet maat ovat syytäneet veronmaksajien rahoja elvytykseen (ottamalla markkinoilta lisää velkaa entisten lisäksi) ja kaikkien maiden on pakko alkaa maailmanlaajuiset säästötalkoot.

Se tuskin edistää kasvua, vaikka olisi kuinka optimistinen. Jossakin vielä lymyää pankkien aikaansaama IMF:n arvioiden (kukaan ei varmasti tiedä) noin 11 kertaa koko maailman BKT:n kokoinen ( yli 50 biljoona tai amerikan triljoonaa) johdannaismarkkinoiden mustapekka.

Tuon kokoinen finanssikupla ei ole vielä “sulanut”, vaikka veronmaksajien rahoja on heitetty tuhansia miljardeja euroja pankkien- ja kriisivaltioiden pystyssä pitämiseksi. Jossakin vielä luuraa finanssikuplan mustapekka.

Koska valtioiden velkakirjat ovat menettäneet uskottavuutensa sijoittajien silmissä, keskuspankit ovat pakotettuja ostamaan näitä arvonsa menettäneitä velkakirjoja, jotta valtiot pysyisivät pystyssä. Keskuspankkien lopullinen takuumies on taas veronmaksaja. Keskuspankkien painokoneet pyörivät nyt punaisena. Ks. Linkki:

http://www.taloussanomat.fi/kansantalous/2010/10/13/joko-tama-on-suunnitelmataloutta/201014142/12

Talousprofessori ei ole ilmeisesti seurannut medioita. Suurimmassa osassa EU-maita banderollit heiluvat jo, väki on kaduilla ja autoja poltetaan. Ilmeisesti siellä riehutaan ihan vain lämpimikseen.

Haaparanta kirjoitti köyhyyden häviämisestä: “Tämä kertoo siitä, että kasvun hedelmät ovat köyhimmissä kehitysmaissa jakautuneet laajalti”. Hän käytti termiä “laajalti”, eikä termiä “tasaisesti”.

Vain talousprofessori voi tulkita köyhien maiden talouskasvua näin yksioikoisesti kuin Haaparanta. Häneltä puuttuu kokonaan sosiologinen tarkastelu siitä, kuka kehitysmaan BKT:n kasvusta hyötyy.

Jo aikaisemmin kerroin, että velanotto lisää taloudellista toimeliaisuutta (BKT:ta). Köyhät Afrikan maat ovat korruptiotilastojen mustinta aluetta. Sikäläisten valtioiden lainat (jopa kehitysavut) menevät suurelta osin pienen eliitin hallintaan ja sitäkautta taskuihin. Osa jopa kiertyy pois maasta eliitin postilaatikkofirmoihin veroparatiiseihin, eikä keskivertokansalaisen hyvinvointiin.

Samoin kerroin, että kehitysmaat on pumpattu loputtomaan velkavankeuteen, jolloin jopa puolet valtion budjetista voi palautua monikansallisten pankkien osakkeenomistajille. Tämä rahan “veivaaminen” lisää köyhän maan BKT:ta, mutta ei mediaanikansalaisen hyvinvointia. Tällainen keinotekoinen rahan “vatkaaminen” (pankkitoiminta) on noussut merkittäväksi osaksi esimerkiksi Iso-Britannian ja Yhdysvaltain BKT:ta.

Tärkeintä BKT:n kasvun sisäistä tulonjakokomponenttia Haaparanta ei taloustieteilijänä huomioi ollenkaan. Nyrkkisääntönä on, että mitä köyhempi maa, sitä suuremmat tuloerot maan sisällä.

Afrikassa on toteutunut myös uusi huolestuttava ilmiö. Maailman valuuttavarannosta runsas neljännes on Kiinalla ja sen turvin se tunkeutuu Afrikkaan turvaamaan raaka-ainesaantiaan ja ruokahuoltoaan. Kiinalaiset ovat ostaneet valtavia maa-alueita riisinviljelyyn. Paikalliset asukkaat on heitetty peltikyliin oman onnensa sepiksi.

Tämäkin kolonialistinen toiminta lisää BKT:n kasvua, mutta ei mediaanikansalaisen hyvinvointia. Tilannetta pahentaa vielä se, että kiinalaiset tuovat oman työvoiman näille työmaille ja paikallinen väki jää nuolemaan näppejään.

Kiina on malliesimerkki, miten eriarvoiseksi kansalaiset voivat tulla valtavasta BKT:n kasvusta huolimatta. “Kommunistisessa paratiisissa” elää nyt 875 000 dollarimiljonääriä. Miljardöörejä on noin 130. Kiinan 1,3 miljardin kansasta 0,4 prosenttia omistaa 70 prosenttia kaikesta vauraudesta. Eriarvoisuuden ja työttömyyden seurauksena maassa on tuhansia lakkoja, jotka tukahdutetaan väkivaltaisesti ja josta valtion kontroloimat tiedotusvälineet vaikenevat.

Voisiko Haaparanta laskea, kuinka paljon mediaanikansalainen on hyötynyt kiinalaisten maailman kovimmasta BKT:n kasvusta? Siis kun kasvusta ensin vähennetään näiden n. miljoonan superrikkaan itselleen kahmima osuus ja loppujen 1 299 miljoonan kansalaisen kesken jaetaan jäljelle jäävä osuus BKT:n kasvusta.

Tämä sosiologinen tarkastelukulma on taloustieteilijöille täysin vierasta. Akateemikko Erik Allardt jo vuosia sitten peräsi yhteistoimintaa taloustieteilijöiden kanssa, jotta taloustieteilijätkin ymmärtäisivät , mitä maan pinnalla tapahtuu. Siihen kädenojennukseen taloustieteilijät eivät kuitenkaan tarttuneet.

Hän kiinnitti ongelmaan huomiota jo 90-luvulla (Sosiologia 4/97): "Taloustiede on samankaltaisessa tilanteessa kuin sosiaalitieteet. Sen teoriat on kehitetty luomaan vaurautta sinne ja siellä, missä niukkuutta esiintyy. Se ei ole, kuten monet eturivin ekonomistit ovat viime aikoina tähdentäneet, lainkaan teorianmuodostuksessaan ja lähtökohdissaan pitänyt työttömyyden vastustamista tärkeänä tavoitteena. Työllisyyttä on tavanomaisessa taloustieteellisessä kysymyksenasettelussa käsitelty lähinnä vaurauden ja taloudellisen kehityksen sivutuotteena."

Allardt jatkoi: "Kuten sosiologialta myös taloustieteeltä on syytä odottaa sellaisia innovaatioita, jotka edesauttavat ratkaisuja viimeaikaisten rakennemuutosten aiheuttamiin pulmiin. Käsittääkseni tämä edellyttää huomattavasti enemmän yhteistyötä eri yhteiskuntatieteiden välillä kuin mitä tähän saakka on harjoitettu."

VAIHE 31

Pertti Haaparanta kirjoitti:28.10.2010 16:01

Ja taas mennään: Äärimmäisen köyhyyden vähentäminen on asetettu tärkeimmäksi Vuosituhat-tavoitteeksi. Köyhimpien kehitysmaiden kasvu on vähentänyt sitä. Itse kannatan johonkin rajaan asti rawlsilaista ajatusta, että yhteiskuntaeettisesti tärkein tavoite on huolehtia yhteiskunnan vähäosaisimmista, Ojapellolle tämä ilmeisestikään ei ole tärkeää.

Joissakin kehitysmaissa tuloerot ovat kasvaneet, joissakin pienentyneet talouden kasvaessa. Mutta olisi erikoista väittää, että näissä samoissa maissa, joissa köyhien osuus väestöstä on yli 50 % ja joissa köyhien ihmisten lukumäärä väestön kasvusta huolimatta on vähentynyt, kasvu ei olisi hyödyttänyt väestön valtaenemmistöä. Tuloerot voivat kasvaa vaikka kaikkien tulot kasvaisivat, annan tämä Ojapellolle pieneksi päättelyharjoitukseksi.

Työtunneista: Mitähän outoa tuossa selityksessäni, että työaika työntekijää kohden on 2000-luvulla vähentynyt samalla tavalla kuin aiemminkin paitsi 1990-luvulla, on? 1960-luvun kasvun huippuvuosina työtunnity henkeä kohden olivat yli 2000 tuntia vuodessa, 1970 luvun huippuvuosina n. 1900 tuntia vuodessa. Mikähän on, että huippukasvu ei näkynyt kokonaistyötuntien nousuna?

Jätän tämänkin pieneksi ajatuspähkinäksi Ojapellolle (joka ei muuten kiistänyt sitä, että 2000-luvun kasvu on lisännyt työpaikkoja). Annan kyllä vihjeen: Mitähän, jos pääsisimme Ojapellon haluamaan ihannetilaan, jossa kaikki tekevät töitä 24 tuntia päivässä? Mitenhän kokonaistyötunnit voisivat kasvaa? Entäpä, jos yhteiskunta on säädellyt työtunnit suurinpiirtein n. kahdeksaan/päivä, tai muuten yleisesti hyväksyttävä työtuntien määrä on enimmillään n. 8. Mitenhän tällöin kahta suhdannehuippuvuotta vertailtaessa kokonaistyötunnit tuppaavat olemaan kutakuinkin yhtä suuret?

Muilta osin jätän Ojapellon kommentoinnin kiinnostuneille, hänen vastauksensa ei mitenkään kumoa sitä, että hänen esittämänsä maailmantalouden kasvuluvut ovat väärät ja että hänen väitteensä tuottavuuden henkeä kohden laskettua BKT:tä nopeamasta kasvusta on väärä.

VAIHE 32

Ari Ojapelto kirjoitti:29.10.2010 11:38

Haaparanta hieman säveltää filosofi John Rawlsin moraalikäsityksiä, jotka ovat aivan päinvastaisia. Hän on todennut eriarvoisuudesta: "On oikein palkita kyvykkäimpiä enemmän kuin muita, niin kauan kuin tämä kannustaa heitä parantamaan yhteiskunnan köyhimpien jäsenten osaa enemmän kuin he itse hyötyvät".

Jos ei oteta huomioon BKT:n kasvun takana olevia sosiologisia vaikutuksia, niin kasvu ei välttämättä kerro mitään keskivertokansalaisen hyvinvoinnin kasvusta. BKT:n tilastollisesta kasvusta huolimatta kehitysmaiden valtaväestön elintaso voi myös laskea.

Siksi se on hyvinvoinnin kasvun mittarina peräti kelvoton. Kumpikaan meistä ei tiedä varmasti, miten hyvinvointi köyhissä kehitysmaissa on todellisuudessa kehittynyt ja jakaantunut, koska sieltä puuttuu kaikki sosiologien käyttämät mittarit ja tilastot. Kiinasta on joitakin jo esittämiäni hajatietoja tulojen ja varallisuuden jakaantumisesta.

Haaparanta viisastelee väittäessään, että haluan tehtävän 24 tunnin työpäiviä. Minä haluaisin päinvastoin lyhyempiä työpäiviä, ilman että tulotaso ja ostovoima laskevat, jotta työntekijätkin hyötyisivät tuottavuuden kasvusta eikä vain pääoma. Palkkojen osuus on BKT:stä on dramaattisesti laskenut laman jälkeen työtuntien pysyessä vakiona (55%-45%). Ostovoima häviää markkinoilta ja markkinatalous syö omaa häntäänsä.

BKT:n kasvun epätasainen jako näkyy Suomessakin eriarvoisuuden lisääntymisenä. Toimittaja Timo-Erkki Heino teki juuri valaisevan dokumentin ”Työt, tulot ja optiot” (23.10, ks. Areena) Suomen BKT:n sisällä tapahtuneesta sisäisestä eriarvoisuuden lisääntymisestä.

Hän vertasi työntekijöiden palkkojen kehitystä yritysjohtajien palkkoihin. 60-luvulla ne olivat 14 -kertaiset. 90-luvulla ne olivat jo 32 -kertaiset. Ääriesimerkkinä Nokian pääjohtaja Jorma Ollila, jonka kokonaisansiot vuonna 2000 olivat 2 413-kertaiset Nokian työntekijöiden ansioihin nähden! Ei aivan Rawlsin moraaliopin mukaista.

BKT:n kasvun hedelmät (osingot) eivät menneet edes yritysjohtajien jättipalkkoihin, vaan pääosin ulkomaisille pääomasijoittajille. Suomessakin keskituloisten palkat ja ostovoima on polkeneet lähes paikoillaan BKT:n huimasta kasvusta huolimatta.

Suomessa tuloköyhyys lähti käytettävissä olevilla tuloilla mitatun tuloerojen kasvun tapaan 90-luvun puolivälin jatkuen näihin päiviin asti. Sen Sijaan tuloryhmien ylin prosentti on kahminut leijonanosan Suomen BKT:n kasvusta.

Joten Suomessakin BKT:n kasvuluvut ovat huono hyvinvoinnin mittari.

En myönnä, että maailman keskimääräinen tuottavuus olisi kasvanut hitaammin kuin maailman BKT :n kasvu (Malirannan tutkimusraportin mukaan vähän alle kolme prosenttia)
Myönnän, että esittämäni 2000-luvun BKT:n kasvu (n.1%) on tilastollisesti väärä, Se ei kuitenkaan asiasisällöllisesti ole väärä, jos sitä tarkastelee reaalitalouden näkökulmasta. 2000-luvun kasvu (n. 2%) on saatu todellisuutta korkeammaksi vain siten, että kaikki maat ovat kasvattaneet BKT:tä velaksi. Ilman valtavaa velanottoa kasvu olisi todennäköisesti 0-1% välillä.

Kasvu on ollut keinotekoista ja kostautuu tulevina vuosina. Kasvun eväät on syöty etukäteen pitkäksi aikaa. Voimme sitten kymmenen vuoden kuluttua Haaparannan kanssa ihmetellä, kuinka on käynyt.
Kaiken kaikkiaan, BKT:n kasvu hyvinvoinnin mittarina on niin kelvoton, että sen voisi vetää vessan pöntöstä alas. Se kelpaa ainoastaan kokonaistuotannon määrän mittariksi. Jos käyttää tilastoja, kuten Haaparanta, ymmärtämättä, mitä BKT-kasvulukujen takana tapahtuu, se on samaa kuin piru lukisi Raamattua.

Talousosaaminen ei ole pelkästään sitä, että käyttää hyvinvoinnin mittarina kelvottomia BKT -lukuja, ymmärtämättä ollenkaan lukujen takana ilmeneviä taloudellisia ja sosiaalisia vaikutusmekanismeja - ja niiden vaikutuksia tavallisen kansalaisen elämään.

Eiköhän taloustieteilijän primääri tavoite pitäisi olla Suomen kansalaisten hyvinvoinnin edistäjä, eikä vain ulkomaisten pääomasijoittajien. Haaparanta ei edes halua ymmärtää. Siksi uusliberalistiset taloustieteilijät ovat jatkuvasti epäonnistuneet talousennusteissaan käsittämättömän huonosti. Heidän panos-tuotos suhteensa on ollut surkea:
http://ariojapelto.blogspot.com/search/label/ennustukset

VAIHE 32

Pertti Haaparanta kirjoitti:29.10.2010 12:37

a) Missä olen väittänyt, että BKT on hyvä hyvinvoinnin mittari? Olen sanonut, että siltä osin kuin mitään BKT-lukua käytetään, niin ainoat järkevät ovat ostovoimapariteettikorjatut sellaiset. b) Ojapelto väistää nyt kysymyksen kehitysmaiden kasvusta ja sen hedelmien jakautumisesta: Kuten sanoin, hedelmät ovat tippuneet myös köyhille (Ojapelto voi itse katsoa sen Chenin ja Ravallionin tutkimuksesta), eikä mikään Ojapellon väitteistä kumoa tätä. Miten tämä on ristiriidassa Rawlsin periaatteen kanssa, kun periaate luetaan kuten Ojapelto sen tekee? c) Ojapellon maailmantalouden kasvuluvut ovat väärät sekä 1990- että 2000-luvuille. Sen lisäksi hänen väitteensä tuottavuuden henkeä kohden laskettua BKT:tä nopeammasta kasvusta Suomessa tai maailmantaloudessa on väärä. d) Ojapelto on lukuisissa viesteissä tässä keskustelussa selvästi ilmoittanut, että kokonaistyötuntien määrän kasvu on jokin todellinen kasvun mittari. Mitä muuta tapaa sen on kasvaa kuin i) työhön osallistumisasteen kasvun kautta, ja/tai ii) pidemmän päivittäisen työajan kautta, ja iii) pienemmän työttömyyden kautta? Kun suhdanteiden huippuja verrataan, jota Ojapeltokin haluaa, niin mikä näistä kolmesta jää jäljelle? Tässä lisäharjoitustehtävä Ojapellolle.

VAIHE 33

Ari Ojapelto kirjoitti:30.10.2010 10:09

Chenin ja Ravallionin haastattelututkimus ei käsittele maan sisäistä tulonjakoa, vaan kansalaisten subjektiivista onnen ja tyytyväisyyden tunnetta. Olen jo aiemmin todennut tällä blogilla, että onnellisuutta voi olla myös köyhässä maassa:

“Kun inhimilliset perustarpeet on turvattu, onnellisuus riippuu aivan muista seikoista. Kehittyneissä teollisuusmaissa perustarpeet tulee tyydytetyksi jo n. 10 000 euron vuosiansioilla. En tiedä, paljonko se olisi Ugandassa, mutta huomattavasti alhaisempi”.

20:n köyhimmän maan BKT:n ”kasvu” on tilastollinen tosiasia (kasvua 40 vuodessa 55 dollaria). 20 köyhimmän ja 20 rikkaimman maan välinen ero BKT:n dollarimääräisessä kasvussa on 380 -kertainen! (40 vuoden aikana). Siitäkin olen tällä blogilla kirjoittanut jo aikaisemmin.

Suomessakin vuodesta 1985 bruttokansantuote on yli kaksinkertaistunut, mutta Isewin ja Gpi:n arvot olivat vuonna 2005 Suomessakin alemmalla tasolla kuin 20 vuotta aikaisemmin. (Gpi on uusi hyvinvointimittari, jossa on lukuisa joukko hyvinvointiin liittyviä kovia muuttujia. Se ei ole haastattelututkimus).

Ettei suomalaisten hyvinvoinnin huonontumisella vaan olisi mitään tekemistä köyhyyden lisääntymisen ja tuloerojen kasvun kanssa? 20 vuotta sitten ei ollut 900 000 tuloköyhää, lähes puolta miljoonaa työtöntä (ns. laaja työttömyys), ei ruoka- eikä soppajonoja, ei kirpputoreja, ei jouduttu masennuksesta johtuen ennenaikaiselle eläkkeelle, ei käytetty mielialalääkkeitä massiivisesti jne. Senkin olen todennut jo aikaisemmin.

Kun tuloerot kasvavat kaikialla pienen eliitin rakentamilla pelisäännöillä, Ralwsin periaate ei voi toteutua. Köyhien pitäisi rikastua suhteessa enemmän kuin rikkaitten. Näin ei valitettavasti ole tapahtunut.

Haaparanta kirjoitti: “Ojapelto on lukuisissa viesteissä tässä keskustelussa selvästi ilmoittanut, että kokonaistyötuntien määrän kasvu on jokin todellinen kasvun mittari”. Taas Haaparanta venkoilee: Väite on uskomaton. Silloinhan kehitysmaan hikipajassa 14 tuntia robottina ja nälkäpalkalla toimiva kiinalainen olisi todellinen tavoitteeni - tuskinpa.

Olen todennut tällä blogilla jo monta kertaa, että työtunnit voidaan vähentää vaikka puoleen, kun vain huolehditaan siitä, että kansalaisten ostovoima jatkuu entisellään. Ohessa myös kauan sitten kirjoittamani lääkkeet ongelman hoitamiseen:
http://ariojapelto.blogspot.com/2010/06/tyottomyyden-elvytysohjelma.html

Huomaan, että tässä kirjoituksessa olen syyllistynyt useaan toistoon. Tosin Haaparanta on syyllistynyt vieläkin useammin toistamaan itseään, joten hedelmällinen dialogi alkaa olla lopussa.

Haaparanta on aiemmin tällä blogilla todennut: ”Okunin laki on lyhyen ajan tilastollinen totuus” eikä hän tunnista, että nykyinen maailmanlaajuinen massatyöttömyys olisi mikään ongelma. Tämä “lyhyen ajan ongelma” koko ajan vain pahenee. Jo presidentti Kekkonen aikoinaan julisti valtakuntaan kansallisen hätätilan, kun oli putkahtanut yllättäen 60 000 työtöntä.

Haaparanta ei myöskään ymmärrä akateemikko Eric Allardtin vetoomusta: "Kuten sosiologialta myös taloustieteeltä on syytä odottaa sellaisia innovaatioita, jotka edesauttavat ratkaisuja viimeaikaisten rakennemuutosten aiheuttamiin pulmiin. Käsittääkseni tämä edellyttää huomattavasti enemmän yhteistyötä eri yhteiskuntatieteiden välillä kuin mitä tähän saakka on harjoitettu." Taloustieteilijät eivät ole tehneet elettäkään sosiaalitieteiden suuntaan.

Allardt kirjoitti tämän vetoomuksen 13 vuotta sitten. Joten ongelma ei ole kovin lyhytaikainen. Nyt tämä ajatuksenvaihto junnaa paikoillaan ja alkaa olla hedelmätöntä. Siksi se on nyt tällä blogilla osaltani lopussa. Kiitoksia kuitenkin avartavasta ajatuksenvaihdosta.

Akateemisen talousblogin osoite: http://blog.hse-econ.fi/?p=2233#comment-1322

Kansanedustajat tulospalkkaukseen

2011-08-14T12:40:00.003+03:00

(Kansanedustajat)
JULKAISTU: Karjalan Maa 27.02. 2007

Yhä useamman suomalaisen mieleen on hiipinyt selittämätön pelko. Melkein kaikilla on nykyään huoli työpaikan säilymisestä ja toimeentulosta. Fuusiot, saneeraukset, toiminnan lopetukset, rönsyjen leikkaukset, synergian etsimiset, kondolisointi, yhtiön “tervehdyttäminen” ja lomautukset ovat kaikkialla arkipäivää.

Suomellahan on mennyt taloudellisesti kymmenen viime vuoden aikana loistavasti. Bruttokansantuote ja tuotanto on kasvanut neljä kertaa kovemmin kuin EU-maiden keskiarvo, tuotanto on kaksinkertaistunut ja vienti kolminkertaistunut. Silti köyhyys, tuloerot ja eriarvoisuus on lisääntynyt räjähdysmäisesti.

Mihin kasvun hedelmät ovat menneet? 90-luvulla Lipposen demarivetoisten hallitusten aikana kotitalouksien käytettävissä oleva reaalinen ostovoima kasvoi vuosittain olemattomat 0,5 prosenttia ja palkansaajienkin vain 1,5 prosenttia tuotannon valtavasta kasvusta huolimatta.

Pääoman edustajille kymmenen viime vuotta on sitä vastoin ollut laatuaikaa. Vuokratulot ovat kaksinkertaistuneet, toiminnalliset voitot ja myyntivoitot ovat kuusinkertaistuneet sekä osingot peräti kymmenkertaistuneet. Rikkaat ovat rikastuneet ja köyhät köyhtyneet työväenpuolueen pääministerin johdolla sekä ay-liikkeen myötävaikutuksella.

