sunnuntai 1. elokuuta 2010

Onko Kanniaisella yksinoikeus talouskeskusteluun?

JULKAISTU: Yliopisto-lehti 3 / 1998
Professori Vesa Kanniainen on jo useassa Yliopisto-lehden numerossa kirjoituksissaan tölvinyt allekirjoittaneen kirjoituksia ja mielipiteitä. Matkan varrella on tullut vastapainoksi useiltakin puolustavia puheenvuoroja lehden lukijalta. Koska en ollut aluksi tietoinen alkaneesta debatista, niin ehkä asianosaisena voinen myös esittää jonkun kommentin.

Lehden 17/97 numerossa Kanniainen paheksuu näin: "Mainonnan konsultti Ari Ojapelto on viimeiset kaksi vuotta harhauttanut eri lehtien päätoimittajia (Viimeksi Yliopisto-lehden 16/97) puheenvuoroillaan, joista hehkuva varmuus voi pulputa vain alan tutkijakoulutuksen puuttumisesta".

Kanniainen vetää itsensä ja muutkin taloustieteilijät jonkinlaiselle jumalalliselle jalustalle kirjoittamalla: "Taloustieteilijät itse ovat kirkkaan tietoisia, että heidän työkenttänään on fiktiivinen maailma, jota ei ole olemassakaan taloustieteilijän aivolohkojen ulkopuolella. Mallimaailmaa tarvitaan siksi, että todellisuus on aivan liian monimutkainen, jotta se voisi olla ihmisaivojen ymmärrettävissä. Sen ymmärtäminen on sitten mahdollista vain taloustieteilijöiden luomien teoreettisten mallien avulla".

Tarkennettuna se tarkoittanee, että taloudesta voi sanoa jotakin vain ne, jotka tutkivat sitä Kanniaisen valitsemien ja hyväksymien "yksinkertaistettujen teoreettisten mallien" avulla. Eivät edes sellaiset henkilöt, jotka ovat saaneet taloudellisen koulutuksen, ole oikeutettuja sanomaan taloudesta kuin korkeintaan "joitakin käsityksiä". Tiedettä näistä "käsityksistä" tulee vasta silloin, kun sanojana on Kanniainen.

Taloustiede on kuulemma Kanniaisen mukaan ainoa aksiomaattinen yhteiskuntatiede. Ymmärtääkseni taloustiede pitää sisällään mitä erilaisempia kuppikuntia. Esimerkiksi Friedmanin , Keynesin ja Monetarismin talouden korjausehdotukset poikkeavat yhtä paljon toisistaan kuin esimerkiksi jehovalaisten, muslimien tai budhalaisten neuvot siitä, kuinka päästä taivaaseen.

Yhtä vähän aksiomaattista ajattelua on esimerkiksi suomalaisten talousprofessorien Kanniainen , Haaparanta , Paunio , Vartiainen välillä, kun he julkisuudessa ovat antaneet ratkaisuehdotuksiaan talouslamaan ja tämän hetken työttömyysongelmiin. Ne muistuttavat pikemminkin Bisquitin kaskua: "Milloin viisi taloustieteen tohtoria voi olla asiasta samaa mieltä. - No ainakin silloin, kun heillä on eri ongelma!"

Maailmalta löytyy vaikka kuinka paljon taloustieteen professoreja, jotka ovat yhteiskunnan tikapuilla päässeet huomattavasti arvostetumpaan asemaan kuin Kanniainen ja ovat hänen kanssa talousasioista täysin eri mieltä. Esimerkiksi professori Paul Kennedy (presidentti Clintonin neuvonantaja), Robert Reich (Presidentti Clintonin työvoimaministeri), professori David Corten (Stanfordin yliopisto, Harvardin Business School), professori Jeremy Rifkin (Luennoinut yli 300 yliopistossa ympäri maailmaa) jne.

Vaikka he kaikki ovat huomattavasti arvostetumpia taloustieteen professoreja kuin Kanniainen, he ovat omissa tulevaisuutta käsittelevissä kirjoissaan tulleet aivan samoihin analyyseihin yhteiskunnan tulevasta kehityksestä ja siihen vaikuttavista muutosvoimista, kuin minä omassa kirjassani. Kirjani, "Lisääkö automaatio kilpailukykyä, vai työttömyyttä?" (Tammi 89), tuli markkinoille jo 80-luvun puolella, eli monta vuotta ennen kuin näiden professorien vastaavat julkaisut.

Pienessä Suomessa on siis julkaistu taloudesta ja tulevaisuudesta jotain uutta ja oleellista huomattavasti aikaisemmin kuin suuressa Lännessä. Joillekin suomalaisille taloustieteilijöille on ilmeisesti kiusallista, että pystymetsästä tulee joku maallikko, joka ennustaa kiivaimman kasinotalouden keskellä tulevan laman ja massatyöttömyyden, globalisoitumisen ja yritysten keskittymisen monikansallisten yritysten hallintaan, sekä poliittisen vallan luisumisen kasvottoman pääoman liekanaruun. Kirjan ennustukset ovat toteutuneet valitettavasti liiankin hyvin.

Vai onko Kanniaisella esittää tuolta ajalta yhtään suomalaisen taloustieteen professorin kirjoittamaa tulevaisuuden skenaariota, joka edes osapuilleen yltäisi tulevaisuuden ennusteissaan kirjani tarkkuuden tasolle?

Vaikka en täytäkään Kanniaisen edellyttämää muodollisen tutkijakoulutuksen vaatimuksia, minulla vapaana kansalaisena pitäisi olla oikeus esittää mielipiteitä, joihin ovat päätyneet myös edellä mainitut ulkomaiset taloustieteen professorit. Kanniaiselle voin kuitenkin kertoa, että näihin näkemyksiini en ole päätynyt tutkimalla pelkästään kahvinporoja.