Hyvinvointivaltiomme alasajo alkoi pääomien vapautuessa. Koko 90-luvun valtion budjetti pysyi 200 miljardin markan suuruusluokassa eikä se ole kasvanut vieläkään siitä tasosta, vaikka tuotanto on kasvanut kaksinkertaiseksi.

Jos kansanedustajat ja valtionvarainministeriön Raimo Sailas olisivat tehtäviensä tasalla, valtion budjetti pitäisi olla myös kaksinkertainen nykyisen 40 miljardin euron sijasta. 80-luvulla valtion budjetti kasvoi sentään 50 miljardista markasta 150 miljardiin eli kolminkertaistui, puolta pienemmällä teollisuustuotannon kasvun tasolla. Verotuksen järjestelmäviasta ollaan kollektiivisesti hiljaa.

Suomalaisen työntekijän hedelmät valuvat nyt osinkoina valtakunnan rajojen ulkopuolelle ahneille amerikkalaisille sijoittajille. Eivät edes suomalaiset rikkaat enää investoi Suomeen, vaan palkansaajien palkkamaltin avulla saatuja voittoja on investoitu viime vuosina 40 miljardia euroa ulkomaille ja luotu sinne 350 000 uutta työpaikkaa. Pitäisikö kansanedustajilta vaatia ajan hengen mukaista tulosvastuuta? Kansanedustajien palkka voitaisiin puolittaa ja toinen puoli annettaisiin tuloksen mukaan vuotuisina optioina? Suurin osa heistä on vaatimassa ulkoistamista ja tulosvastuuta jopa yliopistoilta, sairaaloilta, koulutus- ja vanhustenpalveluilta säästöjen ja kilpailukyvyn säilyttämisen nimissä.

Optiot maksettaisiin heille vain siinä tapauksessa, jos he kykenisivät ulosmittaamaan yhteiskunnalle jaettavaa tuotannon kasvun suhteessa.

Heidänhän pitäisi tehtävänsä mukaan olla kansan edusmiehiä, eikä vain ulkomaisten osakkeenomistajien ja sijoittajien. Valtion budjetin pitäisi olla nyt melkein kaksinkertainen, jos kansanedustajat olisivat tehtäviensä tasalla. Nykyinen loputon hyvinvointivaltion alasajo voitaisiin heti lopettaa.

Lehdelle tuli seuraavat kommentit: 28.2.2007, Ari Ojapelto, Espoo | 2 kommenttia

Vahinko vain, ettei tällaiseen analyysiin löydy vastaväittäjiä nykyisistä eikä tulevista kansan edustajista. Mutta pönäköistä ohjelmista löytyy, vahinko vain, ettei niitä pysty toteuttamaan käytettävissä olevilla euroilla. AXO, 28.2.2007 klo 15:59

Kannatan kansanedustajille tulospalkkausta. Taitaa unohtua oman maakunnan asiat ja äänestäjät vaalien välillä. Nyt on kyllä asiaa, että valtakirjan saisi. Eläkeläinen, 7.3.2007 klo 9:52

Teknologia vie työpaikat lopullisesti

2011-08-14T12:30:00.005+03:00

JULKAISTU: TULEVAISUUDEN NÄKYMIÄ 5 / 1996 (Tielaitos, Tulevaisuuden tutkimusjulkaisu)

Työttömyyden syistä työttömiä on arvuutettu käsittämättömällä talouspoliittisella munkkilatinalla. Päättäjien liturgioissa vilisee sanojen piirileikki: inflaatio, korkotaso, kauppataseen vaje, devalvaatio, ulkomaanvelka jne.

Esiin on marssitettu laumoittain erilaisia taloustieteen guruja ja ekonomisteja, joiden talouden ja työttömyyden korjausehdotukset muistuttavat yhä enemmän Bisquitin kaskua: "Milloin viisi taloustieteen professoria voi olla asiasta samaa mieltään" -"No silloin, kun niillä on eri ongelma!"
Päättäjät ovat aika ymmällään näistä ristiriitaisista analyyseistä. Työttömyyden todellisesta syystä sekä talousprofessorit että poliitikot ovat olleet käsittämättömän hiljaa.

Teollisuustuotannon kasvuvauhti hidastunut tasaisesti 30 viimeisen vuoden aikana. Maailman teollinen tuotanto ja kauppa alkoi kasvaa merkittävästi vasta toisen maailmansodan jälkeen. Lisääntyvä teollisuustuotanto pystyi tuolloin imemään maataloustuotannosta vapautuvan työväen. Tehtaat olivat mustanaan erilaista työntekijää. Parhaimmillaan maailman teollisuustuotanto kasvoi lähes kymmenen prosentin vuosivauhdilla.

Sitten tehtaiden koneet automatisoituivat. Tuottavuus ja tehtaisiin jääneiden työntekijöiden palkat ja ostovoima kasvoivat /1/.

Lisääntyneellä ostovoimalla pystyttiin ostamaan palveluja, joita tehtaista vapautunut väki alkoi puolestaan tuottaa. Maailman teollisuustuotanto lisääntyi vielä 1960-luvulla keskimäärin kuusi prosenttia. 1970-luvulla kasvu aikoi hiipua neljään prosenttiin.

Kuva 1: Maailmankaupan ja teollisuustuotannon muutos.

Vasta 1980-luvun alussa tietokoneiden ja automaation vaikutus kasvoi niin, että teollisuusmaissa parin prosentin kitkatyöttömyys vaihtui pysyväksi massatyöttömyydeksi. Työttömien ostovoiman hiipumisen seurauksena maailman kokonaistuotannon kasvuvauhti tyrehtyi 1980-luvulla runsaaseen kahteen prosenttiin /(2). Nyt ihmetellään, miksi markkinat ovat pysähtyneet lähes nollasummamarkkinoiksi.

Suomella meni 1980-luvulla vielä hienosti. Teollisuustuotanto kasvoi ripeämmin kuin Euroopan teollisuusmaiden keskiarvo (kuva 2)/3/. Teollisuuteen investoitiin vuositasolla 10-20 miljardia markkaa. Siitä huolimatta tai sen ansiosta teollisuudesta katosi 1980-luvulla yli 100 000 työpaikkaa. Suomessa teollisuudesta leipänsä ansaitsevien joukko on vähentynyt vajaasta 650 000:sta jo alle 400 000:een. Johonkin tämä väki on ollut pakko sijoittaa. Ensin se meni siirtolaiseksi Ruotsiin. Sen jälkeen se piilotettiin pyörittämään yhä paisuvaa kunnan ja valtion palvelutarjontaa.
Nyt laman kohdatessa tämä yhteiskunnan palkkalistoilla oleva, suurimmillaan lähes 700 000 hengen palveluarmeija on matkansa päässä. Hehän ovat taanneet sosiaalisen oikeudenmukaisuuden kansalaisten terveydenhuollossa sekä koulutus- ja kulttuuripalveluissa. Kukaan vain ei tiedä nyt, mihin heidät jatkossa piilotetaan.

1980-luvun lopussa olimme Euroopan Japani. Nyt meitä voi jo verrata Albaniaan. Jos teollisuustuotantomme volyymi-indeksi oli 100 vuonna 1990, niin nyt se on lähemmäs 120 /4/. Vaikka teollisuustuotantomme on paljon korkeammalla tasolla kuin 1980-luvun lopussa, ja vienti vetää paljon paremmin.

Miten se on mahdollista? Vastaus on yksinkertainen: sama tuotanto tehdään tänään 130 000 henkeä pienemmällä työntekijämäärällä (kuva 3)/5/. Kun nyrkkisääntönä yksi teollinen työpaikka kantaa tai mahdollistaa kaksi palveluelinkeinojen työpaikkaa, niin tämä merkitsee n. 260 000:n työpaikan katoamista myös palvelualalta.

Kun vuonna 1989 oli pohjalla jo 100 000 työtöntä, niin nyt yhteiskunnalla on varastossa lähes puoli miljoonaa tarpeetonta "elävää robottia".

Kuva 2: Teollisuustuotannon muutos Suomessa ja OECD-maissa.

Työttömän ostokyky putoaa puoleen työssäkäyvän ostokyvystä, joten puolen miljoonan työttömän vaikutus perheenjäsenineen merkitsee pitkälti yli miljoonaa ostovammaista.
Samalla työssäkäyvienkin ostovoima heikkenee, koska he joutuvat elättämään nämä työttömät /6/. Erityisesti ostovoiman heikkeneminen vaikuttaa kotimarkkinoihin, koska kotimarkkinat edustavat 70 prosenttia kokonaistuotannosta.

Kuva 3: Teollisuuden työvoiman ja tuotannon määrä.

Valtio saa vähemmän verotuloja ja palkansaajien palkkapotti pienenee
Suomessa tämä kehitys konkretisoitui. Vuosina 1990 ja 1993 teollisuustuotannon määrät olivat samoja. Samalla teollisuustuotannon määrällä valtio sai 20 miljardia vähemmän verotuloja (valtion tulovero, liikevaihtovero ja kunnallisvero) (7).

Siitä huolimatta, vaikka valtion oli pakko korottaa tuloveroastettaan 5-6 prosenttia ja kuntien veroäyriään pennillä kasvaneen työttömyyden hoitamiseksi. Puolen miljoonan työttömän elättämiseen valtio ja kunnat joutuivat uhraamaan ylimääräisinä kuluina 33 miljardia. Jos mukaan lasketaan vielä saamatta jääneet sosiaalimaksut ja eläketulot, summa kohoaa 46 miljardiin.

Puoli miljoonaa kansalaista menetti 28 miljardin markan palkkatulot ja sitä kautta ostovoiman. Valtakunnan koko palkkapotti vuonna 1990 oli 230 miljardia markkaa. Vuoteen 1993 mennessä se oli vähentynyt 202 miljardiin.

Ostovoimaa katosi siis 28 miljardia (8). Vastaavasti teollisuuden palkkapotti vuonna 1990 oli 51 miljardia markkaa. Vuonna 1993 enää 43 miljardia. Sama tuotanto tehtiin siis 8 miljardia markkaa pienemmällä palkkapotilla.

Ylimääräisten menojen ja saamatta jääneiden verojen ja palkkatulojen erotus on 80-100 miljardia markkaa samalla tuotannon tasolla. Tähän yhteiskunnan verotulojen rapautumiseen on kiinnittänyt huomiota myös EU:n verokomissaari Mario Monti.

Hän on huolestuneesti pannut merkille, että vuodesta 1980 lähtien Euroopassa on keskimäärin jouduttu kiristämään palkansaajien verorasitusta 30 prosentilla. Pääoman verorasitusta taas on kevennetty 10 prosentilla, jotta tuotantotoiminta ei karkaisi muualle.

Suomeen massatyöttömyys tuli vasta 1990-luvun alussa, koska vielä 1980-luvulla pystyimme syömään muiden maiden markkinaosuuksia.

Euroopassa ja erityisesti EU- maissa lähes 10 prosentin työttömyystaso on ollut arkipäivää jo koko 1980-luvun ajan. Nyt se on noussut pysyvästi yli 10 prosentin tasolle.

Työttömyysluvut ovat todellisuudessa paljon virallisia lukuja pahemmat. Jokainen maa pyrkii parhaansa mukaan siistimään työttömyystilastoja siirtämällä työttömät jollekin toiselle yhteiskunnan elätettävien momentille.

Esimerkiksi Suomessa työttömiä on piilotettu yli 200 000 henkeä yhteiskunnan elätettäviksi muille nimikkeille, kuten: varhaiseläkeläiset, varhennetut varhaiseläkeläiset, työttömyyseläkeläiset, sukupolvenvaihdoseläkeläiset, rintamamies-eläkeläiset, velvoitetyöllistetyt, työttömyystöillä työllistetyt, työttömyyskursseilla olevat, aikuiskoulutuksessa olevat, osa-aikatyölliset, jne.(9).

Investoinnit eivät luo enää työpaikkoja
Johtavat poliitikot ja yritysjohtajat ovat myös koko ajan painottaneet, että vain teollisuuden avulla saadaan valtakuntaan uusia pysyviä työpaikkoja. Nyt he ovat vihdoin päässeet kuuluttamaan investointien ilosanomaa.

Kolmen lamavuoden jälkeen kolme isoa puunjalostuskonsernia ilmoitti yhteensä kahdeksan miljardin investoinneista. Niillä päästiin poistamaan työttömyyttä. Miljardeilla luodaan *peräti 350 uutta työpaikkaa! Kaikki investoinnit eivät edes luo uusia työpaikkoja. Esimerkiksi Kymmenen Lappeenrannan sellutehtaan laajennuksen 1,8 miljardin investoinnilla hävitetään entisistäkin työpaikoista 20.

Viimeisten 10 vuoden aikana koko teollisuuden vuosittaiset investoinnit ovat olleet keskimäärin n. 20 miljardia markkaa. Jos siis koko 20 miljardia investoitaisiin paperiteollisuuteen, niin valtakunnan puolesta miljoonasta työttömästä saataisiin työllistettyä 875 henkeä.

(Toimittajan huomautus: Kirjoittaja tarkoittaa siis investointien suoraa työllistävyyttä. Välillisestihän syntyy lisäksi n. kaksinkertainen määrä palvelualojen työpaikkoja ja lisäksi esimerkiksi puunhankintaketjun työpaikat. Aika kalliita työpaikkoja silti.)

Suurteollisuus on jo joutunut myöntämään, että se ei enää luo kasvun suhteessa työpaikkoja. Puolustukseksi he ovat esittäneet, että niillä on positiivisia kerrannaisvaikutuksia heitä palvelevaan alihankintateollisuuteen. Unohdetaan vain mainita, että sielläkin automatisointi hävittää työpaikkoja.
Jos meillä korjattaisiin nykyiset puumäärät 1950-luvun malliin, niin metsissä pyörisi yli 300 000 pokasahamiestä ja hevoset lisäksi. Kehityksen ensivalheessa metsurin avuksi tuli moottorisaha. Yksi moottorisahamies teki 3-4 pokasahamiehen työt. Sitten jyräsi metsiin monitoimikone. Se puolestaan tekee 15 moottorisahamiehen työt. Nyt alle tuhat monitoimikonetta parturoi 80 prosenttia Suomen metsistä.

Tutkimustietoakin yritysten investoinneista toki löytyy. Saksassa on tutkittu teollisuuden investointien rakennetta. Müncheniläinen tutkimuslaitos Ifo Institut sai tulokseksi, että peräti 40% oli rationalisointi-investointeja. Vain kolmannes investoinneista tähtäsi kapasiteetin laajentamiseen.
Loput olivat korjausinvestointeja. Koska tuotantokapasiteettia on ennestäänkin Euroopassa liikaa, uuden yhä automaattisemman tuotantokapasiteetin vastapainoksi, joudutaan kiihtyvällä vauhdilla sulkemaan vanhoja työvoimavaltaisia tehtaita. Yhtä uutta tehdasta kohden suljetaan kuusi vanhaa. Näin on todennut sveitsiläisessä liikkeenjohdon instituutissa IMEDE:ssä asiaa tutkinut professori Georg Taucher (10).

Massiivisillakaan investoinneilla ei luoda enää työpaikkoja, koska 70 prosenttia teollisuusinvestoinneista menee vanhan tuotannon tehostamiseen. Käytännössä niillä päinvastoin hävitetään työpaikkoja.

Itsepalvelukoneet ja järjestelmät hävittävät työpaikkoja.
Automaation peikko on jo harventanut myös palveluelinkeinojen työpaikkoja ja harventaa niitä jatkossa yhä nopeammin. Erilaiset itsepalvelukoneet ja järjestelmät ovat voimakkaasti levinneet pankkeihin ja vakuutuslaitoksiin kuten myös liikenteeseen, kauppaan ja muihin palveluelinkeinoihin.
Maailmalta löytyy jo sadoittain erilaisia pankki-, rahanvaihto-, vakuutus-, matkalippu-, rahastus-, postimerkki-, kioski-, opas-, vartiointi- ja hälytysautomaattia jne.

Jotkut visionäärit ovat jopa ennustaneet, että teollisen yhteiskunnan jälkeen olemme siirtymässä palveluyhteiskuntaan. Todellisuudessa olemme menossa teknologian kehittymisen seurauksena ja pakottamana itsepalveluyhteiskuntaan.

Kohta meillä kaikilla on Ranskan Minitelin kaltaiset näyttöpäätteet kotona. Niiden avulla voimme sitten tilata, varata ja ostaa lähes kaikki tarvitsemamme tavarat ja palvelut. Eikä siinä prosessissa juuri muita ihmisiä tarvita!

Tietokoneen välityksellä voimme seikkailla erilaisissa tiedostoissa, hankkia etäopetusta ja pitää videoneuvotteluja maapallon toisella puolella olevien kanssa. Kun yritykset alkavat todella karsia matkustuskulujaan säilyttääkseen kilpailukykynsä, ne siirtyvät entistä hanakammin maailmanlaajuiseksi levinneessä bisneksenteossaan videoneuvotteluihin ja sähköiseen kaupan käyntiin.

Niillä on raju negatiivinen vaikutus liikematkustamiseen ja sitä seuraavaan palveluketjuun: matkatoimistoihin, taksiliikenteeseen, lentomatkustukseen, hotellitoimintaan, ravintolapalveluihin, autonvuokraukseen, vakuutustoimintaan, pankkitoimintaan jne.

Teknologian aikaansaama työttömyys palvelualoilla on vasta alkuaskelmilla.
Palveluelinkeinot ovat sidoksissa teolliseen tuotantoon.

Edellä esitetystä kehityksestä huolimatta jotkut optimistit ovat esittäneet, että teollisuudesta menetetyt työpaikat saadaan kuitenkin korvattua palveluelinkeinojen nimikkeen alle syntyvien uusien työpaikkojen avulla.

Useimmissa maissa palveluelinkeinojen tilastot ovat kasvaneet keinotekoisesti. Yritykset ovat yhtiöittäneet omat palveluyksikkönsä ja ostavat samat palvelut alihankintana samoilta ihmisiltä. Näissä yhtiöittämisissä yleensä henkilökuntaa heti aluksi kevennetään kolmanneksella. Väen vähentämisellä ja uuden teknologian hyväksikäytöllä saadaan uutta kilpailukykyä ja tehokautta. Sitä alihankkijana toimiminen tässä uudessa suhteessa edellyttää.

Hienommalla nimellä tätä nimitetään verkostotaloudeksi. Pahimmillaan se tarkoittaa, että varalla olosta työntekijälle ei makseta mitään. Yrittäjäriski siirretään työntekijän kannettavaksi.

Yhtiöittämisestä johtuen palveluelinkeinot ovat olleet lievässä kasvussa Euroopassa. Kasvu ei siis johdu siitä, että markkinoille olisi luotu uusia työpaikkoja. Entiset työsuoritukset tehdään vain tilastollisesti uuden nimikkeen alla. 1980-luvulla Suomessa yksityisiin palveluelinkeinoihin investoitiin 2-3 kertaa enemmän kuin teollisuuteen (11). Parhaimmillaan 60 miljardia markkaa vuodessa. Rakennettiin kylpylöitä, golfkenttiä ja ostosparatiiseja.

Yhtiöittämisestä ja jättimäisistä investoinneista huolimatta yksityisten palveluelinkeinojen työntekijöiden lukumäärä 1980-luvulla kasvoi vain 20 000 työntekijällä. Suurimmillaankin se oli vaatimattomat alle 190 000 työntekijää. Laman aikana se väheni alle 140 000 työntekijään (12).
Ei edes niin pienelle porukalle löytynyt maksukykyisiä palveluiden ostajia. Siksi Arsenalin hallussa on n. 8,5 miljardin markan edestä 14 500 kiinteistöä odottamassa uusia yrittäjiä ja ostajia.
On hyvä muistaa se tosiasia, että noin kaksi kolmasosaa yksityisestä palveluelinkeinosta saa toimeentulonsa palvelemalla alihankkijana teollista tuotantoelämää - eikä yksityistä kuluttajaa. Yrityksistä viime kädessä löytyy maksukykyinen palveluiden maksaja.

Jos yhteiskunnassa ei ole riittävästi teollista tuotantoa ja teollisia työpaikkoja, ei palvelusegmentillekään ole reaalista pohjaa. Mitä enemmän tuotantoelämä vapauttaa työntekijöitä ostokyvyttömien armeijaan, sitä vähemmän näillä on varaa ostaa yksityisiä palveluja. Eikä valtiolla ole varaa tuottaa verotuotoilla edes yhteiskunnan palveluja, kuten nyt juuri tapahtuu.

Suomesta on 1990-luvulla kadonnut nettohäviönä 47 000 yritystä. Suurin osa niistä on ollut yksityisiä palvelualan yrityksiä. Työpaikat ovat kadonneet samalla n. 350 000 palvelualan työntekijältä. Kuntasektorilta 60 000 työntekijältä ja valtion palveluksesta yli 80 000 työntekijältä.

Verotus tukahduttaa palvelutuotantoa
Koska useimmissa teollisuusmaissa valtio saa verotulonsa ja sosiaalimaksunsa pääasiassa ihmistyötä verottamalla, palveluelinkeinoista on tullut verojen raskain maksaja.

Teollisuustuotannossa palkkakustannusten osuus tuotteen tehdashinnasta on vähentynyt 14 prosenttiin (13). Palveluelinkeinoissa se on vielä n. 40 - 80 prosenttia. Kun teollisuus automatisoi, valtio saa samasta tuotantomäärästä entistä vähemmän verotuloja.

Pystyäkseen hoitamaan aikaisemmat palveluvelvoitteensa, valtioiden on ollut pakko kiristää tuloverotusta. Veronkiristys rasittaa tällöin pahiten palveluelinkeinoja, koska ne sisältävät eniten ihmistyötä. Palveluiden hinnat kallistuvat tavaroiden hintoja nopeammin, ja yhä harvemmalla kuluttajalla on varaa tulevaisuudessa ostaa palveluja. Lisäksi palveluelinkeinoja on rangaistu työllistämisestä rasittamalla niitä uudella 22 prosentin arvonlisäverolla.

Tai sitten palveluelinkeinojen työvoiman hintaa on pakko laskea. Näin on tapahtunut Yhdysvalloissa, palveluelinkeinojen luvatussa maassa. Niistä on tullut pysyviä matalapalkka-aloja. Vuodesta 1973 eteenpäin yhdysvaltalaisten työntekijöiden reaaliansioiden kehitys on polkenut paikallaan ja viime vuosina laskenut.

Se on vaikuttanut voimakkaasti myös köyhien ja rikkaiden välisen kuilun syvenemiseen. 1980-luvulla rikkain kymmenesosa Yhdysvaltojen kansalaisista kasvatti tulojaan yli 15 prosenttia. Kaikkien muiden tulot pienenivät. Pienimmissä tuloryhmissä vähennys oli suurin.

Teollisuusyhteiskunnan jälkeenkö palveluyhteiskunta?

Moni visionääri on ennakoinut teollisen tuotantoyhteiskunnan jälkeen siis palveluyhteiskuntaa. On vedottu USA:n antamaan esimerkkiin. Siellähän vain 15 prosenttia työntekijöistä on teollisuuden palveluksessa. Loput 85 prosenttia on muiden, pääasiassa palveluelinkeinojen palveluksessa.

Tällöin unohdetaan, että Yhdysvalloissa eletään maailmanlaajuisilla palvelujen markkinoilla (14). Heidän hallinnassaan ovat jo maailman viihde-, elokuva-, vakuutus-, pankki-, hotelli-, ravintola-, luottokortti-, konsultti, mainonta ja markkinointi-, autonvuokraus- ja hampurilaisketjut. Pienillä teollisuusmailla ei ole edes teoreettisia mahdollisuuksia syrjäyttää amerikkalaisia näillä markkinoilla. Vain Japani on valtavien pääomiensa avulla kovaa vauhtia tulossa näillekin markkinoille. Ei kilpaillen, vaan yksinkertaisesti ostamalla amerikkalaisia yrityksiä.

Viidestäsadasta suurimmasta palvelualan yrityksestä on jo kolmasosa japanilaisia /15/. Teollisuushegemonia on jo japanilaisten hallussa /16/. Tuhannesta suurimmasta monikansallisesta yrityksestä puolet on japanilaisten hallinnassa. Muu maailma alkaa olla japanilaisten velkavankeudessa. Maailman 15:sta suurimmasta pankista 13 on japanilaisia (17/)

Palveluyhteiskunnan jälkeenkö tietoyhteiskunta?
Joku futurologi on puhunut myös tulevasta tietoyhteiskunnasta. Siihen pätevät valitettavasti vähän samanlaiset lainalaisuudet kuin palveluyhteiskuntaan. Tiedosta on pääasiassa kiinnostunut yritystoiminta. Se on myös valmis ja kykenevä maksamaan siitä.

Työttömällä ei ole varaa ja mahdollisuuksia seikkailla tietopankeissa ja viihdekanavilla, kun yhteiskunnilta loppuvat rahat subventoida niitä. Ne ovat pääasiassa maksullisia ja voittoa tavoittelevien monikansallisten yritysten omistuksessa.

Luoko elektroniikkateollisuus uusia työpaikkoja?
Vaikka sähkö- ja elektroniikkateollisuuden tuotannon ja viennin arvo on Suomessa viidessä vuodessa reilusti kaksinkertaistunut, alan työpaikat ja sitä kautta ostovoima eivät ole kovin merkittävästi lisääntyneet.

Suomen atk-yritysten työntekijämäärä oli vajaat 26 000 vuonna 1989. Silloin se oli vain yksi prosentti valtakunnan koko työllisestä työvoimasta. Elektroniikkateollisuuden räjähdysmäisestä kasvusta huolimatta alan väki väheni vuoteen 1993 mennessä 23 000 työntekijään (18).
Melkein kaikki suuret elektroniikkayritykset maailmalla ovat kilvan vähentäneet väkeä, vaikka elektroniikkateollisuuden kasvuvauhti on ollut teollisuudenaloista ylivoimaisesti parhain. Vasta vuosina 1994 ja 1996 kasvu toi Suomessa alalle 5 000 uutta työpakkaa vuodessa, vaikka ala oli viidessä vuodessa kasvanut lähes kolminkertaiseksi.

Esimerkki vaikka Kaliforniasta: Silicon Valleyssä työpaikat ovat pysyneet lähes vakiona, vaikka siellä olevien ohjelmisto- ja tuotantolaitosten liikevaihto on kolminkertaistunut viimeisten kahdeksan vuoden aikana.

Ei edes Yhdysvallat, joka on johtava elektronilkkateollisuusmaa, ole pystynyt luomaan elektroniikkateollisuuteen uusia työpaikkoja. Vuonna 1984 elektroniikkateollisuus työllisti 2,59 miljoonaa henkeä. Vaikka Yhdysvalloissa elektroniikkateollisuus on kasvanut keskimäärin kolme kertaa nopeammin kuin muu teollisuus, niin vuonna 1989, kun alan työpaikat olivat huipussaan, ne olivat kasvaneet vain 2,6 miljoonaan henkeen. Se jälkeen ala on vain vähentänyt *työpaikkoja. Vuonna 1992 niitä oli enää 2,35 miljoonaa.

Ohjelmistopuolella väki on toki lisääntynyt. Mutta tuotantopuolella vähentynyt sitten sitäkin vinhemmin. Esimerkiksi Suomessa valmistettujen tietokoneitten, Mikro-Mikkojen palkkakustannusten osuus on enää pari prosenttia tuotteen tehdashinnasta.

Automaation aikaansaama massatyöttömyys kurjistaa työsuhteiden laatua ja palkkatasoa
Koska työmarkkinoilla on pysyvä ylitarjontatilanne, työpaikoista käydään ankaraa taistoa. Jotta työntekijät eivät kokonaan tipahtaisi työmarkkinoilta, he ovat yhä valmiimpia polkemaan hintoja sekä tyytymään määräaikaisiin, osa-aikaisiin ja muihin tilapäistyösuhteisiin. Nuorista on tullut uutta halpatyövoimaa.

Lieveilmiönä Euroopassa on kasvanut pimeä talous. Italiassa se on saavuttanut jo hälyttävät mittasuhteet ja saanut kansalaisten sosiaalisen hyväksynnän. Osa-aikatyö, määräaikaiset työsuhteet, etätyö ja itsensä työllistäminen eli uusyrittäjyys on lisääntynyt, kun muutakaan ei ole tarjolla. Kaikki nämä työelämän uutuudet vaikuttavat negatiivisesti ostovoimaan. Niissä maissa, joissa työttömyysturva on heikko, rikollisuus ja muut ikävät lieveilmiöt ovat lisääntyneet.

Yhdysvaltoja on peräänkuulutettu Euroopassa malliksi myös työelämän joustoissa, jotta palvelusektorille saataisiin uutta yrittäjyyttä ja työpaikkoja. Seurauksena on ollut työelämän "aavikoituminen". Kaikenlaiset osa-aika-, hantti- ja muut tilapäistyöt ovat pitäneet työttömyystilastot siedettävinä.

Yhdysvaltojen työministeri Robert Reich on todennut, että USA:n n. 6 prosentin työttömyysluvut voitaisiin hyvin kaksinkertaistaa, jos siellä käytettäisiin samoja tilastointikriteerejä kuin Euroopassa. Uusilla palvelualoilla palkkataso on hänen mukaansa kolmasosa teollisuustyöntekijöiden palkasta. Siitä johtuu, että 18 prosenttia kokopäivätöissä olevista työntekijöistä ansaitsee alle sikäläisen köyhyysrajan.

Joustoillako uusia työpaikkoja?
Suomessakin on peräänkuulutettu työelämän joustoja, jotta saataisiin uusia työpaikkoja. Työnantaja ei ota koskaan työntekijää palkkalistoilleen hyvänhyvyyttään, oli työ sitten määräaikainen tai vakituinen. Työnantaja palkkaa työntekijän vain, jos hän uskoo tuotteelleen löytyvän maksukykyisen ja -haluisen ostajan. Totta kai hän palkkaa aina sellaisen työntekijän, josta koituu vähiten velvoitteita. Tällöin joustava, osa- tai määräaikainen työntekijä syrjäyttää kokopäivätyöntekijän.

Nyt peräänkuulutetaan takaisin joustavia "päivätyöläisen" työsuhteita torppariajalta. Mallihan toimii loistavasti Etelä-Afrikassa ja Etelä-Amerikassa. Modernimpana sovellus (verkostotalous) toimii Japanissa, jossa kilpailukyky revitään tilapäisissä työsuhteissa elävältä alihankkijaportaalta.

Jo nyt on jäänyt huomaamatta, että Suomi on valitettavasti siirtynyt joustaviin työsuhteisiin. Vuonna 1993 kaikista uusista solmituista työsuhteista 80 prosenttia oli jo määräaikaisia. Yleensä puolen vuoden tai vuoden mittaisia. Pyritäänkö siihen, että työsuhteet pitäisi saada vielä joustavammiksi? Päivän vai peräti tunnin mittaisiksi?

Kahdesta miljoonasta työntekijästä ainoastaan 700 000:lla on enää pitkäaikainen, kiinteä, vakinainen työsuhde Suomessa /19/. Loput 1 300 000 työntekijää ovat jo joustavia, tilapäisiä, määräaikaisia, osa-aikaisia tai vajaatyöllistettyjä. Näissä ryhmissä palkkataso on useilla aloilla, työvoiman ylitarjonnan johdosta, pienentynyt reilusti. Jos vanhan työntekijän saa potkittua pihalle, uuden ja nuoremman saa aina halvemmalla.

Teknologia on kyseenalaistanut talouden oppirakenteet
Poliitikkojen tulisi tiedostaa, että teknologia on tuonut markkinatalouden mekanismiin uuden, uhkaavan tekijän. Markkinatalous ei toimi enää entisillä pelisäännöillä. Eivät edes taloustieteilijät ole tiedostaneet teknologian vaikutuksia. Siksi valitettavasti kaikki taloustieteilijät antavat yleensä niin toisistaan poikkeavia työttömyyden parannusehdotuksia.

Adam Smithistä alkaen ovat erilaiset Keynesin, Friedmanin ja monetarismin opit yrittäneet ratkoa markkinatalouden lainalaisuuksia. Nämä heidän esittämänsä markkinatalouden ohjailukeinot ovat toistensa kanssa pahasti ristiriitaisia ja toisiaan korville lyöviä.

Useimmat talouden päättäjät uskovat vielä 200 vuotta vanhaan, ranskalaisen Jean Baptiste Sayn talousteoriaan, Sayn lakiin. Sen mukaan tarjonta luo oman kysyntänsä, joten liikatuotanto ei ole mahdollista. Siitä huolimatta, vaikka esimerkiksi ruokaa on tuotettu huomattavasti yli markkinoiden tarpeen jo kymmeniä vuosia.

Ylitarjontaa on niin paljon, että ruokaa kärrätään kaatopaikoille, eläinten rehuksi ja viiniä kaadetaan viemäreihin, vaikka nälkäisiä suita ja kysyntää on maailma pullollaan. Heiltä on vain jäänyt huomaamatta, että kysynnän lisäksi on oltava myös ostokykyä.

Monet taas näyttävät olevan englantilaisen, 1800-luvulla eläneen talousteoreetikko David Ricardon pauloissa. Hänen mukaansa teknologian avulla aikaansaatu tuottavuuden nousu lisää tavaroiden tarjontaa, alentaa niiden hintoja ja lisää työläisten mahdollisuuksia ostaa niitä. Kun niitä ostetaan enemmän, niitä tuotetaan enemmän ja positiivinen kasvukierre on valmis.

Vaikka teknologia, tehtaitten ja koneiden lukumäärä sekä automaatioaste ovat lisääntyneet eksponentiaalisesti sitten kehruujennyjen aikakauden, maailman teollisen tuotannon kasvuvauhti on taantunut lähes nollasummamarkkinoiksi. Tuotantokykyä on kaikilla aloilla liikaa, koska markkinat ja ostokyky ovat jostain käsittämättömästä syystä hiipuneet. Siitäkin huolimatta, vaikka markkinointi-ihmisten toimesta maailmalla käytetään satoja miljardeja dollareita tuon ostohalun herättämiseen.
Tämä tuotantokyvyn ja ostovoiman välinen ristiriita voitaisiin itse asiassa kirjoittaa uudelleen näin: Ennen tehtaat olivat mustanaan mutterinvääntäjää. Heille oli pakko maksaa palkkaa. Seurauksena työntekijälle muodostui ostovoimaa.

Nyt mutterinvääntäjät joutuvat tuottavuuden tehostamisen seurauksena kortistoon. Heidän ostovoimansa hiipuu. Ostovoiman hiipuessa tuotanto hiipuu. Tuotannon hiipuessa työttömyys lisääntyy. Negatiivinen kasvukierre on valmis.

Näin Ricardon teorian tilalle on tullut käänteinen teoria. Vanhat teoriat lähtevät siitä epärealistisesta oletuksesta, että kaikille löytyy tuotantokoneistossa aina töitä ja jonkin asteista palkkaa.

Lisääkö halpeneva hinta markkinoita?
Taloustieteilijät ovat esittäneet myös usein toistetun väitteen, että teknologian käyttöönotto vähentää tuotteen hintaa ja sitä kautta kasvattaa markkinoita. Se ei kuitenkaan ole tapahtunut tavaratuotannon kaikkien tuotteitten kohdalla automaatiosta huolimatta.

Tosin joissakin yksittäisissä elektroniikka-alan tuotteissa, kuten televisioissa, tietokoneissa ja matkapuhelimissa, tuotteen reaalihintaa on saatu laskettua merkittävästi automaation avulla. Mutta yleispätevä kehityslinja se ei ole.

Automaatiota alettiin esimerkiksi Suomessa ottaa laajamittaisesti käyttöön teollisessa tuotannossa vasta 1980-luvulla. Tavaroiden hintaindeksi ei yksittäisiä poikkeuksia lukuun ottamatta ole viime vuosina laskenut. Indeksi oli 100 vuonna 1981. Vuoteen 1994 mennessä indeksi oli lähes kaksinkertaistunut (182).

Automaation vaikutus työllisyyteen näkyy sitäkin selvemmin. Teollisuustuotanto kasvoi ja teollisuuden volyymi-indeksi nousi 1980-luvulla Suomessa 100:sta 132:een. Silti teollisuudesta katosi 100 000 työpaikkaa ja tavaroiden ostajaa. Kun teollisuustuotanto ei enää 1990-luvun alussa kasvanut, teollisuudesta katosi lisää 130 000 työntekijää (vrt. kuva 3).

Vaikka automaatiolla saatu tuottavuuden lisäys olisikin saatu siirrettyä tuotteiden aleneviin hintoihin, olisi siitä silti tullut ongelma nykyisillä pysähtyneillä markkinoilla. Tavaran valmistajan kannalta puolta halvempaa tuotetta on myytävä kaksinkertainen määrä, jotta yritys saisi entisen tuoton.
Esimerkiksi matkapuhelimen hinnan aleneminen 2 000 dollarin tasolta 400 dollarin tasolle, aiheuttaa valmistajalle melkoisia ongelmia markkinoiden kovasta kasvuvauhdista huolimatta.
Suurimpienkin alan yritysten taistelua alenevien katteiden kanssa on verrattu jumbojetillä ajeluun puiden latvojen tasalla. Pienikin notkahdus voi olla kohtalokas, kun tappio kertautuu volyymin mukaan. Ja kääntäen. Saadakseen alentuneella katteella entisen kokoisen tuoton, on tavaraa myytävä hirveän paljon enemmän.

Yhteiskunnankaan kannalta ei ole merkitystä myytävällä kappalemäärällä, vaan liikevaihdolla. Sen perusteella yrityksessä määräytyvät niin tuotot, palkat kuin verot.

Palkansaajan kannalta halpenevalla tuotteella on merkitystä vain, jos ostajalla on työtä ja sitä kautta ostovoimaa.

Pysähtyneillä markkinoilla toisen voitto on toisen kuolema
Tuottavuuden kasvun vaikutuksia työllisyyteen on tutkittu myös tieteellisesti. Saksassa on tutkittu robottien määrää ja niiden vaikutuksia työllisyyteen. Siellä oli vuonna 1980 vain 1 250 robottia. Vuonna 1991 jo 34 140 robottia.

Tuolloin robotit olivat syrjäyttäneet jo n. 45 000 työntekijää. Vuoteen 2 000 mennessä robottien arvioidaan lisääntyvän lähes 90 000 kappaleeseen. Silloin niiden on laskettu syrjäyttävän 180 000 työntekijää.

Tällaisiin tuloksiin ovat tulleet tutkijat Dietmar Edler ja Tatjana Rybakova Berliinissä (20). He ovat tutkineet paitsi robottien työttömyyttä lisääviä vaikutuksia, myös niiden mahdollisia uutta kysyntää lisääviä vaikutuksia.

He ovat tutkimusprojektissaan tutkineet kahta vaihtoehtoista mallia. Ensimmäisessä he ovat estimoineet vaihtoehdon, jossa roboteilla aikaansaatu tuotto on siirretty halpeneviin tuotteen hintoihin, jolloin teoriassa saadaan lisäkysyntää. Tulos oli, että näin tapahtuukin, mutta lisäkysyntä lieventää perusmallin työttömyystasoa vain kolmasosalla.

Toisessa tutkimusmallissa he olettivat, että robotilla saatua tuottoa ei ohjata halpeneviin lopputuotteen hintoihin vaan omistajan taskuihin. Siinä vaihtoehdossa robotoinnin negatiivisen työllisyysvaikutuksen oletetaan korvautuvan sillä, että omistaja sijoittaa tuoton toiminnan laajentamiseen ja luovan sitä kautta uusia työpaikkoja. Tulokseksi tuli, että lisäinvestoinneilla ei ole juuri mitään vaikutusta työttömyyden perustasoon.

Japania on käytetty paljon esimerkkinä siitä, että automaatiolla ei olisi työttömyyden kanssa mitään tekemistä. Japanissa on yli 70 prosenttia maailman robottikannasta. Niiden lukumäärän ja alhaisen työttömyystason esimerkki on aika absurdi.

Japanilaisten menestys on tietysti perustunut teknologian avulla parantuneeseen kilpailukykyyn, mutta se on tapahtunut USA:n ja Euroopan markkinaosuuksien kustannuksella. Jos kaikki teollisuusmaanmaat turvautuvat samean konseptiin, niin se ei vaan kaikille onnistu.

Teknologia on tehnyt talouden ohjailun mahdottomaksi perinteisin talouspoliittisin keinoin
Nykyinen, kiihtyvä teknologinen kehitys on jo muuttanut markkinatalouden mahdollisuuksia ohjata talouden kehitystä perinteisin finanssipoliittisin keinoin.

Perinteisillä rahatalouden ohjailu- ja vaikutusmekanismeilla teollisuusmaissa ei enää kyetä saamaan työttömyyttä takaisin kitkatyöttömyyden tasolle.

Nyt työttömyyttä on yritetty vähentää tuloksetta investoinneilla, jotta tuotanto kasvaisi. Tuotannon kasvun kiihdyttämisen on toivottu ja uskottu luovan uusia työpaikkoja. Kilpailukykyä on kuitenkin samanaikaisesti haettu kasvattamalla tuottavuutta automaation, koulutuksen, verkottumisen ja teknologian avulla.

Koska tuottavuuden kasvattaminen automaatiolla syö työpaikkoja, tuotannon kasvun pitäisi olla monin verroin suurempaa kuin aikaisemmin. Jotta edes nykyiset työpaikat säilyisivät, saati sitten kasvaisivat.

Ostokyvyn samanaikainen häviäminen markkinoilta aikaansaa sen, että tuotannon kasvu tuottavuutta kohottamalla on pitemmän päälle mahdoton.

2. LÄÄKKEET TYÖTTÖMYYDEN HELPOTTAMISEKSI
Kaikki tunnustavat nykyään, että työttömyys on teollisuusmaiden vakavin yhteiskunnallinen ongelma. Suomessakin on 1990-luvulla etsitty lukuisalla joukolla ratkaisua tähän vakavaan ongelmaan. Relanderin yhdenmiehen toimikunnasta filosofien työryhmiin asti.

Jo Ahon hallituksen aikana Pekkasen työryhmä teki oman esityksensä. Nyt Lipposen hallituksen toimeksiannosta Pertti Sorsan toimikunta on tehnyt puolestaan omansa.

Miksi näiden toimikuntien ehdotukset eivät ole tuottaneet toivottua tulosta? Yksinkertaisesti siksi, että niistä puuttuu tieto ja visio teknologian yhteiskuntaa syvästi mullistavista vaikutuksista.
Sekä Pekkasen että Sorsan uudet työpaikat perustuvat pääosin tuotannon kasvuun. Kahdella perättäisellä devalvaatiolla on vapaaehtoisesti kurjistuttu ja parannettu suhteellista hintakilpailukykyä. Niiden avulla teollisuustuotanto on saatu huippuvauhtiin syömällä muiden markkinaosuuksia. Silti työttömyys, kaikista toiveista ja uskomuksista huolimatta, on pysynyt lähes puolen miljoonan tasolla.

Pari vuotta koneet ovat käyneet punaisina, teollisuustuotannon vuosittainen kasvu on ollut myös pari vuotta hurjalla kymmenen prosentin tasolla, mutta työttömyysluvut eivät vain ota pienentyäkseen kuten aina ennen (21).

Jos näin jättimäisen noususuhdanteen aikana ei Suomessa ole onnistuttu merkittävästi työttömyyttä vähentämään, niin mitenkä sitten laskusuhdanteen aikana?

On täysin mahdollista, että seuraavan laskusuhdanteen aikana saamme ehkä muutama satatuhatta työtöntä lisää. Varsinkin, jos olemme EMU:n rahaliiton jäseniä. Emme voi silloin edes devalvaation avulla kurjistua ja saada sen avulla hintakilpailukykyä.

Ainoaksi kilpailukyvyn parannuskeinoksi jää tuottavuuden lisäys ja työntekijöitten saneeraus. Sekä kaikenlaisten työelämän joustojen, osa- ja määräaikaisten työsuhteitten lisääminen eli työelämän "aavikoituminen".

Jotta teknologialla aikaansaatu tuottavuuden kasvu kompensoituisi, teollisuustuotannon kasvuvauhdin pitäisi olla melkein kaksinumeroinen, jotta syntyisi uusia työpaikkoja. Nykyisillä nollasummamarkkinoilla tuollainen kasvu on epärealistinen ja ekologiankin kannalta mahdoton.
Teoriassa noinkin suuri kasvu yhden maan kohdalla on toki mahdollinen. Se edellyttäisi palkansaajien nykyisen kyykytyskierteen jatkamista. Alentuneen palkkatason ja alemman sosiaaliturvan suomalla kilpailukyvyllä voisimme *rohmuta muiden markkinaosuuksia edelleen. Kilpailukyvyn parantaminen tällä tavalla on kuitenkin järjetön, koska työttömyys siirtyisi vain muualle ja tuhoaisimme vientimaittemme ostovoiman.

Toinen vaihtoehto on tehdä niin kuin japanilaiset. Lisäisimme automaatiota Suomessa vieläkin korkeammalle tasolle kuin Japanissa. Ja toivoa, että siinä hevosenleikissä päihittäisimme heidät.
Yksi maa kuten Japani, on voinut täystyöllistää työvoimansa, mutta se on tapahtunut valitettavasti syömällä muiden teollisuusmaiden markkinaosuuksia. Tähän malliin yrittävät turvautua niin Pekkasen kuin Sorsan työryhmät. Samoin kaikki muutkin teollisuusvaltiot.

Sekin kilpailukeino on pitemmän päälle kestämätön. Nykyisillä nollasummamarkkinoilla voittajiksi selviytyy enää kovin harva. Häviäjien joukossa on taas tungosta.

Vaikka työttömyyden poistamisehdotuksia on jo esitetty jo kymmenittäin, niin esitettäköön vielä yksi. Sorsan ehdotuksiin nähden sitä voidaan pitää epärealistisena, koska ehdotukseni toteutuminen edellyttää markkinatalouden nykyisiin toimintamalleihin merkittäviä globaaleja muutoksia.

Realistisempi se on siksi, että jos se saataisiin toteutettua, vaikeudestaan huolimatta, se antaisi työttömyyden poistamiseen kestävämmän toimintamallin. Ainakin se antaa VISION siitä suunnasta mihin kaikkien teollisuusmaiden on pakko pidemmällä aikavälillä kuitenkin edetä. Nykyiset kasvuun perustuvat mallit kiihdyttävät vain markkinoiden lopulliseen umpikujaan joutumista.