Koska taloustieteilijät ovat sen verran luikuria väkeä, että eivät uskaltaudu ennustamaan tulevaa kehitystä, jonkun on uskaltauduttava. Vaikka joutuisikin tekemään sen havainnoimalla vain reaalimaailmaa, eikä pääse vakuuttumaan näkemystensä oikeellisuudesta Kanniaisen peräänkuuluttamasta "fiktiivisestä mallimaailmasta".

Kanniainen väistää tutkijanvastuutaan lapsellisella retoriikalla kirjoittamalla: "Miksi taloustiede ei kykene poistamaan työttömyyttä, vaikka maassa on satoja taloustieteilijöitä ja ekonomisteja? Jos kysymys on oikein asetettu, miksi kukaan ei saman logiikan mukaan syytä rikollisuudesta oikeustieteilijää eikä vanhoista saati sitten uusista taudeista lääkärikuntaa". Lääkärit eivät luonnollisestikaan poista sairauksia. Heillä löytyy kuitenkin yhteiskunnallista vastuuta. He eivät kieltäydy antamasta ohjeita sairauksien ennaltaehkäisystä, eivätkä jätä sairaita kitumaan kadulle tuskissaan.

Kun tarkastelee viime vuosien talousasiantuntijoiden tulevaisuuden ennakointia ja taloudellisten päätösten toimivuutta, lienee yhteiskunnan kannalta parasta, että nämä taloustieteen erikoisosaajat pysyvät "fiktiivisen maailman mallimaailmoissaan" ja mallintavat niitä vain toisilleen "aksiomaattisesti". Mustalaismummon kristallipallostakin saa yhtä hyviä tulevaisuuden ennusteita.

Veronmaksajana voisin kuitenkin edellyttää, että näiden yhteiskunnan verorahoilla elävien "asiantuntijoiden" taloustietämystä voitaisiin jotenkin hyödyntää yhteiskunnallisessa suunnittelussa ja poliittisessa päätöksenteossa. Nyt nämä puhtaaksiviljellyt taloustieteilijät ovat käytännössä kallisti palkattuja "sirkusklovneja", jotka esittävät vanhoja temppuja toinen toisilleen. Jos joku ei ymmärrä ja arvosta heidän teorioitaan, he vetäytyvät auktoriteettinsa suojaan, ja katsovat halveksuvasti nenänvarttansa pitkin niitä, jotka eivät toista heidän mantrojaan.

Kanniainenkaan ei ole vaivautunut (uskaltanut?) kyseenalaistamaan kirjoitukseni asiasisältöä (16/97), vaan asemansa varjolla hän yritti kyseenalaistaa tämän lehden päätoimittajan arvostelukyvyn ja estää siten asiallista keskustelua työttömyyden syistä.

Tieteellisessä maailmassa on onneksi joitain positiivisia poikkeuksia. Akateemikko Erik Allardt perää ennakkoluulottomasti Sosiologia-lehden pääkirjoituksessa (4/97) uutta otetta sekä sosiologian- että taloustieteen tutkimiseen. Hän kirjoitti itsekriittisesti: "Avuttomuus massatyöttömyyden edessä ja kykenemättömyys vapautua vanhoista kaavoista ei ilmene vain poliitikkojen, julkisen hallinnon virkamiesten ja taloudellisen elämän edustajien lausunnoissa vaan valitettavasti myös nykyisessä yhteiskuntatieteessä. Sosiologiassa tehdään sinänsä hyviä työttömien syrjäytymistä, kokemuksia ja elämyksiä paljastavia tutkimuksia, mutta tämän hetken ongelmien kannalta kaikkein tähdellisimmät analyysit ovat jääneet tekemättä".

Allardt ryöpyttää myös taloustieteilijöitä: "Taloustiede on samankaltaisessa tilanteessa kuin sosiaalitieteet. Sen teoriat on kehitetty luomaan vaurautta ja tuloja sinne ja siellä, missä niukkuutta esiintyy. Se ei ole, kuten monet eturivin ekonomistit ovat viime aikoina tähdentäneet (Krugman 1990; Dawson 1996), lainkaan teorianmuodostuksessaan ja lähtökohdissaan pitänyt työttömyyden vastustamista tärkeänä tavoitteena. Työttömyyttä on tavanomaisessa taloustieteellisessä kysymyksenasettelussa käsitelty lähinnä vaurauden ja taloudellisen kehityksen sivutuotteena".

Allardt peräänkuuluttaa teoriapyörittelyn sijasta myös konkreettisia tuloksia: "Kuten sosiologialta myös taloustieteeltä on syytä odottaa sellaisia innovaatioita, jotka edesauttavat ratkaisuja viimeaikaisten rakennemuutosten aiheuttamiin pulmiin".

Niinpä Allardt kutsuu taloustieteilijät yhteisiin talkoisiin: "Tietoteollisessa ja -teknologisessa yhteiskunnassa ongelmat ovat kuitenkin uusia ja toisenlaisia sekä myös siten monimutkaisia, että kaikkien yhteiskuntatieteiden yhteinen panos on käynyt välttämättömäksi".
Todennäköisesti Alladtin vetoomus kaikuu kuuroille korville, koska Kanniainen pitää häntäkin vain maallikkona. Sosiologihan ei voi ymmärtää taloudesta mitään.

Ari Ojapelto
maallikko
Espoo

Luetuimmat

Kävijöitä