1. Verotukseen kohdistuvat muutokset.
Koska ihmistyön osuus tuotannon komponenteista (pääoma, raaka-aine, energia ja työ) on koko ajan laskeva, siihen kohdistuvia veroja ja sosiaalimaksuja on kevennettävä.

Työn verottamisen sijasta olisi verotuksen ja sosiaalimaksujen painopistettä siirrettävä tuotannon jalostusarvon (=myyntikate) verottamiseen. Siten taattaisiin, että tuotannon kasvaessa yhteiskunnan pottiin kertyisi jaettavaa jatkossakin tuotannon kasvun suhteessa.

Nykyisillä verotusperusteilla automaation hyväksikäyttö on laillistettua veronkiertoa. Tuotto ei enää kierry massojen ostovoimaksi, vaan yhä harvempiin taskuihin ja sieltä nopeita tuottoja metsästäviin kasinopeleihin tai veroparatiiseihin.

On jatkettava jo aloitettua saaste- ja energiaverojen lisäämistä globaalilla tasolla. Se pakottaa yritykset kehittämään vähemmän saastuttavaa teknologiaa.

Matalapalkkaisilta (esim. alle. 5 000mk/kk) palvelualan työntekijöiltä kunnallisvero ja valtion tulovero kokonaan pois. Sillä helpotettaisiin työllistävien palveluelinkeinojen syntyä ja varmistettaisiin palvelujen hintatason pysyvän riittävän alhaalla, jotta niitä olisi varaa myös käyttää.
Jos näinkään alhaisella palkkatasolla ei löydy kysyntää, otetaan käyttöön negatiivinen tulovero, jolloin yhteiskunta maksaa erotuksen, vaikka se käytännössä merkitseekin uuden, modernimman torpparijärjestelmän takaisintuloa. Vain työelämän huippupalkkaisilla olisi käytännössä varaa kuluttaa näitä yhteiskunnan subventoimia uusia yksityisiä palveluita.

Valtion ja kunnan työntekijöitten verorasitus puolta pienemmäksi kuin yksityisen sektorin työntekijöitten. Silloin heitä voidaan palkata yhteiskunnan varoilla lisää alentamalla heidän palkkatasoaan, nettoansioiden pysyessä kuitenkin samana.

Nyt on aika järjetön tilanne, kun yhteiskunnan palveluarmeijan (n. 600 000 henkeä) verotulot ovat yhteiskunnan tulonmuodostuksen kannalta paljon merkittävämmät kuin teollisuustyöntekijöitten (n. 400 000 henkeä) verotulot. Yhteiskunta verottaa itse itseään.

Globaalisti tuotannon verotus on harmonisoitava ja asetettava riittävän korkealle tasolle. Nyt teollisuusmaissa on surkuhupaisa tilanne. Saadakseen yhä harvemmaksi käyviä työpaikkoja omiin maihinsa, poliitikot tarjoavat pääomalle mitä erilaisimpia verotuksellisia erikoistarjouksia ja verovapauksia. Tarjotaan ilmaisia tuotantotiloja ja ilmaista työvoiman koulutusta. Poliitikot kilpailevat ymmärtämättömyyttään itse asiassa siitä, mikä maa suostuu vähiten hyötymään teollisesta tuotannostaan.

2. Työvoiman käyttöön kohdistuvat muutokset.
Teknologia ja automaatio on jo aikaansaanut sen peruuttamattoman yhteiskunnallisen muutoksen, että kaikille ei enää tavara- ja palvelutuotannossa riitä perinteistä palkkatyötä.

Jotta kaikille riittäisi työtä, nykyistä työtä pitäisi jakaa siirtymällä kuuden tunnin työpäivään.
Useimmissa työn jakamista koskevissa ehdotuksissa on lähdetty siitä, että palkkaakin maksettaisiin vain kuudelta tunnilta. Sehän olisi vain kurjuuden jakamista useamman kesken ja ostovoima pysyisi ennallaan.

Ostovoiman parantuminen on kuitenkin tuotannon kasvun ja työpaikkojen kasvun (tai jos ei enää kasvun, niin edes nykyisten säilymisen) edellytys. Siksi tuotannon jalostusarvon verottamisella (=automaation verottamisella) saatu tuotto voitaisiin jakaa työntekijöitten ostovoimaksi vaikkapa ns. "kansalais-bonuksen" nimikkeellä.

Sitä voitaisiin käyttää porkkanana niille työntekijöille, jotka vapaaehtoisesti vähentävät työaikansa kahdeksasta tunnista kuuteen tuntiin. Tämän bonusrahan suuruuden ei tarvitsisi olla täydet 100 prosenttia kahden tunnin tulonmenetyksestä. Jotta ostovoima säilyisi, se voisi verotus huomioiden olla n. 60 - 70 prosenttia palkanmenetyksestä.

Niille, joille ei tämänkään järjestelyn jälkeen löydy töitä, yhteiskunnan tulisi taata n. 4 000 markan perustoimeentulo tai "kansalaispalkka". Sen jälkeen voitaisiin lopettaa muut harkinnanvaraiset "köyhäinavustukset" ja luukulta toiselle juoksemiset.

Näille syrjäytyneille yhteiskunnan olisi annettava mahdollisuus vapaaehtoiseen yleishyödylliseen puuhasteluun ja pieniin lisäansioihin, ilman että menettävät kansalaispalkkaansa. Vasta tuhannen markan lisäansioista alettaisiin verottaa normaalisti.
Yrityksiä, jotka kykenevät kasvuun, pitäisi rohkaista tai velvoittaa siirtymään "Seppäsen mallin" mukaiseen kaksivuorotyöhön. Kaksi kuuden tunnin työrupeamaa ilman että palkkaa pienennetään ja ostovoimaa vähennetään.
Halpatyövoiman tuottaminen maahan on lailla kiellettävä. Kaikille jo maassa oleville työntekijöille (ml. siirtotyöläiset) maksettava maan palkkatason mukaista palkkaa ja sosiaalietuuksia.

3. Markkinatalouden vapauteen kohdistuvat muutokset.
Pörssikaupalle pitäisi asettaa tuntuvat leimaverot. Mitä lyhytaikaisempi sijoitus, sen suurempi leimavero. Sijoitustoiminta on muuttunut yhä lyhytjänteisemmäksi nopeitten voittojen metsästykseksi. Se on saanut suhdannevaihtelut yhä jyrkemmiksi ja on kaiken poliittisen kontrollin ulkopuolella.

Tämän vastuuttoman keinottelun seurauksena markkinatalous on nyt yhtä vuoristorataa. Vuoden parin sisällä voivat niin valuuttojen, pörssikurssien kuin raaka-aineitten arvot ja hinnat heittelehtiä kaksin tai jopa kolminkertaisilla vaihteluväleillä. Se tekee kaiken taloudellisen suunnittelun mahdottomaksi. Palkat esimerkiksi eivät kykene silloin joustamaan muuten kuin saneerausten kautta.
Veroparatiisit ja postilaatikkofirmat on globaalisti kriminalisoitava. EU:n on tarvittaessa laitettava nämä verokeitaat kauppasaartoon ja tietoliikenneyhteydet niihin on katkaistava.

Verottajalle pitäisi antaa oikeus puuttua pankkisalaisuuteen. Myös ulkomailla olevat salaiset pankkitilit kriminalisoitava.

Pääomaverot on nostettava vähintäänkin työn verotuksen tasalle. On käsittämätöntä, että Suomessa osinkotuloja nauttiva voi yhtiöveron hyvitysjärjestelmän avulla selvitä lähes nollaverolla pääomatuloistaan.

Monikansallisilta jättiyrityksiltä pitäisi vaatia kovempia verotuksellisia "velvotteita" kuin pienyrityksiltä. Teknologia mahdollistaa ja pakottaa yritykset fuusioitumaan ja keskittymään yhä isommiksi maailmanlaajuisiksi jättiyrityksiksi. Maailman 500 suurinta yritystä hallitsee kahta kolmasosaa maailmankaupasta (22). Niiden liikevaihto voi olla isompi kuin monen maan koko bruttokansantuote.

Käytännössä valta on jo siirtynyt poliitikoilta näille monikansallisille jättiyhtiöille eli markkinavoimille. Mitä isompia ne ovat, sitä vähemmän ne työllistävät suhteessa liikevaihtoonsa. Monilla aloilla nämä megayhtiöt ovat jo oligo- tai monopoliasemassa. Kilpailun säilymiseksi niihin pitäisi alkaa soveltaa maailmanlaajuista "trustilainsäädäntöä" .

Markkinatalous ajan tasalle
Näiden toimenpiteiden toteuduttua globaalisti olisi pientä toivoa, että työttömyys vähenisi. Näitä ehdotuksia voi luonnollisesti syyttää epärealistisiksi, koska ne edellyttävät globaaleja päätöksiä. Niille kuitenkin pitäisi olla maailmanlaajuista kysyntää, koska massatyöttömyys on kaikkien teollisuusmaiden ongelma.

Nyt työttömyyden ongelma yritetään ratkaista vähintäänkin yhtä epärealistisilla lääkkeillä. Utopistisilla teollisuuden kasvutoiveilla, loputtomilla joustovaatimuksilla työntekijöille, palkan alennuksilla, määrä- ja osa-aikaisilla työsuhteilla.

Devalvaatiokierteillä, jotka merkitsevät käytännössä vielä työssä olevienkin palkan ja ostovoiman pienentymistä. Tähän kilpailijamaa joutuu vastaamaan taas omalla devalvaatiollaan. Köyhyyden, ostovoiman katoamisen, markkinoiden katoamisen ja työpaikkojen katoamisen kierre on karmeaa todellisuutta.

Juuri kun sosialismi on romahtanut ja on opittu vannomaan markkinatalouden kaikenlaisen vapautumisen nimeen, pitäisi markkinatalous laittaa uudelleen liekanaruun. Pitäisi EU:n puitteissa pitää huolta siitä, että tuotannosta syntyy jotain jaettavaa yhteisölle, jossa se toimii. EU edustaa jo sellaista markkinavoimaa, että se voi jo painostaa Japania ja Yhdysvaltoja samoihin verotuksellisiin pelisääntöihin.

Markkinatalous on hyvä renki mutta huono isäntä. EU olisi teoriassa hyvä mahdollisuus saada muutoksia aikaan. Sitä ei ole rakennettu suinkaan vapauden ideologian pohjalle, vaan tullimuuriksi japanilaisia ja amerikkalaisia monikansallisia jättiyrityksiä vastaan.

Valitettavasti EU:n harmonisointi on lähtenyt ensisijaisesti siitä, että liike-elämän ja yritysten kilpailukykyä on parannettu harmonisoimalla niiden etuudet ja helpotukset. Se on tapahtunut kilpailukyvyn säilyttämisen nimissä.

Periaatteessa EU:n olisi pitänyt huolehtia siitä, että tuotannosta saataisiin kasvun suhteessa ostovoimaa yhteiskunnalle niin palkkapotin kuin verotuottojen muodossa. EU:n verokomissaari Mario Monti on niitä harvoja korkean tason poliitikkoja, joka on kiinnittänyt julkisuudessa huomiota tähän ongelmaan.

Valtioiden sosiaalisiin etuuksiin ja työttömyyteen ei ole EU:n puitteissa puututtu. Jokainen valtio saa hoitaa ne parhaaksi katsomallaan tavalla. Jos sosiaalipalveluihin jää enää yhteiskunnalle rahaa, kun liike-elämän etuudet ja helpotukset on harmonisoitu.

Ei tunnu jäävän päätellen kehityksestä, joka parhaillaan tapahtuu sosiaaliturvallekin niin Suomessa kuin kaikissa eurooppalaisissa teollisuusmaissa. Kaikkialla ne tuntuvat olevan ylimitoitettuja yhteiskunnan hiipuviin verotuloihin nähden.

Ari Ojapelto Mainonnan suunnittelija,
Espoo

LÄHTEET:

/1/ Tilastokeskus, 1994
/2/ International Trade 1990-91, Vol. Il; Gatt
/3/ Valtionvarainministeriön kansantalousosasto, 1990
/4/ Ilta-Sanomat 25.11.1995
/5/ Tilastokeskus/Raimo Nurminen, 1995
/6/ Pellervon Taloudellinen Tutkimuslaitos, 1994
/7/ Valtionvarainministeriö, 1994
/8/ Tilastokeskus/Raimo Nurminen, 1994
/9/ Kansaneläkelaitos, 1991
/10/ Kauppalehti-Optio/Antti Hannula 8.11.1990
/11/ Tilastokeskus/Kauppalehti 11.1.1991
/12/ Tilastokeskus/Tapio Oksanen, 1994
/13/ Työväen taloudellinen tutkimuslaitos/Demari 25.3.1993
/14/ Gatt/Helsingin Sanomat 25.4.1994
/15/ Fortune/Kauppalebti 11.8.1994
/16/ BusinessWeek/Kauppalehti 30.7.1991
/17/ American Banker/Helsingin Sanomat 3.9.1995
/18/ Länsiväylä/Sirpa Kurvinen 17.10.1993
/19/ Asko Suikkanen/Helsingin Sanomat 21.3.1994
/20/ The Impact of Industrial Robots on the Level and Structure of Employment in Germany - A Simulation Study for the Period 1980-2000, 1994

Kanniaisen malliesimerkki ”yrittäjyydestä”.

2011-08-14T12:10:00.004+03:00

(Hesari ei julkaissut 2010)

Uusliberalistiset taloustieteilijät ovat pitäneet yllä kokoomuslaista hokemaa, että yrittäjyyden kautta luodaan työpaikkoja ja sitä kautta saadaan verotuloja ja ylläpidetään hyvinvointipalveluita.
Vuonna 2006 tutkija Kimmo Kevätsalo sohaisi muurahaispesää Helsingin Sanomien Debattipalstalla (26.2. 06) esittämällä väitteen: "Väestön vauraus ei riipu yrittäjien määrästä", referoidessaan kirjaansa ”Työelämän valttikortit”.

Yksi älähtäneistä oli kansantalouden professori Vesa Kanniainen. Hän totesi Taloussanomien keskustelupalstalla vuonna 2006 yrittäjyydestä ja sen tarpeellisuudesta seuraavasti: ”Islanti käy esimerkistä tulivuoren päälle rakennetusta maasta, jonka varaus perustuu yrittäjyyteen. Suomi kavahtakoon Kevätsalon johtopäätöksiä”.

http://www.taloussanomat.fi/keskustelut/?threadID=18610&offset=60
Hän talousasiantuntijan pettämättömällä varmuudella otti esimerkiksi maan, jossa yrittäjyys oli nostettu kunniaan ja siihen oli panostettu uusliberalististen oppien mukaisesti. 90-luvun laman jälkeen Irlanti komeilikin vuoteen 2006 mennessä BKT –kasvutilastojen kärjessä Suomen ja Luxemburgin (veronkiertovaltio) ohella.

Kanniaisen hehkutuksista huolimatta todellinen ”tulivuorenpurkaus” on nyt yllättänyt Irlannin talouselämän. Talouden erikoisasiantuntijana hänen olisi pitänyt tunnistaa purkauksen ennusmerkit.
Nyt Irlanti on ”yllättäen” selvitystilassa. Erityisen ”yritteliäitä” ovat olleet pankit. Pankit tyrkyttivät kaikille ”yrittäjille” rahaa niin tolkuttomasti, että Irlannin kokonaisvelka oli seitsenkertainen maan BKT:hen verrattuna.

Yritysriskiä on otettu reippaasti – niin reippaasti, että koko Eurooppa pääsee niitä nyt maksamaan.
Irlannin pankkikriisi yltyi täyteen voimaansa syksyllä 2008. Kun kriisi alkoi, Irlannin valtio ilmoitti takaavansa irlantilaisten pankkien talletukset ja osan niiden lainoista.

Sen jälkeen Irlannin valtio on pääomittanut irlantilaisia pankkeja viidesti yhteensä 46,3 miljardilla eurolla. Nyt äskeisten ”stressitestien” jälkeen huomattiin, että tukea tarvitaan lisää ainakin 24 miljardin edestä. Jotkut asiantuntijat arvioivat, että sekään ei riitä, vaan jatkossa tarvitaan lisää ainakin 10 miljardia euroa.

Hehkuttaessaan Irlannin yrittäjyyttä Kanniaiselta unohtui mainita muutama tosiseikka. Irlanti oli ja on myös veronkiertomaa. Yrityksiä houkuteltiin sinne uusliberalistisin keinoin. Yrityksille myönnettiin määräaikainen verovapaus (yleensä 10 vuotta), voitot oli mahdollista kotiuttaa verovapaasti, oli runsaat yritystuet, alhainen yritysverotus (16%) jne.

Näillä erikoistarjouksilla Irlantiin alkoi virrata pääomia. Irlantiin perustettiin IT -yrityksiä 90-luvulla. Erityisesti panostettiin pankkitoimintaan ja johdannaismarkkinoihin. Pankkien löyhäkätisen luottojen tyrkyttämisen seurauksena asuntobisnes lähti rakettimaiseen nousuun.

Professorin tittelistään huolimatta Kanniainen ei nähnyt tätä epätervettä ”yrittämisen” kehitystä saati sitten varoittanut tulevasta.

Kanniaisen esimerkki Irlannin ”yrittämisen” positiivisesta vaikutuksesta on kerrassaan hupainen. Se on, päinvastoin, varoittava esimerkki siitä, miten pääomien vapauttaminen ja erilaiset verohelpotukset ja veronkiertomahdollisuus synnyttävät tuhon kierteen ja hävittävät terveen yrittämisen ja lopulta koko valtion.

Ari Ojapelto
Tietokirjailija
Tampere

Wahlroos – Suomen älykkäin mies?

2011-08-14T12:09:00.002+03:00

(Wahlroos ja taloustoimittajat)

Björn Wahlroos on talouslehtien lemmikki. Talouselämä-lehti otsikoi: ”Ylivertainen Björn Wahlroos”. Kauppalehti laittoi vielä paremmaksi ja valitsi hänet ”Vuoden mieheksi” (v. 2000). Toimittaja hehkutti haastateltavaa: ”Wahlroosissa yhdistyvät äly, tyylitaju ja röyhkeys.
Taistolaisuudesta parannuksen tehnyt mies, joka kymmenessä vuodessa teki miljardin omaisuuden, tavoitteellinen mies – Honey Bear – Finnish style”.

Wahlroos iloitsi tuolloin siitä, että eurooppalaisessa integraatioprosessissa kansallisvaltion rooli heikkenee ja “mielestäni on hävytöntä väittää, että kaikilla kulttuureilla on henkiinjäämisedellytykset tai -oikeus”.

Jo 80-luvun lopulla kasinotalouden yhtenä pääarkkitehtina toimiessaan, hän markkinointiväen Ideapäivillä Dipolissa messusi täydelle salille: “Kansantalouden kannalta poliitikkojen ei pitäisi sotkeentua talousasioihin koska he eivät niistä mitään ymmärrä”. Finanssiasiat piti Wahlroosin mukaan jättää ‘ammattilaisten’ huoleksi”.

Nyt kaikki veronmaksajat ympäri maapalloa saavat maksaa näiden finanssiammattilaisten ”ammattitaidosta”. Maailmanlaajuisesti veronmaksajat ovat jo joutuneet syytämään tutkimuslaitos Grail Researchin mukaan 20 000 miljardia dollaria pankkien pystyssä pitämiseksi pääomatukina ja valtioiden elvytysruiskeina.

Suomen 90-luvun alun pankkikriisistä alkaneen laman pääarkkitehtina toimi silloinen SYP:n varatoimitusjohtaja Wahlroos. Pitkälti hänen teesiensä pohjalta kehittyi silloisen pankkikriisin ”pelastusohjelma”.

Siitä kertoo perusteellisesti A-P Pietilän kirja ”Pankkikriisin peitellyt paperit”. Wahlroosin pelastuspaketti poikkesi ratkaisevalla tavalla monien muiden maiden pelastussuunnitelmasta, jossa tukea ohjattiin myös varsinaisille velallisille.

Vuosina 1989-1995 suomalaisten pankkien veronmaksajilta saaman pankkituen määrä oli 17,5 % bruttokansantuotteesta, kun Ruotsissa se oli 6,3%, Norjassa 2,2% ja Tanskassa 0,5%.
Wahlroos junaili tietysti kaikki tuet pankeille, jotka olivat myyneet pääomien vapauttamisen yhteydessä valuuttalainoja keinottelumielessä (yhteensä 50 mrd mk) kotimarkkinoilla toimiville yrityksille.

Devalvaation seurauksena 60 000 yritystä ajautui konkurssiin (moni teki itsemurhan), koska Wahlroos oli nokkelana miehenä käyttänyt hyväkseen kokemattomia poliitikkoja Esko Ahoa ja Iiro Viinasta.

SYP:n pelastamisessa Wahlroosilla oli keskeinen asema. Siinä käytettiin kaikki mahdolliset ja mahdottomat kepulikonstit. Niin sanotun ”Promissory Note” –korivaluuttavekseleiden avulla pankin treasury -osasto saattoi muuttaa pitkäaikaisen oman varainhankintansa lyhytaikaiseksi kotimaahan myönnetyksi valuuttaluotoksi ilman, että pankin valuuttamääräinen nettopositio muuttui, Jälleenrahoitus voitiin muuttaa laina-asiakkaan kannettavaksi.

Valuuttavekselit olivat lumeasiakirjoja ja vain veronkieroa varten. SYP:n taseessa valuuttavekseleitä oli 22,8 miljardia markkaa. Pankit tekivät vekseleistä väkisin velkakirjoja, jotta niistä ei tarvitsisi maksaa leimaveroja. Pankit välttivät kikkailuilla 10 miljardin markan leimaverot.

SYP:n vakavaraisuuden horjuessa Wahlroos laittoi tytäryhtiönsä Huoneistokeskuksen arvioimaan SYP:n käsiin joutuneen omaisuuden yläkanttiin. Pakkolunastuksen yhteydessä pankkiin tulleet omakotitalot pankki arvioi alakanttiin. Hetken kuluttua pankki myi samat omakotitalot reilulla voitolla ja kirjasi voitot taseisiinsa.

SYP:n jälkeen Mandatumilla toimiessaan hän rikastui yritysjärjestelyillä jonka tuloksena suomalainen omistus siirtyi ulkomaiseen ja taloudellinen valta siirtyi samalla valtakunnan rajojen ulkopuolelle.

Tämä ”Honey Bear” on ilmoittanut julkisuudessa vastustavansa kaikenlaisia tukiaisia. Silti hän nostaa kartanonsa viljelyksiltä n. 10 ihmisen vuosiansioiden verran ”köyhäinapua” maataloustukiaisina. Mainostetusta älystään huolimatta hän ei ole ymmärtänyt edes PR -eleenä jakaa inhoamiaan tukiaisia hyväntekeväisyyteen, kuten rikkailla on ollut yleensä tapana.

Wahlroosin maailmankuva saa ymmärrettävän selityksen. Hän sanoo muistavansa hyvin, ”kuinka outo ja ihmeellinen tunne on vapaus, kun hän ensimmäisen kerran vuonna 1980 muutti Yhdysvaltoihin”.

Hän innostui ikihyväksi kokoomuslaisesta vapaus-käsitteestä. ”Friedrich von Hayek kirjoitti vuonna 1944 kirjan, joka on kansantaloustieteen filosofian loistavimpia teoksia: ”The Road to Serfdom” (Tie orjuuteen). Se käsittelee juuri tätä, miten ihmismieli tottuu orjuuteen, kun ihminen ei saa itse valita - eikä lopulta edes halua valita”, filosofoi Wahlroos.

Häneltä unohtui mainita, että nyt kaikki kansalaiset, yritykset ja valtiot on alistettu investointipankkiirien toimesta pankkien orjuuteen - ja sehän on tietysti fiksun pankkiirin perimmäinen tarkoitus.

Tällä orjuutuksella pankinjohtaja voi rikastua maksimaalisesti ja saada kaikki toimijat vapaaehtoiseen orjuuteen ja hallintaan. Wahlroosin tulot olivat vuonna 1990 yhteensä 263 000 euroa ja veroprosentti 58%. Vuonna 2009 vuositulot olivat jo 6 900 000 euroa mutta veroprosentti enää 31%.

Fiksuna pääoman edustajana hän on onnistunut maksimoimaan tulonsa ja minimoimaan veronsa. Tätä kehitystä hän on puolustellut toteamalla: ”Yleensä taloudessa ei mene hyvin, elleivät tuloerot kasva”.
Noustessaan Nordean hallituksen puheenjohtajaksi, hän ohjasi heti pankin johdolle 169 miljoonan euron bonukset. Vaikka Ruotsin valtio toiseksi suurimpana osakkeenomistajana yritti toppuutella, Nalle sai tahtonsa lävitse.

Oman verotuksensa suotuisasta kehityksestä huolimatta, Wahlroos on miehekkäästi on vaatinut lisää ja jatkuvasti rikkaiden ja yritysten verojen madaltamista.

Verotuksesta Wahlroos on todennut Financial Timesin haastattelussa: ”Emme voi jatkaa ihmisten verottamista nykyisellä tavalla, emmekä voi vastaavanlaisesti sietää köyhyyden sekä rikkinäisten perheiden tukemista”.

Vaikka Wahlroosin älyä onkin kehuttu, häneltä on jäänyt Amerikan vierailullaan jotain huomaamatta. Alan tutkijat ovat tuloeroista täysin toista mieltä.

”Jos amerikkalaiset haluavat amerikkalaisen unelman toteutuvan elämässään, heidän kannattaisi muuttaa Pohjoismaihin”, on todennut amerikkalainen professori Richard Wilkinson.

Hän on tutkijakollegansa professori Kate Pickettin kanssa kirjoittanut kirjan ”The Spirit Level”, joka julkaistaan Suomessa nimellä ”Tasa-arvo ja Hyvinvointi”. Kirjan keskeinen viesti on, että mitä pienemmät tuloerot yhteiskunnassa on, sitä vähäisempiä ovat monet sosiaaliset ongelmat.
He ottivat tutkimuksissaan mukaan 23 rikasta valtiota mm. Yhdysvallat, Britannian, Japanin, Suomen, Ruotsin, Norjan ja Tanskan. Tähän ryhmään kuuluvissa maissa menee aineellisesti niin hyvin, ettei hyvinvoinnin kasvu bruttokansantuotteella mitattuna lisää enää merkittävästi esimerkiksi elinajanodotetta tai onnellisuutta.

Wilkinsonin ja Pickettin mittareina olivat sosiaalinen luottamus, mielenterveys, huume- ja alkoholiriippuvuus, elinajanodote, lapsikuolleisuus, liikalihavuus, lasten koulumenestys, teini-ikäisten synnytykset, henkirikokset, vankien lukumäärä, sekä sosiaalinen liikkuvuus.

Tulokset olivat varsin selkeitä: ongelmat olivat vähäisimmät maissa, joissa tuloerot olivat pienimmät eli Japanissa ja neljässä pohjoismaassa. Toiseen ääripäähän sijoittuivat joukon eriarvoisimmat maat eli Uusi-Seelanti, Britannia ja Yhdysvallat.

Siksi amerikkalainen unelma, että kuka tahansa lähtökohdistaan riippumatta voi menestyä elämässään eli ”jokainen on oman onnensa seppä”, toteutuu Wilkinsonin mukaan todennäköisimmin Pohjoismaissa kuin Yhdysvalloissa.

Merkittävä havainto oli myös se, että eriarvoisuuden haitalliset vaikutukset eivät eriarvoisimmissa yhteiskunnissa rajoittuneet vain huono-osaisiin, vaan niistä kärsivät myös hyväosaiset: rikkaus ei välttämättä aina lämmitä, jos joutuu rikollisten pelossa asumaan aidatuilla, vartioiduilla asuinalueilla erillään muusta yhteiskunnasta.

Uusliberalismin päästyä valtaan maailmanlaajuisesti, tuloerot alkoivat kasvaa muissakin länsimaissa. Ruotsissa ja Suomessa tuloerojen kasvu on viimeksi kuluneiden puolentoista vuosikymmenen aikana ollut nopeinta kehittyneiden maiden OECD-ryhmässä.

Päinvastoin kuin Suomessa, tutkijoiden mukaan pitäisi edetä päinvastaiseen suuntaan. Tämä on Wahlroosille älystään huolimatta ilmeisen vaikeaa. Hän on siteerannut uusliberalistista taloustieteen nobelisti James M. Buchanania.

Kansantaloustieteen professori Wahlroos meni kuitenkin Buchanania pidemmälle ja totesi, että suomalaiset työskentelevät aivan liian vähän maksaakseen kalliiksi käyvän hyvinvointiyhteiskunnan.

Varakkaana miehenä Wahlroos on ratkaissut köyhyyden ongelman nerokkaasti. Hän on ostanut Halikon kartanon Salon läheltä ja samalla puoli kylää, jotta sähköistä piikkilankaa ei tarvitsisi rakentaa. Alue on niin suuri, että kävelylenkillä ei tarvitse törmätä köyhiin.

Kartanonherroilla on jo historian valossa ollut vaikeuksia asettua köyhän housuihin –myös nykyisessä ”hyvinvointivaltiossa”. Suomessa perusturva ei riitä edes kohtuulliseen kulutukseen,
Terveyden ja Hyvinvoinnin laitos (THL) entinen Stakes on tehnyt kartoituksen köyhien mahdollisuuksista tulla toimeen suomalaisella perusturvalla. Tutkimus paljasti yksiselitteisesti, että perusturva ei riitä edes kohtuulliseen kulutukseen ja on jäänyt reilusti jälkeen yleisestä tulokehityksestä.

Moni suomalainen joutuu tulemaan toimeen rahasummalla, joka on kaikilla mittareilla mitattuna riittämätön. Kohtuulliseen minimikulutukseen on arvioitu tarvittavan asumismenojen lisäksi 575 – 660 euroa kuussa, mutta perusturvan varassa elävältä tästä summasta uupuu noin kolmannes. Sen sijaan keskipalkkaisen suomalaisen tulot riittävät kattamaan minimikulutuksen jopa kolminkertaisesti.

Tällä haavaa pelkän perusturvan varassa elävälle yksinhuoltajalle jää asumismenojen jälkeen kulutukseen 419 euroa. Inflaatio on syönyt vuosien varrella tulleet pienet korotuksetkin, käteen jäävät tulot ovat jopa laskeneet.

Perusturvan hakijoista moni kokee tulevansa leimatuksi. Siksi noin kolmasosa toimeentulotukeen oikeutetuista ei edes hae tukea, totesi professori Susan Kuivalainen Turun Yliopistosta.
Vuonna 2009 noin 150 000 suomalaisen kotitalouden tuloista 90 prosenttia koostui perusturvaetuuksista. Näiden talouksien määrä on kaksinkertaistunut vuodesta 1990. Pahimmillaan perusturvan varassa elävälle jää käyttöön vain reilu viidennes keskipalkkaisten tulosta.

Kehutusta älystään huolimatta on ymmärrettävää, että Wahlroosilla on vaikeuksia Bentleynsä takapenkiltä nähdä suomalaista eriarvoisuutta. Erityisen huolestuttavaa on, ettei hän hallitse edes oman pankkialansa tulevaa kehitystä.

Nykyisestä finanssikriisistä Wahlroos totesi ammattimiehen varmuudella alkuvuodesta 2009, ettei taloustaantumasta tule pitkäaikaista.

Wahlroos arveli tammikuussa, että Yhdysvaltain taloudesta saadaan jo tänä keväänä myönteisen kehityksen merkkejä.

Myöhemmin Yleisradion viestintäseminaarissa puhunut Wahlroos sanoi olevansa edelleen samaa mieltä. ”Taloudellisesti on itse asiassa erittäin vaikea keksiä malli tai looginen selitys, miksi tällainen laskusuhdannekriisi voisi jatkua erityisen pitkään. Me elämme markkinataloudessa, joka korjaa itsensä aika nopeasti. Saatte nähdä, että näin käy tälläkin kertaa”, hehkutti Wahlroos.
Älykkyys on vaikea asia. On todettu, että monet huippurikolliset ja pankkirosvot ovat älykkyysosamäärältään huippua. Myös Hitlerin kenraalikunnalla oli korkeat älykkyysosamäärät. He pystyivät tehtävissään huippusuorituksiin.

Kummallista vain on, että älykkyydestään huolimatta en ole huomannut edes taloustoimittajien käyttävän Wahlroosista määritelmää: ”Wise - Finnish style”.

Ari Ojapelto
Tietokirjailija
ari.ojapelto@taloverkot.fi

So what, Lipponen?

2011-08-14T12:07:00.001+03:00

(Paavo Lipponen)

Hesari ei julkaissut

Wikileaksin paljastukset ovat tuoneet uutta valoa Paavo Lipposen toiminnasta ja suhmuroinnista Presidentti Tarja Halosen selän takana. Tosin valtamediat eivät ole herkutelleet tietovuodosta samalla innostuksella kuin hyökätessään kyseisenä ajnkohtana Anneli Jäätteenmäen kimppuun sen aikaisesta ”tietovuodosta”.

Kirjoitin siitä kirjassani: ”Ahneuden Aika” (VS-Kustannus 2006) sivulla 564 seuraavasti: ”Mediasta itsestään on kuitenkin tullut vallankäytön väline. Oiva esimerkki on tapaus Anneli Jäätteenmäki, joka sai jo käsittämättömän poliittisen ajojahdin tunnusmerkit.

Koko sähköinen media ja varsinkin iltapäivälehdet saivat nykäsjuttujen

välipalaksi kaluttavaksi vastavalitun naispäämisterin. Hän kun oli mahdollisesti

yllyttänyt virkamiestä virkasalaisuuden rikkomiseen.

Jos korkeimmalla poliittisella tasolla työskentelevä virkamies on yllytyksestä valmis kertomaan valtion salaisimmat tiedot, on maamme korkeimman tason virkamiesten rekrytointijärjestelmässä jotakin pahasti vialla.

Mediakohun koomisuutta vain lisäsi se, että ulkoministeri Erkki Tuomioja
totesi salaisista tiedoista, että Jäätteenmäki olisi saanut samat tiedot ulkoministeriöstä vain pyytämällä niitä.

Mistä moinen suhteeton mediamyllytys sitten johtui? Jäätteenmäen suurin rikos olikin siinä, että hän heitti hiekkaa Nato-lobbyn rattaisiin. Hän asetti kyseenalaiseksi paitsi Paavo Lipposen puheet Washingtonissa myös Nato- ja USA-myönteisen politiikan.

Jos demarit olisivat voittaneet vaalit ja Lipponen olisi jatkanut pääministerinä samoin kuin kokoomus hallituksessa, olisi Suomi lähes sataprosenttisella varmuudella liittynyt silloisen vaalikauden aikana Naton jäseneksi. Tämähän teki monen median omistajan ja heidän etujaan ajavan päätoimittajan katkeraksi. Siitä Jäätteenmäki oli pantava kärsimään.

Sopulit ja neljäs valtiomahti kurmoottivat Jäätteenmäkeä niin, että pääministeri pakotettiin eroamaan heti hallituskauden alkumetreillä. Uutis- ja poliittiset toimittajat auttoivat taustavaikuttajia saamaan haluamansa.

Mediaoperaation sankariksi nostettiin toimittaja Pekka Ervasti. Ruotsalaista rahamaailmaa edustavan lehtitalon Bonnierin journalistipalkinto annettiin Ervastille, jonka yhtenä merkittävänä saavutuksena mainittiin, että juuri hän ensimmäisenä alkoi pöyhiä Jäätteenmäki-jupakkaa. Koska oman lehtitalon Alma-median toimittajaa ei hygieenisyys-syistä voitu palkita, palkinto annettiin kilpailevan lehtitalon uusliberalistisimmalle ja Nato-myönteisimmälle toimittajalle.

Noudatettiin vanhaa mediamaailmassa ja sodankäynnissä toistettua taktiikkaa. Kalvetaan medioissa jotakin kokonaisuuden kannalta vähäpätöistä asiaa, jotta huomio kiinnitettäisiin pois isommasta ja tärkeämmästä.

Ervasti olisi palkintonsa ansainnut, jos hän olisi ruvennut Jäätteenmäen sijasta jahtaamaan Lipposta. Hän ei jostakin syystä ollenkaan ihmetellyt, miksi varmistellessaan ”ilmassa ollutta” EU- komission puheenjohtajan paikkaa Lipponen nuoli amerikanvierailullaan Bushin saappaita kehumalla ”hänen johtajuuttaan”.

Ervasti ei myöskään ihmetellyt salaisista muistioista vuotaneita tietoja, joissa Lipponen lupasi Suomen tukevan Irakin jälleenrakentamista, huolimatta siitä, ettei Suomi eikä Suomen kansa ole hyväksynyt koko Irakin sotaa, jonka Yhdysvallat aloitti ilman YK:n lupaa ja mandaattia.
Ervasti ei myöskään ”tutkivana journalistina” tutkinut, millä mandaatilla Lipponen kauppasi suomalais-ruotsalaista Amos-kranaatinheitinjärjestelmää sotaa käyvälle maalle ja mitä kaikkea muuta Lipponen tuli luvanneeksi Bushille.

Lipposen itsevaltaiset ja epädemokraattiset toimet ovat närästäneet jo puolueen omaakin väkeä. Lipposen puoluetoveri Osku Pajamäki moitti tuolloin Lipposta ja vaati demareille ylimääräistä puoluekokousta ja totesi: ”Tärkein syy uuteen puoluekokoukseen liittyy Paavo Lipposen asemaan ja hänen tapaansa johtaa puoluetta keskustan vetämässä hallitusyhteistyössä.

Ei edes laajaa kansansuosiota nauttiva ex-pääministeri voi olla puoliksi raskaana. Olla hallituksessa mukana, mutta vetää samalla varsinkin ulko-ja talouspolitiikassa sinipunan aikaista linjaansa.
Totuuteen pyrkivänä ja palkittuna journalistina Ervasti ei ole toistaiseksi korjannut Jäätteenmäkeen kohdistunutta ajojahtiaan. Hänen työtoverinsa toimittaja Jyri Raivio puhdisti Jäätteenmäen maineen (HS 20.3.2004) pari päivää Jäätteenmäen vapauttavan tuomion julkistuksen jälkeen. Hän kirjoitti (tosin piilotettuna pitkän tekstin sisään) seuraavasti:
”Yhdysvaltain hallitus vakuutti sodan alkamisen vuosipäivänä, että sota oli oikeutettu ja palveli sekä amerikkalaisten että irakilaisten etuja.

Bush puhui jälleen televisiossa. Valkoisessa talossa hän toivotti tervetulleiksi 84:n ”yhteistä vaaraa vastaan liittoutuneen” maan edustajat Ulkoministeriön tiedottajan mukaan tilaisuuteen oli kutsuttu IRAKIN SOTAKOALITIOSSA MUKANA OLLEIDEN MAIDEN suurlähettiläät.

Mukana oli myös Suomen suurlähetystön kakkosmies Matti Anttonen. Hänen esimiehensä, suurlähettiläs Jukka Valtasaari, oli tuolloin kotimaassa. Irakin sotaa Bush perusteli Saddamin kauheuksien lisäksi myös YK:n edulla. Koalitio meni Bushin mukaan Irakiin panemaan toimeen YK:n päätöslauselmia.”” Tuolloin siis ei vielä tiedetty ”mitä muuta Lipponen tuli puhuneeksi ja luvanneeksi” Amerikan vierailullaan. Kaikkea ei ainakaan Suomen Presidentin toimesta.

Halonen on antanut Wiki Leaksin paljastuksista tiedonannon, ettei hän ole antanut lupaa saati käskyä Lipposelle kertoa hänen ja Putinin välisistä kahdenkeskisistä keskusteluista.

Pitäisikö nyt antaa tiedonjulkistuspalkinto Wikileaksille ja Julian Assangelle ja ottaa se taannehtivasti pois toimittaja Pekka Ervastilta?

Ari Ojapelto

Tietokirjailija

Tampere

PS. Katso myös linkki:

http://ariojapelto.blogspot.com/2011/03/sahkoposti-kirjeenvaihto-paavo-lipposen.html

Raha on velkaa.

2011-08-14T12:04:00.002+03:00

(Kaikille)

Nykyinen pankkijärjestelmä toimii ns. ”osittaisvaranto” -säädöksien varassa. Teoriassa ne säätelevät rahan määrää. Järjestelmän pitäisi olla ”idioottivarma” ja rahajärjestelmä hallinnassa. Asiaan kannattaa perehtyä vähän tarkemmin.

Pankkien rahat muodostuvat kolmesta tekijästä: 1. Pankkien hallussa olevasta, valtion liikkeelle laskemista käteisvaroista. 2. Keskuspankeille annetuista luotoista (velkapapereista), joita vastaan pankki voi lainata keskuspankilta rahaa tarpeittensa mukaan. 3. Pankkiin tehdyistä talletuksista eli antolainauksesta.

Pankkien käteiskassa on vain 1/20 – 1/30 maksiminostomäärästä. Pankeilla pitäisi olla omaa pääomaa 8 prosenttia. Pankkien välisessä rahaliikenteessä yhden pankin laina on toisen pankin talletus. Rahaa ei siis anneta pankin kassaholvista. Siten raha on pääasiassa velkaa ja velkapapereita.
Joidenkin tilityyppien omavaraisuusehto on vain 1:20 tai 1.33 tai ei ollenkaan. Painettua rahaa on yleensä alle 5 prosenttia kaikesta kierrossa olevasta rahasta.

Jos velat maksettaisiin pois, ei olisi enää rahaakaan, koska raha on velkaa. Rahan olemassaolo on täysin riippuvainen jatkuvasti uusiutuvista pankkilainoista. Siksi pankit tyrkyttävät väkisin lainoja konkurssikypsille valtioille, yrityksille ja jopa täysin luottokyvyttömille kansalaisille. Muuten koko pankkijärjestelmä romahtaisi.

Vuoden 1929 Amerikan pörssiromahduksessa rahan tarjonta supistui 32 prosenttia (vv.1929 – 1933) kun velkahanat laitettiin kiinni.

Korkokulut otetaan yleisesti liikkeellä olevista rahavarannoista. On ilmeinen mahdottomuus, että kaikki lainanottajat maksaisivat takaisin lainat korkoineen, ellei kaikkea korkoa kierrätettäisi takaisin rahantarvitsijoille.

Korkotuotoista syntyy uusia lainoja ja investointeja, jotka vuorostaan luovat uutta rahantarvetta ja sinetöivät näin velattoman, ansaittavissa olevan rahan puutteen. Näin päädytään alati paisuvaan ja loputtomaan kierteeseen. Sen kierteen päässä ei voi olla muuta kuin romahdus, vaikka uusliberalistiset taloustieteilijät sanoisivat muuta.

Asian on ilmaissut ytimekkäästi taloustieteilijä Kenneth Boulding: ”Joka uskoo rajattomaan kasvuun rajallisessa tilassa on joko hullu tai taloustieteilijä”.

Ihmetyttää, miksi valtiot lainaavat yksityisiltä pankeilta kun voisivat itse tehdä tarvitsemansa rahan korottomasti? Miksi rahan on perustuttava velkaan? Miksei lasketa liikkeelle pysyvää rahaa, jota ei tarvitse jatkuvasti lainata korollisesti edelleen vain siksi, että se olisi olemassa?
Miten kestävä talous voi toimia rahajärjestelmällä, joka vaatii toimiakseen kiihtyvää kasvua? Ympäristö ja ekosysteemi ei kestä sitä. Mikä tarkasti ottaen tekee nykyisestä rahoitusjärjestelmästä riippuvaisen jatkuvasta kasvusta?

Siihen antaa yksinkertaisen vastauksen pankki- ja pääomapiirien hellimä ajatus: Miksi tehdä työtä kun voi antaa rahan tehdä työtä puolestaan ja elää koron kiskonnalla.

Jos rahan määrä ei kasva (siis velka) ja se pysyy vakiona, niin koroista syntyvä raha valtaa osuuttaan koko rahan määrästä ja lopulta kaikki raha on pankkien hallinnassa ja omistuksessa. Esimerkiksi Suomen valtio maksaa vuosittain korkoa pankeille kaksi miljardia euroa.

Pankkien pitäisi jakaa ansiottomat korkotulonsa kansalaisille ns. kansalaisosinkoina, eikä johtajilleen järjettömän suuruisina osinkoina ja bonuksina. Rahasta on tullut uusi orjuuttamisen muoto, josta rivikansalaisella ei ole pienintäkään hajua. Jo Leo Tolstoi totesi aikoinaan: ”Raha on uusi orjuutuksen muoto, joka eroaa aikaisemmasta siinä, että se on kasvoton eivätkä orjuuttajat ja orjat tunne toisiaan”.
Nykyinen pankkien ”osittaisvaranto”-järjestelmä on levinnyt kaikkialle ja tuottaa loputtomasti rahaa tyhjästä. Pankit ovat ovelasti valjastaneet jokaisen maapallon asukkaan kasvattamaan ja maksamaan lumipallomaisesti kasvavaa velkaa, josta ei voi ikinä selviytyä.

Jo Yhdysvaltain presidentti Abraham Lincoln totesi aikoinaan: ”Valtion pitäisi vastata kaikesta rahan painamisesta, rahan liikkeelle laskemisesta sekä luotoista, joilla valtio kattaa menonsa ja joista kuluttajat saavat ostovoimansa. Näillä keinoilla veronmaksajat säästävät huimia summia korkomenoissa. Rahan alkuunpano ei ole vain valtion etuoikeus vaan suuri mahdollisuus”.

Pankkien kansallistamisella voidaan pelastaa myös demokratia, koska nyt kaikki valta on siirtynyt epädemokraattiselle pääomalle ja sitä kautta kasvottomille ”markkinavoimille”.

Pankit ovat saaneet kasvattaa valtaansa ymmärtämättömien poliitikkojen suosiollisella myötävaikutuksella ja kasvaa niin suuriksi markkinatoimijoiksi, että poliitikot ovat jo niiden armoilla.
He eivät uskalla laittaa pankkeja konkurssiin, vaikka Jyrki Katainen on todennut, että ”Markkinatalous ilman pelkoa rahojen menettämisestä ei ole toimiva markkinatalous”. Silti hän on laittamassa 8-16 miljardia suomalaisten veronmaksajien rahoja ”kankkulan kaivoon” ja pelastamassa vastuuttomia eurooppalaisia pankkeja.

Esimerkiksi konkurssiin menneiden Islannin pankkien tase ylitti 12 -kertaisesti maan BKT:n. Samoin valtion haltuun otettujen Irlantilaispankkien tase ylitti kuusinkertaisesti maan BKT:n.
Tästä uudesta valtakeskittymästä mediat ovat olleet hiiren hiljaa. Mediaguru Marshall McLuhan totesi jo aikoinaan: ”Vain pieniä salaisuuksia pitää varjella. Suuret pysyvät salassa yleisön epäuskon turvin”.

Tästä järjettömästä rahavirtojen kasvusta (siis velan kasvusta) kertoo IMF:n tilastot. Vuosien 1991-2000 välisenä aikana pääomavirtojen kasvu oli 300%, kansainvälinen kauppa kasvoi 63% vaikka maailman talous kasvoi vain 26%.

Rahan (siis velan) pyörittäminen on niin vinhaa, että joka ikinen päivä valuuttakauppaa käydään 4 000 miljardin dollarin edestä. Siitä vain 5-10 prosenttia käytetään reaalitalouden tarpeisiin.
Margaret Thatcherin ja Ronald Reaganin aloittama monetaristinen talouspolitiikka epäonnistui kaikessa ja kaikkialla. Yhdysvaltojen keskuspankki Fedin monivuotinen pääjohtaja ja rahoitusalan silloinen ”puolijumala” Alan Greenspan aloitti tolkuttoman rahankylvön ja velaksi elämisen.
Nyt finanssikriisin jälkeen keskuspankkien pääjohtajat ovat täysin neuvottomia siitä, mitä pitäisi tehdä. Perinteisesti he ovat vahtineet pääasiassa inflaatiota, mutta eivät rahan (siis velan) määrän kasvua.

Kun keskuspankit epäonnistuivat surkeasti valvontatehtävässään, niin sinne on syntynyt uusi ns. ”Goodhartin laki”, jonka mukaan tietyn raha-agregaatin valitseminen rahapolitiikan välineeksi johti välittömästi välinearvon menettämiseen.

Siis yhden asian vahtimisella ei enää hoideta rahoitusmarkkinoiden vakautta, koska ”Goodhartin lain” mukaan finanssitoiminnoissa pyritään ja pystytään aina ja lähes automaattisesti kiertämään kaikkia detaljeja koskevia sääntöjä. Lakiin liittyen on sanottu myös, että ongelma on ratkaistava sen perussyiden kautta. Siihen keskuspankkien ns. ”asiantuntijuus” ei ole riittänyt, joten niiden rahoitusmarkkinoiden ohjaus on nyt pahasti hukassa.

Hukassa on myös pankkimaailman torpparit, eli tavalliset veronmaksajat. He ovat jo vuosiansioidensa verran veloissa pankeille ja sen lisäksi tulevat vielä valtion ja kunnan velat joiden takaajina he ovat. Valtion ja keskuspankkien tukitoimien kautta he joutuvat vielä pitämään ahneet ja vastuuttomat liikepankitkin pystyssä.

Poliitikot ovat syytäneet veronmaksajien rahoja pankkitukina ja elvytysrahoina (siis velalla) nykyisessä finanssikriisissä jo 20 000 miljardia dollaria (20 Amerikan triljoonalla) vain siksi, että lopullista pankkiromahdusta siirretään hieman tuonnemmaksi.

Tällä hetkellä ainoat henkilöt, joiden talous on vielä vakaassa tilassa ja jotka eivät ole korviaan myöten velassa, taitavat olla romanialaiset kerjäläiset, jotka kyyhöttävät kadunkulmissa mukiensa kanssa kerjäämässä.

Ari Ojapelto
Tietokirjailija
ari.ojapelto@taloverkot.fi

Etlan tutkimukset ristiriitaisia.

2011-08-14T12:02:00.002+03:00

(Sixten Korkman)
JULKAISTU 15.4. 2011 Kansan Uutiset / Viikkolehti
(Hesari ei julkaissut)

EVA julkisti17.3. 2011 tilaustyön "Terve tuho - tietä tuottaville työpaikoille ja kasvulle". Analyysin olivat tehneet Etlan tutkimusjohtaja Mika Maliranta ja tutkimuspäällikkö Antti Kauhanen. Heidän pääviestinsä oli, että työmarkkinoilla on käynnissä jatkuva turbulenssi. Joka vuosi noin 10 prosenttia työpaikoista tuhoutuu. Uusia työpaikkoja syntyy kuitenkin tilalle samaa tahtia. Tosin heiltä jäi tarkemmin selvittämättä, minne ja mille aloille ne syntyvät.

Nyt Etla on julkaissut projektijohtaja Timo Nikinmaan tutkielman: "Antaa valojen palaa", joka painottaa, että "teollisuus on talouden selkäranka" (HS 22.3 2011, pääkirjoitussivu).

Siinä kerrotaan, että "Uusista työpaikoista 80 prosenttia on syntynyt aloille, joilla keskimääräinen tuntipalkka on pienempi kuin teollisuudessa". Nikinmaan tutkimuksessa viitataan myös USA:n kehitykseen "Yhdysvalloille on käynyt huonosti, koska maassa ei ole pitkäjänteistä teollisuuspolitiikkaa. Siksi teollisuus on aktiivisesti sijoittanut tuotantoaan ja YHÄ ENEMMÄN MYÖS TUTKIMUSTA JA TUOTEKEHITYSTÄ MUIHIN MAIHIN". Näinhän on käynyt myös Suomen teknologiayritysten ja Nokian kohdalla.

Ihmetyttää, että Sixten Korkmanin johtaman tutkimuslaitoksen raportit ovat näinkin ristiriitaisia toisiinsa nähden.

Näistä kahdesta tutkimuksesta Nikinmaa on oikeilla jäljillä. Siksi edellytän, että Maliranta ja Kauhanen kertovat, mitä ne "luovan tuhon" jälkeiset uudet työpaikat oikein ovat ja kuinka paljon niitä voi olla kokonaistyövoimasta.

Samalla he voisivat kertoa, kuinka on mahdollista luoda uusia työpaikkoja, kun molemmat tutkimukset painottavat tuottavuuden lisäämistä. Tuottavuuden lisäys teknologialla (automaatio), uusilla tuotanto- ja johtamisjärjestelmillä (asiantuntija- ja itsepalvelujärjestelmät) ja koulutuksella (teknologian tehokkaampi hyödyntäminen) parantaa luonnollisesti tuottavuutta.

Samanaikaisesti se kuitenkin hävittää markkinoiden ostovoimaa, kun yhä suuremmat joukot joutuvat tarpeettomien armeijaan (muiden elätettäväksi).

Suomenkin markkinaehtoiset tehdyt työtunnit ovat samalla tasolla kuin 20 vuotta sitten, vaikka tuotanto (BKT) on yli kaksinkertaistunut ja Suomen tuotannon kasvu on ollut EU-maiden paras.
Lisäksi Nikinmaan mukaan 80 prosenttia on palvelualojen epätyypillisiä ns. ”paskatyöpaikkoja” ja palkkojen osuus BKT:sta on pienentynyt 55 prosentista 45 prosenttiin.

Nyt kun koko maailma joutuu maksamaan finanssikriisin seurauksia, maailman BKT:n kasvu pysähtyy nollasummamarkkinoiksi. Etla voisi selittää uskottavasti, kuinka pysähtyneillä markkinoilla tuottavuuden lisäys kasvattaa uusia työpaikkoja.

Ari Ojapelto
Tietokirjailija
Tampere

Kataisen opeilla ei tule työtä.

2011-08-14T12:01:00.001+03:00

(Katainen ja Kokoomus)
JULKAISTU: Helsingin Sanomat 1.4. 2011 (Hieman lyhennettynä)

Kokoomuksen Jyrki Katainen toisti kirjoituksessaan ”Lisää työtä ja verotuloja” (HS 29.3.2011) vanhaa hokemaa, että kasvu tuo työtä ja verotuloja. Kokoomuksen johdossa ei ilmeisesti tiedetä, että Okunin -laki keksittiin jo yli 40 vuotta sitten.

Se kertoo, että kehittyneeseen teollisuusmaahan tuotannon kolmen prosentin kasvu lisää vain yhdellä prosentilla työvoiman kasvua. Teknologialla aikaansaatu tuottavuuden lisäys tekee työvoiman kasvun tarpeettomaksi. Lain keksimisen aikoihin teknologinen kehitys oli vielä alkuaskelmilla.

Maailmanlaajuisesti BKT:n kasvu on hyytynyt kymmenvuotisjaksoilla tarkasteltuna (60-luvulla vajaa 4%, 70-luvulla runsas 2%, 80-luvulla reilu 1%, 90-luvulla 1% ). Nyt 2000 on ollut pientä parin prosentin tilapäistä kasvua, koska kaikki ovat eläneet velaksi, niin valtiot, yritykset kuin yksityiset kansalaisetkin. Teollisuusmaiden kokonaisvelan kasvu vuosina 2000-2008 oli 40 000 miljardia dollaria!
Samaan aikaan siis työtä on tuhonnut tuottavuuden kasvu. Maailmanlaajuisesti tuottavuuden kasvu on ollut 2-3 prosentin luokkaa. Matalan kehityksen lähtötason maissa kuten Kiinassa, se on nopeampaa. Tuottavuus siis kasvaa nopeammin kuin markkinat (ostovoima).

Suomi on hyvä esimerkki käsitteestä ”Jobbles growth”. Jo 80-luvulla Suomi oli ”Euroopan Japani”. 90-luvun alun laman jälkeen Suomen talouskasvu oli EU-maiden paras (tuotanto kaksinkertaistunut, vienti kolminkertaistunut), mutta siitä huolimatta kaikki valtakunnassa tehdyt työtunnit ovat samalla tasolla kuin 90-luvun alussa.

Työllisyysasteen tilastoja on saatu keinotekoisesti kaunistelluksi kepulikonsteilla (työttömien määrittelyillä). Kokoaikaisten teollisuustyöpaikkojen(25 euroa/h) siirryttyä Kiinaan, tilalle on tullut palvelualojen epätyypillisiä ns. ”paskatyöpaikkoja” (alle 10 euroa/h), joilla ei enää elä.

Siitä kertoo tuore Etlan tutkijan Timo Nikinmaan selvitys: "Uusista työpaikoista 80 prosenttia on syntynyt aloille, joilla keskimääräinen tuntipalkka on pienempi kuin teollisuudessa". Siis tämän uuden ”puskurityövoiman” osuus on jo 40 prosenttia ja sen ostovoima ja verojenmaksukyky on olematon.
Kataisen peräämän verotulojen kasvattamisen sijasta heistä on tullut tulonsiirtojen kohde. Se ei mahdollista Kataisen peräämille uusille yrittäjille, eikä edes nykyisille riittävän ostovoimaisia markkinoita.

Ari Ojapelto
Tietokirjailija
Tampere

Bruttokansantuote ei ole hyvinvoinnin mittari.

2011-08-14T11:59:00.004+03:00

(Pertti Haaparanta)

Taloustieteilijät käyttävät erheellisesti bruttokansantuotetta (BKT) kehityksen ja hyvinvoinnin mittarina. Esimerkiksi professori Pertti Haaparanta Akateemisella talousblogilla.

BKT mittaa tavaroiden ja palveluiden kokonasarvoa (markkinahintaan, rahan määrällä mitattuna). Vaikka BKT on monin tavoin käyttökelpoinen mittari, sillä on rajoitukset, jotka on syytä tunnistaa. Kuten kaikki mittarit, BKT kertoo vain siitä mitä mitataan. BKT ei ota huomioon esimerkiksi talkoo- ja kotityötä.

Maailman BKT:n kasvuluvut ovat työllisyyden kannalta huolestuttavia. Maailmanpankin vuosikymmenten keskiarvoluvut ovat 1960-luku: 3,29%, 1970-luku: 1,90 %, 1980-luku: 1,38%, 1990-luku: 1,39 %, 2000-luku (vuoteen 2009 asti: 1,17 %. Se kertoo karua kieltä siitä, että talouskasvu on pitkässä juoksussa hiipunut tai hiipumassa.

Uusliberalistiset taloustieteilijät ovat yrittäneet häivyttää tätä ikävää kehitystä ottamalla rinnalle ns. ostovoimapariteeteillä korjattuja henkeä kohden lasketun BKT:n kasvulukuja. Näin saadaan kasvutilastot näyttämään varsinkin köyhien kehitysmaiden kohdalla hieman lohdullisimmilta. Se mittaa toki paremmin paikallista ostovoimaa, mutta on vain laskennallinen suure.

Tätä “kikkaa” hyödynsi ruotsalainen taloustieteilijä Johan Nordberg kirjassaan “Globaalin kapitalismin puolustus” (2004).

Kun käytetään näitä ostovoimakorjattuja BKT/capita -lukuja, vertailukelpoisia Maailmanpankin tilastoja löytyy vasta 80-luvulta. Ne ovat 1980-luku: 1,38 %, 1990-luku: 1,47 %, ja 2000-luku vuoteen 2009 asti: 2,12 %. 2000-luvun kasvuluku näyttäisi poikkeavan yleisestä hiipuvasta trendistä. Tästä 2000-luvun kasvusta Haaparanta on ollut innoissaan ja päätellyt, että trendi ei olekaan laskeva.

Yllättävälle kasvulle löytyy kuitenkin luonnollinen selitys. Kasvu on saatu keinotekoisesti aikaiseksi pelkästään velkavetoisesti. Kaikki valtiot, osavaltiot, kunnat, yritykset, yksittäiset kansalaiset ja erityisesti pankit kaikkialla maailmassa ovat eläneet ja kuluttaneet 2000-luvulla velkaantumalla maksu- ja velanhoitokykynsä ylärajoille asti.

Suurimpien markkina-alueiden velkataakka on murskaava. Yhdysvaltojen budjetin alijäämä BKT:sta on yli 10%. Sen yksityinen ja julkinen velka yhteensä on yli kolme kertaa maan BKT, EU -maiden pelkät valtionvelat lähes 100%, Japanin yli 200% jne.

Velkaisia ovat myös BRIC -maat, joihin nyt on ladattu toivo kasvusta, eli Brasilia, Venäjä, Intia ja Kiina. Niiden kokonaisvelka oli vuoden 2008 lopussa 137 prosenttia BKT:sta.

Ilman tätä holtitonta velaksi kuluttamista maailman BKT:n kasvu olisi nyt nollasummapeliä ja tai jopa miinusmerkkistä.

Finanssikriisin pääsyylliset eli pankit ovat rakentaneet järjettömän suuren velkataakan, jonka arvonalennuksia maailman kaikki veronmaksajat on pantu maksamaan ja samanaikaisesti säästämään hyvinvointipalveluista.

Investointipankkiirien innovoimien johdannais -velkakirjojen kirjanpitoarvo oli kriisin alkaessa Järjestelypankki BIS:n mukaan 676 000 miljardin suuruinen, eli 13 kertaa koko maailman silloisen vuotuisen BKT:n suuruinen! Niiden alaskirjaaminen ja pääomittaminen veronmaksajien rahoilla taitaa viedä BKT:n kasvun tulevina vuosina reilusti miinuksen puolelle.

Tutkimuslaitos Grail Research laski syyskuussa 2009, että finananssisektorin pelastamiseksi on käytetty veronmaksajien rahaa jo n. 10 600 miljardia dollaria ja valtioiden elvytyspaketteihin n. 9 500 miljardia dollaria. Sen jälkeenkin niitä on käytetty edelleen, mutta tarkkoja lukuja poliitikot piillottelevat.

Siis lähes puolet maailman BKT:sta (n.50 000 mrd$) on käytetty keinotekoisen kasvun ylläpitämiseen. Sillä on saatu 2000-luvulla vain parin prosentin keskimääräinen (ostovoimalla korjattu) BKT:n kasvu aikaiseksi.

Työllisyyden kannalta tämäkin pieni kasvu pyyhkiytyy pois, koska tuottavuuden kasvu (automaatio, tietokonepohjaiset itsepalvelujärjestelmät ja matalapalkkatuotanto) hävittää lisätyövoiman tarpeen.

Professori Matti Pohjolan mukaan Suomessa tuottavuus on kasvanut viime vuosikymmeninä keskimäärin n. 3%. Muissa teollisuusmaissa 1-2%. Tuottavuuden nousun seurauksena Suomen markkinaehtoiset työtunnit ovat samalla tasolla kuin 20 vuotta sitten, vaikka BKT on kasvanut kaksinkertaiseksi ja kasvuvauhti on ollut EU-maiden paras.

Lisäksi Etla on julkaissut juuri projektijohtaja Timo Nikinmaan tutkielman: "Antaa valojen palaa", joka painottaa, että "Uusista työpaikoista 80 prosenttia on syntynyt aloille, joilla keskimääräinen tuntipalkka on pienempi kuin teollisuudessa". Nämä epätyypilliset palvelualojen työpaikat ovat ostovoimaltaan huonompia (alle 10€/h) kuin matalapalkkamaihin menneet teollisuustyöpaikat (25€/h).

Ostovoimaa ja yrittäjyyttä on nakertanut kansantulon sisällä myös toinen ikävä muutos. Palkkojen osuus BKT:sta on viimeisten kymmenen vuoden aikana vähentynyt 55 prosentista 45 prosenttiin.

Suomi on hyvä esimerkki “jobless growth” -ilmiöstä ja Okunin -laista. Suomennettuna laki tarkoittaa, että yhden prosentin työttömyyden pienentämiseen tarvitaan kolmen prosentin BKT:n kasvu. Okun julkaisi sen jo vuonna 1962, jolloin automaatio ja tietokoneet olivat vasta tuotekehittelykammioissa.

Näitä ostovoimakorjattuja BKT-lukuja Haaparanta on käyttänyt todistellessaan Afrikassa tapahtunutta “hyvinvoinnin” kasvua. Hän saanut tulokseksi, että henkeä kohden laskettuna BKT on kasvanut Afrikan köyhimmissä maissa (ilman Etelä-Afrikkaa) peräti neljä prosenttia.

Uusliberalistiset talousgurut väittävät, että verot ja säännöstely alas, kaikki rikastuvat rikkaitten rikastuessa. BKT:n käyttäminen hyvinvoinnin mittarina on erittäin harhaista erityisesti köyhissä kehitysmaissa. Se ei mittaa lainkaan maan sisäistä tulonjakoa.

Tulonjaon tasa-arvoisuutta kuvataan ns. Gini-kertoimella, joka mittaa taloudellista tasa-arvoisuutta. Gini-kertoimen raja-arvoja 0 ja 100. Täydellisen tasaisessa tulonjaossa arvo on 0, kun taas maksimaalisen epätasaisen tulonjaon toteutuessa arvo on 100, jolloin yksi henkilö saa kaiken tulon.
Kansainvälisissä tutkimuksissa tuloeroja pidetään suurina, kun Gini kerroin on yli 30 ja pieninä, kun kerroin on alle 25. Yleinen harhaluulo on, että tuloerojen kasvu kiihdyttää talouskasvua. Tilastojen valossa näin ei ole. Mitä suuremmat tuloerot, sitä köyhempi valtio. Kertoo kansainvälinen CIA Factbook -vertailu.

Yhdysvalloissa muutos on varsin selvä: vuonna 1968 kerroin oli 36,8 mutta vuonna 2006 jo 47. Suomessa bruttotulojen erot pienenivät vuodesta 1966, jolloin kerroin oli 30. Kehitys jatkui suotuisana vuoteen 1992 jolloin kerroin oli 20. Tuolloin tuloerot alkoivat jälleen kasvaa (nyt 28) kun uusliberalistiset opit otettiin käyttöön.

Erityisen korkeat Gini-kertoimet ovat tutkimuksen mukaan köyhissä Afrikan maissa. Esimerkiksi Namibiassa 70, Etelä-Afrikassa 65 jne.

Pienimmät gini-kertoimet ovat pohjoismaissa ja Japanissa. Japanin tuloerot ovat maailman kolmanneksi pienimmät (24). Edelle menevät ainoastaan Tanska ja Slovenia.

Amerikkalaiset professorit Richard Wilkinson ja Kate Pickett ovat kirjoittaneet kirjan: ”Tasa-arvo ja Hyvinvointi”, jossa tutkitaan tuloerojen ja hyvinvoinnin välisiä suhteita. Kirjan keskeinen viesti on, että mitä pienemmät tuloerot yhteiskunnassa on, sitä vähäisempiä ovat monet sosiaaliset ongelmat.
Afrikassa köyhien maiden ostovoimakorjattu BKT:n kasvu ei kerro mitään sen kansalaisten hyvinvoinnista. Siellä köyhien ja rikkaitten kuilu on kaikkein suurinta. BKT:n kasvu (myös ostovoimakorjattu) koituu hyvin pienen eliitin taskuun eli niiden jotka ovat yhteistyössä monikansallisten firmojen juoksupoikina. Niiden hallussa on jo Afrikan lähes kaikki luonnonvarat.

Maan ystävät ja La Via Campesina ovat tuominneet Maailmanpankin julkistaman uuden RAI (“vastuullisen maatalousinvestointien periaatteet”) –sopimuksen, 130 kansalaisjärjestöä tuomitsi hankkeen. Niiden mukaan RAI pyrkii oikeuttamaan maiden anastamisen pikalliselta väestöltä monikansallisille yhtiöille.

Kansalaisjärjestö Global Land Projectin mukaan pelkästään vuonna 2009 Afrikassa maata ostettiin 63 miljoonaa hehtaaria (suurempi alue kuin Ruotsin pinta-ala). Lisäksi maata pakkolunastetaan ja ostetaan paikallisesta pienviljelystä tehdasmaiseen biopolttoainetuotantoon. Usein korruptoituneen paikallishallinnon ja armeijan tukemana.

Uusina tulokkaaia Kiina, Saudi-Arabia, Etelä-Korea, jotka ovat varmistamassa elintarvike- ja öljytarpeitaan ostamalla valuuttavarannoillaan maata, kaivoksia ja öljylähteitä Afrikasta. Niistäkään paikalliset asukkaat eivät juuri hyödy, kun esimerkiksi Kiina tuo työvoimankin Kiinasta.

Pieni eliitti imee tavalliselta kansalta sen pienen tilastollisen (ostovoimalla korjatun) BKT:n kasvun jo pelkästään eliitille maksamiensa korruptiokustannusten muodossa. Korruptiotilastoisa Afrikan maat ovat mustinta aluetta. Jopa länsimaiden maksama kehitysapu menee osin vallassa olevan eliitin taskuun ja sitäkautta veroparatiiseihin.

Ulkoasiainneuvos Matti Kääriäinen on kirjoittanut havainnoistaan korruptiosta ja pääomapaosta. Global Financial Integrity -järjestön laskelmien mukaan kehitysmaista pakenee vuosittain laittomasti pääomia ainakin noin 1 200 miljardia euroa. Tämä on kymmenen kertaa enemmän kuin koko vuosittain annettava kehitysapu.

Valtaosa eli 64 prosenttia pääomapaosta muodostuu pääosin veroparatiiseja ja muita keinoja käyttävien yritysten veronkierrosta. Kansainvälinen rikollisuus, kuten huume- ja ihmiskauppa vastaa noin kolmasosaa rahaliikenteestä ja korruption osuus on vain noin 3-5 prosenttia.

Kääriäinen kirjoitti: Korruptiota ruokkii omalta osaltaan moni asia, kuten yritysten haluttomuus avoimuuteen omassa rahaliikenteessään, rikkaiden maiden pankkien haluttomuus murtaa pankkisalaisuutta, kansainvälisten yhteisöjen kyvyttömyys tehdä jotain veroparatiiseille ja globaali kilpailu, joka ajaa yrityksiä alempien verojen ja kustannusten maihin”.

Tällainen toiminta kasvattaa tietenkin Afrikan maitten BKT:n kasvua, mutta ei tavallisen kansalaisen hyvinvointia.

Pankit harjoittavat nyt EU-maissa samanlaista riistoa kuin ne ovat harrastaneet jo vuosikymmeniä Afrikan maissa. Riskikohteina kehitysmaat (kuten Kreikka nyt 16%) ovat joutuneet maksamaan lähes 20 prosentin korkoa, joten ne ovat olleet vuosikymmeniä pankkien ”rahastusautomaatteja”.

Jo 5 - 6 vuodessa ne ovat maksaneet alkuperäisen velkapääoman ylisuurina korkoina. Kun ne eivät pysty lyhentämään entisiä lainojaan, pankit ovat auliisti antaneet lisää lainoja koronmaksuun, jotta saisivat jatkettua köyhien valtioiden lypsämistä ja pitämään lainat ”hengissä”.

Kun tätä velkojen ”kirnuamista” on jatkettu vuosikymmeniä, kehitysmaat ovat yhä syvemmässä ahdingossa. Kun pankit ovat saaneet lainapääomansa moninkertaisesti takaisin, lainat myydään ale-hintaan keinottelijoille, jotka jatkavat velallisten lypsämistä, kuten perintäfirmat Suomessa, joille pankit ovat myynyt alehintaan toivottomat saatavansa.

Mitenkä tämä ”ostovoimakorjattu” BKT on saatu aikaiseksi? Kehittyneessä länsimaassa tehdashinta pitää kertoa vähintään kymmenellä, jotta brändituoteesta saataisiin ylläpidetyksi Haaparannan peräänkuuluttama palveluarmeija teollisuustuotannon siirryttyä Kiinaan.

Kehittyneissä maissa kuluttajahinnasta ottavat siivunsa palveluelinkeinojen ns. “turha joukko“ eli tukkuporras, jakeluketjut, brändioikeuksien omistaja, mainos ja markkinointi-ihmiset, pankki- luototus- ja vakuutuslaitokset ja tietenkin verottaja.

Niitä ei ole afrikkalaisella torikauppiaalla, joten sinne ei synny myöskään tuotannolle alisteisia ostovoimaisia palvelutyöpaikkoja ja ns. “palveluyhteiskuntaa“.

Haaparanta on kirjoittanut innostuneesti kehitysmaiden köyhyydestä: "Maailman äärimmäinen köyhyys on vähentynyt sekä prosentuaalisesti että myös henkilöiden määrällä mitattuna". Hän ei puhu mitään suhteellisesta köyhyydestä.

Pieni esimerkki valaisee, mitä on oikeasti tapahtunut. Vuosina 1960-62 BKT/kansalaista kohden oli 20 köyhimmässä maassa (pääosin Afikassa) keskimäärin 212 US -dollaria. 20 rikkaimmassa maassa se oli 11 417 dollaria. Vuosina 2000-02 se oli kasvanut 32 339 dollariin.

Niinkuin Haaparanta todisti, että kasvua toki tapahtunut 20 köyhimmässä maassa. BKT oli kasvanut peräti 267 dollariin 40 vuodessa! (kasvua 55 dollaria).Tosin hän unohti mainita, että kehittyneiden maiden BKT/henkeä kohti kasvoi samanaikaisesti kolminkertaiseksi! (kasvua 20 922 dollaria). (Lähde: ILO:n raportti: A Fair Globalization: Creating Opportunies for all).

Afrikan köyhiä koettelee vielä finanssikriisin johdosta tapahtunut ruoan hinnan äkillinen nousu. FAO:n mukaan ruoan hintaindeksi nousi äkisti 215 pisteeseen. Ei ihme, että Afrikan pohjoisosan kehittyneimmissäkin valtioissa kansa nousi kapinaan, koska siellä ennen kriisiä ruoan osuus perheen kulutusmenoista oli n. puolet. Hyvinkoulutettu nuoriso alkoi kapinoida, kun lähes puolet hestä on työttöminä. Sielläkin on jo ylikoulutusongelma.

Kiina on malliesimerkki, miten eriarvoiseksi kansalaiset voivat tulla valtavasta BKT:n kasvusta huolimatta. “Kommunistisessa paratiisissa” elää nyt 87 500 dollarimiljonääriä. Miljardöörejä on noin 130. Kiinan 1,3 miljardin kansasta 0,4 prosenttia omistaa 70 prosenttia kaikesta vauraudesta.
Lopuksi pari viihteellisempää kommenttia alkuperäiseen keskusteluun BKT:n edustavuudesta hyvinvoinnin ja edistyksen mittarina. BKT kasvaa myös seuraavissa olosuhteissa:
Terminaalivaiheessa oleva syöpäpotilas makaa kuolinvuoteellaan ja aloittaa avioeroprosessin vaimonsa kanssa. Samanaikaisesti ympärillä riehuu hirmumysky ja lähellä oleva tulivuori purkautuu.
Tapahtumat saavat aikaiseksi toimintaa, joka kasvattaa tilastollisesti BKT:ta, mutta tuskin lisää kansalaisten hyvinvointia. Jälleenrakentaminen on yleensä pois muista taloudellisista aktiviteeteista ja hyvinvointipalveluista, koska maksajaksi luonnonkatastrofeissa huudetaan yleensä valtiota.
Jos maitten sisällä tapahtunutta sisäistä tulonjakoa ei oteta huomioon ja BKT:n kasvua käytetään hyvinvoinnin mittarina, sitä voisi kuvata seuraavalla vertauksella: Kansalaisella on toinen jalka avannossa ja toinen on kiehuvan kuumassa vesikattilassa. Keskimäärin kansalaisen lämpötila on kohdallaan, mutta vain uusliberalistinen talousprofessori voi pitää keskimääräistä BKT:n kasvua keskivertokansalaisen kannalta hyvänä.

Lisäksi näihin Maailmanpankin ja Conference Boardin kehitysmaita koskeviin kasvu- ja tuottavuustilastoihin ei kaikilta osin ole luottamista. Esimerkiksi Intian työn vuosittaiseksi tuottavuudeksi esitetään 4.2% vaikka siellä työikäisestä väestöstä vain 10 prosenttia on työntekijätilastoissa mukana!

Onneksi valistuneemmat tutkijat ovat alkaneet kehitellä uusia hyvinvoinnin mittareita. Tilastokeskuksen tutkimuspäällikkö Jukka Hoffrén ja tutkimusjohtaja Jari Kaivo-oja julkaisivat vuonna 2010 kaksi uutta hyvinvoinnin mittaria. ISEW:in l. ”kestävän taloudellisen hyvinvoinnin indeksin” ja GPI:n l. ”aidon kehityksen indikaattorin”.

Nämä uudet mittarit laittavat BKT:n käytön ”hyvinvoinnin” mittarina omaan arvoonsa. Vuodesta 1985 bruttokansantuote on yli kaksinkertaistunut, mutta ISEW:in ja GPI:n arvot olivat Suomessa vuonna 2005 alemmalla tasolla kuin 20 vuotta aikaisemmin.

Hyvinvoinnista kertovat BKT -lukuja paremmin tuloero-, köyhyys-, mielenterveys-, lääkkeiden väärinkäyttö-, huume- ja alkoholinkulutus tilastot sekä leipäjonot. Näitä talousprofessorit eivät havaitse norsunluutorneistaan.

Ari Ojapelto
tietokirjailija
ari.ojapelto@taloverkot.fi

Kataisen verouudistuksella ei tule työtä.

2011-08-14T11:57:00.002+03:00

(Katainen ja Kokoomus)
Hesari ei julkaissut

Kokoomuksen puheenjohtaja Jyrki Katainen kirjoitti (HS 20.3.) vaalien alla otsikolla: ”Lisää työtä ja verotuloja” painottaen Suomen tarvitsevan ”työllistävää verouudistusta”.

Sen mukaan jos yritys saa lievemmällä verotuksella kerätyksi enemmän voittoja, sillä on mahdollisuus investoida ja luoda uusia työpaikkoja. Teoriassa näin taloustieteilijät väittävät, mutta miten se toimii tosielämässä?

2000-luvulla yritysten taseet ovat kohentuneet tuntuvasti.

Kuluneiden 10 vuoden aikana, veronalaisia osinkotuloja on Suomessa jaettu luonnollisille henkilöille 32,4 miljardia euroa ja veronalaisia luovutus- eli myyntivoittoja osin samoille henkilöille 28,5 miljardia. Lisäksi yritysjohtajille on maksettu nelisen miljardia euroa ”työsuhdeoptioina”.

Koska puolet pörssin osakkeista on ulkomaisten spekulanttien omistuksessa, suomalaisten työntekijäin hedelmistä (osingoista) on mennyt myös Suomesta pois. Niilläkin rahoilla paikattaisiin valtion kestävyysvajetta melkoisesti.

Pörssiyritykset ovat ostaneet myös miljardikaupalla omia osakkeitaan, jotta johtajien optiot toteutuisivat, eivätkä investoineet. Esimerkiksi pelkästään Nokia on 2000-luvulla ostanut omia osakkeitaan yli 18 miljardilla.

Myös pörssin ulkopuolella olevat yrittäjät kuittasivat 12 miljardia euroa täysin verottomasti vuosien 2005-2011 välillä.

Kotimaisiin investointeihin on mennyt vähemmän kuin yritysten vuosittaiset poistot (koneiden ja rakennusten kuluma). Jos on investoitu, on ostettu kilpailevia yrityksiä tai investoitu ulkomaille. Sinne on luotu jo yli 300 000 uutta työpaikkaa.

Enää ei edes tiedetä, mikä yhtiö on ”suomalainen” ja mikä on tilastoissa ”Suomen” vientiä. Kymmenen vuotta sitten ulkomaisten konsernien osuus Suomen viennistä oli 10 prosenttia. Nyt se on jo kolminkertainen. Niinpä suurin Suomesta vientiä harjoittava vieras maa on Yhdysvallat. Sikäläisten yhtiöiden osuus Suomen viennistä on 5,6 prosenttia.

Ulkomaankaupastamme kotimaisten konsernien osuus (tosin osakkeiden enemmistö voi olla rajojemme ulkopuolella) on sentään vielä 60 prosenttia.

Kataiselta unohtui myös mainita, että Suomeen ”luodut” uudet työpaikat ovat professori Juho Saaren tutkimuksen mukaan 40 prosenttisesti ”puskurityövoimaa” eli palvelualan epätyypillisiä ns. ”paskatyöpaikkoja”, joiden palkkatasolla ja työtuntimäärällä ei enää elä.

Nyt Etla on julkaissut projektijohtaja Timo Nikinmaan tutkielman: "Antaa valojen palaa", joka painottaa, että "teollisuus on talouden selkäranka".

Siinä kerrotaan, että "Uusista työpaikoista 80 prosenttia on syntynyt aloille, joilla keskimääräinen tuntipalkka on pienempi kuin teollisuudessa". Nikinmaan tutkimuksessa viitataan myös USA:n kehitykseen "Yhdysvalloille on käynyt huonosti, koska maassa ei ole pitkäjänteistä teollisuuspolitiikkaa.

Siksi teollisuus on aktiivisesti sijoittanut tuotantoaan ja YHÄ ENEMMÄN MYÖS TUTKIMUSTA JA TUOTEKEHITYSTÄ MUIHIN MAIHIN". Näinhän on käynyt myös Suomen teknologiayritysten ja Nokian kohdalla.

Niitäkään uusia matalapalkka-alojen työpaikkoja ei ole ”investoitu”, vaan ne ovat työttömäksi jääneiden työntekijöiden synnyttämiä ”pakkoyrittäjyys” -työpaikkoja”. Siis sellaisia, joissa mikroyrittäjä sinnittelee työttömyyden ja yrittäjyyden välimaastossa. Niiltä yrittäjiltä ei juuri heru verotuloja hyvinvointivaltion ylläpitämiseksi. Osa pakkoyrittäjistä on pikemminkin tulonsiirron kohteita.

Tämä kokoomuksen mainostama ”työllistävä verouudistus” vain kiihdyttää työn (työtuntien) pakoa ja ostovoiman häviämistä. Sen hävitessä yrittäjyydelle ei synny enää uutta kasvualustaa. Työtunteja tehtiin vuonna 1990 enemmän (4 389 milj.) kuin vuonna 2009 (4 120 milj.), vaikka BKT on kasvanut kaksinkertaiseksi. Siis kasvu ei enää luo työtä, vaikka Katainen niin uskottelee. Okunin laki keksittiin jo yli 40 vuotta sitten.

Kokoomuksen toimesta kokonaisveroaste on 2000-luvulla vähentynyt 48 prosentista 42 prosenttiin. Progressiivisen veron osuus kerätyistä tuloveroista oli vuonna 1988 peräti 45 prosenttia. Nyt hädin tuskin 20%.

Jos tarkastelun kohteeksi otetaan kaikki työnantajien maksamat palkkaperusteiset työnantajamaksut (sotu-, eläke, ym. maksut) progressiivisen tuloveron osuus on enää seitsemän (7%) prosenttia! Erityisesti on kevennetty pääomatuloja, yritysverotusta ja työnantajamaksuja.

Kataiselta on myös unohtunut kertoa, että yrittäjän päämotiivi ei suinkaan ole työllistää, vaan päinvastoin, kiihdyttää tuottavuutta työpaikkoja hävittämällä. Se tapahtuu joko teknologialla tai kiinalaisella halpatyövoimalla, jotta sijoitetulle pääomalle saataisiin maksimaalinen tuotto.

Ari Ojapelto
Tietokirjailija
Tampere

Miten finanssikriisistä selvitään?

2011-08-14T11:54:00.003+03:00

(Raimo Sailas, Kaikki)

Puolueiden kellokkaat askaroivat leikkauslistojen, verolinjausten, valtion kestävyysvajeiden, eläkepommin, kilpailukyvyn, talouden kasvun jne. asioiden parissa.

Heidän askarointinsa näissä valtamedioiden ylläpitämissä päivän ongelmissa ovat vain pientä näpertelyä. Tulevia kansanedustajia odottavat paljon massiivisemmat ongelmat. Heillä ei ole vielä harmainta aavistustakaan minkälaisessa johdannaismarkkinoiden huijauksessa Suomi on kokoomuksen johdolla ollut hyväksyjänä mukana.

Tästä järjettömästä virtuaalirahan taikomisesta saa pienen aavistuksen, kun vertaa parin vuoden takaisia lukuja (jolloin finanssikriisi alkoi) reaalimaailman ja virtuaalimaailman välillä.

Kun koko maailman BKT oli tuolloin 43 biljoonaa dollaria, oli johdannaistuotteitten velkasaatavien arvo 676 biljoonaa eli 13 -kertainen! (lähde: Kansainvälinen järjestelypankki BIS v. 2008).

Pienellä laskutoimituksella selviää, että jos maailman kaikkien valtioiden koko budjetti laitettaisiin vain pankkien johdannaisten arvonalennuksiin ja kirjanpitoarvot varovasti puolitettaisiin (50%), kestäisi niiden maksaminen maailman kaikilta valtioilta neljännesvuosisadan. Esimerkiksi Islannin pankkien romahduksessa 94% velkapaperien arvosta hävisi taivaan tuuliin.

Siihen ei riitä mitkään reaalimaailman rahat. Jo nyt tähän pankkimaailman pyramidihuijauksen jälkihoitoon on laitettu 20 biljoonaa (Amerikan triljoonaa) dollaria veronmaksajien rahoja. Siis 20 000 miljardia dollaria on pois kansalaisten hyvinvointipalvelujen ylläpidosta ja kansalaiset ja valtiot on laitettu säästökuurille.

Poliitikkoja on vaikea saada ymmärtämään kuplan suuruutta, kun talousprofessorit, taloustoimittajat ja valtamediat ovat aiheesta hiirenhiljaa.

Nyt vaalien alla kaikki peräävät lääkkeitä, mitä Suomessa pitäisi tehdä, jotta finanssikriisistä selvittäisiin. Harvalla poliittisella päättäjällä on edes käsitystä, missä taloudessa tosiasiassa mennään.
Suuri ”pankkirysäys” on joka tapauksessa edessä, joten turha rahan mättäminen pankkimaailman mustaan aukkoon on lopetettava. 20 biljoonaa on jo mennyt turhaan ”kankkulan kaivoon” ja vain pitkitetään ongelmaa.

Vakauttamisen alkutahtina Suomen tulisi erota EU:sta vielä kun voi. Suomella on voimassa oleva ETA-sopimus, joten kaupankäynti on turvattu. Kaupankäyntiä voi aina kehittää myös valtioiden kahdenkeskisin sopimuksin. 80-luvulla Suomi oli Euroopan Japani, ilman EU-jäsenyyttä!
EU:n vapaasta kaupasta hyötyvät vain monikansalliset jättiyritykset. Ne puolestaan tappavat ja ”syövät” paikalliset pienyrittäjät.

Tulisi erota myös Euroopan rahaliitosta eli ERM:stä ja ottaa markka takaisin käyttöön. Voitaisiin harjoittaa omaa rahapolitiikkaa, eikä olisi enää pakko pelastaa muita pankinjohtajien holtittomasti velkaannuttamia maita.

Ihmetytti, miksi eduskuntaan oli niin kova tungos. Poliittinen valta on jo siirtynyt Brysseliin (yli 80% laeista tulee sieltä) ja taloudellinen valtakin (yli puolet pörssiosakkeista ulkomaisilla pelureilla) on siirtynyt Suomen rajojen ulkopuolisille pelureille.

Tärkein ja kiireellisin asia olisi kuitenkin saada rahamaailma kuriin, joka on kokoomuslaisen ns. ”vapauden ideologian” avulla päästetty kontrolloimattomasti mellastamaan.

- Maailmanlaajuisesti tulisi ottaa käyttöön Brasiliassa jo toimiva pankkijärjestelmä. Siellä pankin ylin johto, hallituksen jäsenet ja jopa suuret osakkeenomistajat voivat joutua vastaamaan pankkinsa tappioista jopa koko omaisuudellaan ja vieläpä taannehtivasti.

- Osakemarkkinoilla pitäisi ottaa käyttöön ns. ”Tobinin vero”. Yhden promillen tai prosentin transaktio-vero on täysin riittämätön. Pitäisi siirtyä ns. ”kovennettuun Tobinin veroon”.
Jos sijoitus on ollut alle vuoden mittainen, veron pitäisi olla 5 prosenttia, kahden vuoden jälkeen 4 prosenttia jne. Vasta viiden vuoden jälkeen transaktiovero laskisi yhteen prosenttiin. Silloin sijoittamisestakin tulisi pitkän tähtäimen sijoittamista eikä pankkimaailman parin viikon aikavälin keinottelua, josta aina vilahtaa provisio pankin laariin.

- Pankkeja on liikaa ja alalla on ylikapasiteettia. Huonoimmat pankit pitäisi päästää selvitystilaan ja/tai kansallistaa. Jäljelle jääneiden pankkien omavaraisuusaste pitäisi nostaa ainakin kaksinkertaiseksi. Kanadan pankkijärjestelmä on näyttänyt siitä esimerkkiä.

- Veroparatiisit kiellettävä. Siellä piileskelee verottajalta yli 11 biljoonan dollarin varat. Pankkien tytäryhtiöt ja postilaatikkofirmat veroparatiiseissa on kiellettävä. Tarvittaessa tietoliikenneyhteydet niihin on katkaistava.

- Johdannaismarkkinat pitäisi kieltää kokonaan. Pitäisi palata takaisin peruspankkitoimintaan. Pankithan eivät maksa edes liikevaihtoveroa kuten muut tuotteen myyjät. Talletussuojarahastoja pitäisi pankkeja verottamalla tuntuvasti lisätä.

Kansainvälisen valuuttarahaston IMF:n suosittama kansainvälinen pankkikriisivero otettava käyttöön. Ruotsilla sellainen jo on.

- Jos johdannaisista ei päästä kokonaan eroon, pitäisi ainakin johdannaispakettien sisällön lukumäärää rajoittaa esimerkiksi viiteen (Nordean myymissä ”Merenneito” -velkapapereissa niitä oli yli 100) ja tehdä ne läpinäkyviksi siltä osin, että ostaja tietää mistä sisältö koostuu.

Lisäksi pankin taseen ulkopuoliset yhtiöt pitäisi kieltää kokonaan tai ainakin niiltä tulee vaatia samat takuut ja taseeseen omaa pääomaa sama määrä kuin emopankin muiltakin lainoilta.
- 1930-luvulta peräisin oleva Glass-Steagal-laki otettava uudestaan käyttöön. Lailla erotettiin liikepankit ja investointipankit toisistaan.

- Kolmen kaupallisen luottoluokittajan tilalle rakennettava uusi, mieluiten YK:n alainen, demokraattisesti hallittu ja läpinäkyvä luottoluokituslaitos. Nyt esimerkiksi USA:ssa oli näiden ”ammattilaisten” mukaan vain 6 kpl kolmen A:n (AAA) yritystä, mutta 64 000 kolmen A:n finanssi-instrumenttia!

- Samoin Basel-komitea voidaan lopettaa, koska se on pankkimaailman luoma itse itseään valvova elin, joka on täydellisesti epäonnistunut tehtävässään.

- Valtioiden takaukset pankeille ilman omistusjärjestelyjä lopetettava. Pankkien osakkeenomistajat saatava tappioiden kantajiksi, eikä veronmaksajien. Poliitikot laitettava pakolliselle talousoppikursseille. Kurssittajien pitää olla globalisaatiokriittisiä talousoppineita (Keynes -laisia).
- Pankkien palkkausjärjestelmät pitää saada kuntoon. Vihdoin myös IMF suosittaa veroja perustuen pankkien voittoihin ja johtajistolle maksettavien palkkioihin. Mielestäni bonusten ja optioiden maksimikoko saisi olla korkeintaan 40% peruspalkasta. Silloin ei otettaisi järjettömiä riskejä. Lisäksi johtajien bonukset pitäisi laittaa viideksi vuodeksi ”kaniin”, jotta tappioiden yllättäessä ne voitaisiin myös perua.

Nyt 3-4 vuoden tasekikkailun jälkeen pankinjohtajat nostavat satojen miljoonien optionsa ja häipyvät johonkin verokeitaaseen kokopäiväisiksi golfin pelaajaksi. Siellä he hymyilevät vinosti sisäänpäin poliitikkojen tyhmyyttä.

Nykyisestä kriisistä poliitikot eivät ole ottaneet opikseen, vaan sama meno näyttää jatkuvan. Wall Street Journal kertoi juuri, että rahoitusalan palkkiot kasvoivat jälleen uuteen ennätykseen. Wall Streetin 25 suurinta rahoitusalan yritystä maksoi vuonna 2010 yhteensä 135 miljardin dollarin edestä palkkoja ja palkkioita. Sama kehitys on jatkunut myös Lontoon pörssissä.

Pankinjohtajat ovat poliittisen vallan ulottumattomissa, joten he eivät ottaneet kuuleviin korviinsa poliittisten päättäjien vetoomuksia kohtuudesta. Valtioiden piikki on yhä auki ja pankinjohtajat hyödyntävät sitä yhä edelleen häikäilemättömästi.

Kokoomuslaisen ”vapauden ideologian” seurauksena reaalimaailman puolellakin poliitikkojen valta ja mahdollisuudet ohjata taloutta ovat huvenneet olemattomiin.

Yli puolet pörssin omistuksesta on ulkomaisilla pääomasijoittajilla ja suomalaisen työn hedelmistäkin suurin osa (osingoista) menee maan rajojen ulkopuolelle. Ne eivät enää jää Suomeen investointirahoiksi uusien työpaikkojen luomiseksi.

Tosielämässä kansaedustajille jää ainoaksi tehtäväksi päättää, mistä Suomessa säästetään, supistetaan ja mitkä hyvinvointipalvelut lopetetaan. Siihen riittäisi hyvin Raimo Sailas ja 20 prosenttia 200 kansanedustajasta.

Kehitys ei tästä muutu, jollei näitä edellä esitettyjä perustavan laatuisia muutoksia pankkimaailman ahneuden suitsemiseksi pystytä aikaansaamaan ja vielä maailmanlaajuisesti.
Tosin nämä uudet säädökset taitavat tulla – jos ne yleensä tulevat - taas aivan liian myöhään.

Ari Ojapelto
tietokirjailija
ari.ojapelto@taloverkot.fi

Onko Suomessa maailman ammattitaidottomimmat (talous)toimittajat?

2011-08-14T11:51:00.002+03:00

Meillä Suomessa rivikansalaisten keskuudessa on vallalla käsitys, että Suomi on vapaan tiedonvälityksen mallimaa. Tiedotusvälineet ja toimittajat kuorossa paheksuvat Venäjän, Kiinan ja muiden diktatuurimaiden mielipidevapautta. Millaista on sitten journalistinen vapaus Suomessa?

Olen harrastanut yhteiskunnallista talouskirjoittelua jo noin 30 vuotta. Siinä sivussa kirjoittanut muutaman kirjan. Tänä aikana olen törmännyt useasti tähän ”journalistiseen vapauteen”.

Olen tullut siihen tulokseen, että ”tietyistä asioista” ei saa kirjoittaa Suomessa kriittisesti. Tai tietysti jokainen saa kirjoittaa pöytälaatikkoonsa mitä haluaa, mutta niitä ei julkaista – ainakaan valtalehdistössä.

Toisinajattelijalle ei anneta palstatilaa. Jos kirjoittaa täysin perättömiä, isoilla valtamedioilla pitäisi olla ammattitaitoisia toimittajia, jotka voivat ”ampua alas” perättömät väitteet ja näkemykset. Jos toimituskunnasta ei löydy asiantuntemusta, iso valtalehti voi aina tilata ulkopuoliselta asiantuntijalta vastakirjoituksen.

Mitä sitten ovat ne asiat, joista valtalehdet vaikenevat? 30 vuoden kokemuksella kiteyttäisin sen seuraavaan: Jos Kansan Uutiset tekee jostakin aiheesta tai tutkimustuloksesta aukeaman jutun, Hesari tekee siitä yhden palstan kirjoituksen, jonka se piilottaa mainosten tai kuolinilmoitusten joukkoon. Kauppalehti ja Nykypäivä vaikenevat siitä kokonaan.

Siis tiedonvälityksessä ei ole olennaista mistä kirjoitetaan vaan mistä vaietaan. Mistä sitten vaietaan. Voisin konkretisoida sen pähkinänkuoressa siten, että kaikki sellainen tieto, joka horjuttaa vapaan markkinatalouden ideologiaa, on pannassa. Mitä tehokkaammin uusi tieto sitä horjuttaa, sitä varmemmin sitä ei julkaista.

Otan muutaman esimerkin. Nykyisen finanssikriisin yhteydessä olen yrittänyt saada Kansainvälisen järjestelypankki BIS:n tilastotietoja esille Hesarissa, Aamulehdessä, Suomen Kuvalehdessä ja YLE:ssä vain muutaman mainitakseni.

Valtamedioissa ei sovi pohtia, kuinka pitkälle näitä EU-valtioiden pelastusoperaatioita on järkevää jatkaa (Islanti, Kreikka, Irlanti ja nyt Portugali), kun niiden loppumisesta ei ole mitään varmuutta (seuraavaksi Espanja, Italia, Belgia?). Ongelmanahan eivät ole ylivelkaantuneet valtiot, vaan niitä väkisin ja vastuuttomasti lainoittaneet pankit.

Jo nyt finanssikriisin hoitoon maailmanlaajuisesti on laitettu veronmaksajien rahoja yli 20 000 miljardia dollaria (lähes puolet koko maailman BKT:sta), jotta pankit pysyisivät pystyssä. Ne miljardit ovat pois kansalaisten hyvinvointipalveluista ja ostovoimasta.

Loppua ei näy, eivätkä poliitikot ole edes pankkien todellisesta tilanteesta tietoisia. Tuki- ja elvytysrahat ovat kuitenkin jo ”kankkulan kaivossa” ja niillä on ainoastaan hieman voitettu aikaa pankkien ongelmien piilottamisessa.

Tästä pankkien vastuuttomuudesta ja niiden järjettömästä virtuaalirahan ”taikomisesta” saa pienen aavistuksen, kun vertaa parin vuoden takaisia lukuja (jolloin finanssikriisi alkoi) reaalimaailman ja virtuaalimaailman välillä.

Kun koko maailman BKT oli tuolloin 43 biljoonaa dollaria, oli johdannaistuotteitten velkasaatavien arvo 676 biljoonaa eli 13 -kertainen! (lähde: Kansainvälinen järjestelypankki BIS v. 2008).
Pienellä laskutoimituksella selviää, että jos maailman kaikkien valtioiden koko budjetti laitettaisiin vain ja pelkästään pankkien johdannaisten arvonalennuksiin ja kirjanpitoarvot varovaisesti vain puolitettaisiin (50%), kestäisi pelkästään niiden maksaminen maailman kaikilta valtioilta neljännesvuosisadan!

Sekin on aika varovainen arvio, sillä esimerkiksi Islannin pankkien romahduksessa 94 prosenttia velkapaperien arvosta hävisi taivaan tuuliin.
Kukaan valtamedioiden toimittaja ei ole kaivanut näitä BIS:n tietoja julkisuuteen, saati julkistanut pankkikuplan suuruudesta edes tällaisia karkeita laskelmia.
EU:n rahamarkkinoiden ”vapauden” -ideologia on tärkeämpi, joten tämän ”vapauden” ikävistä kääntöpuolesta on parempi vaieta – Muidenkaan ei sovi kaivella ikäviä asioita, koska sillä voi olla poliittisia vaikutuksia.

Toinen malliesimerkki valtamedioiden harhaisesta tiedonvälityksestä on käsitykset työllisyydestä. Valtamediat, kuten Hesari, Aamulehti, kaikki talouslehdet , YLE:n taloustoimittajat jne. ovat vuosikausia toistaneet kritiikittä poliitikkojen ylläpitämää valhetta, että "kasvu luo työpaikkoja".
Valtamediat ovat pönkittäneet täystyöllisyyden illuusiota, vaikka jo yli 20 vuotta sitten kirjassani ”Lisääkö automaatio kilpailukykyä vai työttömyyttä?” (Tammi 1989) totesin sen olevan mahdotonta.
Kasvun pitäisi olla moninkertainen maailman BKT:n kokonaiskasvuun nähden, jotta se enää työllistäisi. Teollisuustyöntekijöiden tuotannon ja työntekijöiden kasvukäyrät erkanivat jo 70-luvulla lopullisesti toisistaan.

Suomi on hyvä esimerkki käsitteestä ”Jobbles growth”. Jo 80-luvulla (Ilman EU:ta) Suomi oli ”Euroopan Japani”. 90-luvun alun laman jälkeen Suomen talouskasvu oli EU-maiden paras (tuotanto kaksinkertaistunut, vienti kolminkertaistunut), mutta siitä huolimatta kaikki valtakunnassa tehdyt työtunnit ovat samalla tasolla kuin 90-luvun alussa.

Okunin -laki keksittiin jo yli 40 vuotta sitten. Se tarkoittaa, että yhden prosentin työttömyyden pienentämiseen tarvitaan kolmen prosentin BKT:n kasvu.

Työllisyysasteen tilastoja on saatu keinotekoisesti kaunistelluksi kepulikonsteilla (työttömien määrittelyillä). Kokoaikaisten teollisuustyöpaikkojen (25 €/h) siirryttyä Kiinaan, tilalle on tullut palvelualojen epätyypillisiä ns. ”paskatyöpaikkoja” (alle 10 €/h), joilla ei enää elä.

Siitä kertoo tuore Etlan tutkijan Timo Nikinmaan selvitys: "Uusista työpaikoista 80 prosenttia on syntynyt aloille, joilla keskimääräinen tuntipalkka on pienempi kuin teollisuudessa". Siis tämän uuden ”puskurityövoiman” osuus on jo 40 prosenttia ja sen ostovoima ja verojenmaksukyky on olematon. Siitä on osin tullut tulonsiirtojen kohde. Silti toimittajat ja poliitikot peräänkuuluttavat työttömistä uusia yrittäjiä työttömyyden nujertamiseksi.

Kolmas esimerkki asiasta, jolle ei saa palstatilaa valtamedioista ja jota toimittajat eivät käsittele, ovat verotulot. Koko 90-luvun valtion budjetti oli 200 miljardin markan (35 mrd€) tuntumassa. Jos valtio ja Martti Hetemäki perisi verotuloja tuotannon kasvun suhteessa, verotulojen pitäisi nykyisen 50 miljardin euron sijasta olla 70 miljardia. Ei olisi mitään kestävyysvajetta.

Kokoomuksen toimesta kokonaisveroaste on 2000-luvulla vähentynyt 48 prosentista 42 prosenttiin. Progressiivisen veron osuus kerätyistä tuloveroista oli vuonna 1988 peräti 45 prosenttia. Nyt hädin tuskin 20%.

Jos tarkastelun kohteeksi otetaan kaikki työnantajien maksamat palkkaperusteiset työnantajamaksut (sotu-, eläke, ym. maksut) progressiivisen tuloveron osuus on enää seitsemän (7%) prosenttia! Erityisesti on kevennetty pääomatuloja, yritysverotusta ja työnantajamaksuja. Silti valtamediat ovat farisealaisesti äimistelleet tuloerojen syntyä.

Kaikki valtamediat ovat kritiikittä levittäneet kokoomuksen ja EK:n markkinoimaa ns. ”työllistävää verouudistusta”.

Sen mukaan jos yritys saa lievemmällä verotuksella kerätyksi enemmän voittoja, sillä on mahdollisuus investoida ja luoda uusia työpaikkoja. Taloustieteilijöiden teoriat näin väittävät, mutta toimittajat eivät ihmettele miten ne toimivat tosielämässä?

2000-luvulla yritysten taseet ovat kohentuneet tuntuvasti.

Kuluneiden 10 vuoden aikana veronalaisia osinkotuloja on Suomessa jaettu luonnollisille henkilöille 32,4 miljardia euroa ja veronalaisia luovutus- eli myyntivoittoja osin samoille henkilöille 28,5 miljardia. Lisäksi yritysjohtajille on maksettu nelisen miljardia euroa ”työsuhdeoptioina”.
Koska puolet pörssin osakkeista on ulkomaisten spekulanttien omistuksessa, suomalaisten työntekijäin hedelmät (osingot) menevät verottomasti hallintarekisterien avulla Suomesta pois. Niilläkin verorahoilla paikattaisiin valtion kestävyysvajetta melkoisesti.

Pörssiyritykset ovat myös ostaneet miljardikaupalla omia osakkeitaan eivätkä investoineet, jotta johtajien optiot toteutuisivat,. Esimerkiksi pelkästään Nokia on 2000-luvulla ostanut omia osakkeitaan yli 18 miljardilla ja mitätöinyt ne.

Myös pörssin ulkopuolella olevat yrittäjät kuittasivat 12 miljardia euroa täysin verottomasti vuosien 2005-2011 välillä.

Kotimaisiin investointeihin on mennyt vähemmän kuin yritysten vuosittaiset poistot (koneiden ja rakennusten kuluma). Jos on investoitu, on ostettu kilpailevia yrityksiä tai investoitu ulkomaille. Sinne on luotu jo yli 300 000 uutta työpaikkaa.

Enää ei edes tiedetä, mikä yhtiö on ”suomalainen” ja mikä on tilastoissa ”Suomen” vientiä. Kymmenen vuotta sitten ulkomaisten konsernien osuus Suomen viennistä oli 10 prosenttia. Nyt se on jo kolminkertainen. Niinpä suurin Suomesta vientiä harjoittava vieras maa on Yhdysvallat. Sikäläisten yhtiöiden osuus Suomen viennistä on 5,6 prosenttia.

Ulkomaankaupastamme kotimaisten konsernien osuus (tosin osakkeiden enemmistö voi olla rajojemme ulkopuolella) on sentään vielä 60 prosenttia.

Ja vielä yksi esimerkki taloustoimittajien henkisestä laiskuudesta. Kaikki tutkimuslaitokset, poliitikot ja jopa AY -johto vakuuttaa kuin yhdestä suusta, että tuottavuuden kasvattaminen on Suomen talouden pelastus. Kaikki mediat toistavat samaa mantraa kuin yhdestä suusta.

Yksikään taloustoimittaja Suomessa ei ole uskaltautunut tutkimaan asian kääntöpuolta. Ei vaikka olen sähköpostitse lähettänyt heille kaikille aiheesta dataa ja graafia pilvin pimein. Yksikään taloustoimittaja ei ole voinut jäädä siitä osattomaksi. Kukaan ei ole uskaltautunut aiheen kimppuun. Onko se luikuruutta vai ammattitaidottomuutta?

Valtamediat eivät ole myöskään kertoneet, että maailmanlaajuisesti BKT:n kasvu on jostakin käsittämättömästä syystä hyytynyt (kymmenvuotisjaksoilla tarkasteltuna). 60-luvulla kasvu oli vajaa 4%, 70-luvulla runsas 2%, 80-luvulla reilu 1%, 90-luvulla 1%.

Nyt 2000 on ollut pientä parin prosentin keinotekoista ja väliaikaista kasvua, koska kaikki ovat eläneet velaksi, niin valtiot, yritykset kuin yksityiset kansalaisetkin. Teollisuusmaiden kokonaisvelan kasvu vuosina 2000-2008 oli 40 000 miljardia dollaria! Velkojen takaisinmaksu ja tulevien konkurssikypsien pankkien pääomittaminen eivät tiedä hyvää tulevalle BKT:n kasvulle, josta taitaa tulla tulevina vuosina minuusmerkkisiä.

Tutkimuslaitos Grail Research laski syyskuussa 2009, että finananssisektorin pelastamiseksi on käytetty veronmaksajien rahaa jo n. 10 600 miljardia dollaria ja valtioiden elvytyspaketteihin n. 9 500 miljardia dollaria. Sen jälkeenkin niitä on käytetty edelleen ja uusia (tilapäisia ja pysyviä) vakuusrahastoja on perustettu. Niiden pääoma- ja takaussummat vain ovat pennosia tuleviin tarpeisiin nähden.

Työllisyyden kannalta tämäkin 2000-luvun pieni velkavetoinen (2%) BKT:n kasvu pyyhkiytyy pois, koska tuottavuuden kasvu (automaatio, tietokonepohjaiset itsepalvelujärjestelmät ja matalapalkkatuotanto) hävittää lisätyövoiman tarpeen.

Tuottavuuden nousun seurauksena Suomen markkinaehtoiset työtunnit ovat samalla tasolla kuin 20 vuotta sitten, vaikka BKT on kasvanut kaksinkertaiseksi, vienti kolminkertaistunut ja kasvuvauhti on ollut EU-maiden paras. Kukaan taloustoimittaja ei ole ihmetellyt, mitenkä pysähtyneillä markkinoilla tuottavuuden lisäys luo uusia työpaikkoja?

Tässä vain muutama yhteiskunnallisesti “vähäpätöinen” asia, joista suomalaisissa valtamedioissa ei saa puhua. Ei se ainakaan osoita hyvää ja kriittistä journalismia, jonka peruspiirteitä ovat haastaminen ja vallitsevien totuuksien kyseenalaistaminen.

En millään voi uskoa, että kaikki taloustoimittajat olisivat niin selkärangattomia ja ammattitaidottomia, etteivät ymmärtäisi mistä on kysymys. He ovat vain pelkureita, jotka eivät työpaikkansa menettämisen pelossa uskalla avata sanaista arkkuaan.

Koska valtamediat ovat kaupallisia ja “omistajan ohjauksessa” vapaaksi päästetyn markkinaideologian toimimattomuutta ei sovi epäillä. Kokemukseni mukaan mielipiteiden vapaudesta päätettäessä avainasemissa ovat medioitten päätoimittajat ja toimituksen esimiehet. Käytännössä he ovat omistajien intressien valvojia.

Kaupallisen lehdistön sensuroinnin vielä voi jotenkin ymmärtää, mutta YLE:n toimituksen sensurointi herättää kyllä kummastusta. Onko “Reporadion” tilalle noussut nyt “S(t)asistudio”, kun YLE:n hallintoneuvosto ja johtoporras on miehitetty kokoomuslaisilla poliitikoilla?

Toimittaja Jyrki Räikkä on haastatellut Ylen toimittajia, jotka kertovat (HS 27.5.2011), että “Johtoportaan linja on varovainen, jopa hysteerinen … tavattoman pienissä asioissa hierotaan yksityiskohtia”. Juttuja on hyllytetty ja leikattu monien toimittajien mielestä varmuuden vuoksi, koska toimituksen johto pelkää juttujen aiheuttamia reaktioita.

YLE:n ansiokkain toimittaja Ari Korvola siirrettiin ajankohtaisohjelmien tuottajan vakanssilta MOT-ohjelman toimittajaksi, kun hän erehtyi penkomaan Matti Vanhasen “lautakasa” -jupakkaa. Hänen aiheesta tekemänsä jatko-ohjelmakin on hyllytetty ja hän sai johdolta “varoituksen”, kun kertoi ohjelman hyllytyksestä toisessa mediassa.

Printtimedian puolelta nostaisin toisenkin ansiokkaan ja ammattitaitoisen toimittajan esiin. Talous-Sanomien Jan Hurri on ainut toimittaja Suomessa, joka on jaksanut kaivella pankkien ja finanssikriisin syitä ja seurauksia esille. Kaikkien taloustoimittajien kannattaisi lukea netistä hänen kirjoituksensa kahdelta viime vuodelta oman ammattitaitonsa kohentamiseksi.

Medioiden päätoimittajat esiintyvät mielellään puolueettomina, itsenäisinä toimijoina ja avoimen journalismin esitaistelijoina. Kuitenkin monet heistä osallistuvat talouselämän päättäjien salaseurojen kokouksiin. Esimerkiksi Bildenbergin kokoukseen on vuosi toisensa jälkeen osallistunut eri maiden - myös Suomen - valtamedioiden johtoporrasta. Osallistujilta velvoitetaan vaitiolovala.

Näistä epädemokraattisista kokouksista ja niissä käsiteltävistä asioista ja osallistujista valtamediat ovat ”jostakin syystä” hiirenhiljaa. Heiltä on unohtunut yksi journalismin perusperiaatteista: journalismin tulisi olla riippumaton valtaeliitistä. Medioiden tulisi olla neljäs riippumaton valtiomahti ja vallan vahtikoira, eikä salaliittolainen valtiomahtien kanssa.

Suomalaisista mediayhtiödien henkilöistä Bildenbergin kokoukseen on osallistunut ainakin Aatos Erkko (HS) Janne Virkkunen (HS), Hanna Rajalahti (Talouselämä), Mikael Pentikäinen (Sanomaliitto, Sanoma News), Atte Jääskeläinen (Suomen Tietotoimisto, HS, YLE), Antti Blåfield (HS). Suomesta samaan kokoukseen lähtivät myös puolueettomuudestaan tunnetut päättäjät Jyrki Katainen (valtionvarainministeri), Matti Vanhanen (pääministeri), Jorma Ollila (Royal Dutch Shell).

Tällaisesta salaisesta veljeilystä valtaapitävien kanssa Ylen Ulkolinja esitti (18.5 2011) karmaisevan esimerkin: ”Berlusconi,Italian ihme”. Berlusconin auttoi valtaan Vapaamuurarien salaseura (Loosi P2). Berlusconi hankki salaseuran jäsenten pankinjohtajien ja valtaapitävien hyväveliverkoston (lähes 1 000 jäsentä) sekä mafian yhteistyön avulla Italian mediamonopolin. Tiedotusmonopolilla hän korruptoi ja lobotoi koko Italian kansan ja sen journalismin.

Olen useita kertoja esittänyt median tutkijoille, että he ottaisivat selvää, miten paljon päätoimittajat säätelevät ja rajoittavat toimittajien ilmaisuvapautta Suomessa. Tutkimuksen kohteena voisi olla myös, minkä “uskontokunnan” ns. “talousasiantuntijat” saavat valtamedioissa palstatilaa. Televisiossa haastateltavina on pääasiassa ollut ns. uusliberalistisia taloustieteilijöitä ja pankinjohtajia jotka selittelevät asioita parhain päin oman intressiryhmänsä mukaan.

Jostakin käsittämättömästä syystä sellaista tutkimusta ei ole vieläkään tehty. Yksi yritys on takavuosilta, mutta sille kävi kovin surullisesti. TV-Nelonen teki toimittajien Simo Sipolan ja Elina Hirvosen juontaman mediakriittisen ohjelman ”Palaneen käry” (8.3. 2001). Se yritti kartoittaa päätoimittajien valtaa. He lähettivät toimituksiin kyselylomakkeet, joiden levittämisen päätoimittajat yrittivät estää.

Kyselytutkimuksessa yritettiin kartoittaa erityisesti toimittajien mahdollisuuksia valita aiheensa ja näkökulmansa sekä tutkia toimituksen sisäistä sensuuria. Valtalehtien päätoimittajat eivät tulleet edes haastateltavaksi ohjelmaan. Siinä kuitenkin puhelinhaastateltiin silloista Hesarin päätoimittaja Janne Virkkusta.

Hän suivaantui haastattelusta niin, että ensin yritti savustaa toimittajat ohjelmasta ulos. Kun se ei onnistunut, hän junaili niin, että koko ohjelma lakkautettiin. Sanoma Osakeyhtiö kun omisti TV-Nelosen. Päätoimittaja ei käyttänyt sanan säilää, vaan valta-asemaansa.
Jatkotutkimuksia aiheesta ei ole vieläkään ilmaantunut. Minulla ainakin on runsaasti aineistoa aiheesta ja se on tutkijoiden vapaasti käytettävissä.

Ari Ojapelto
tietokirjailija
ari.ojapelto@taloverkot.fi