lauantai 28. elokuuta 2010

Älymystö heräämässä henkiin?

(Kaikki intellektuellit)
JULKAISTU: Kansan Uutiset 17.3. 2004, Forssan Sanomat 20.3. 2004, Kirkko&Kaupunki 1.6. 2005 (Lyhennettynä), Salon Seudun Sanomat 22.3. 2004 otsikolla: “Onko älymystö Suomessa heräämässä henkiin?”


Suomessa on totuttu ottamaan lakki päästä kun joku sanoo sanan: Kulttuuri. Kuvataiteilijoita, kirjailijoita ja säveltäjiä on totuttu pitämään kansakunnan sivistyneistön etujoukkona, joka ajattelee laveammin ja haluaa olla vallan vahtikoirana ja kehityksen suunnannäyttäjänä.

Vielä 70-luvulla yliopistonuoret kiipesivät barrikaadeille ja ottivat osaa yhteiskunnalliseen keskusteluun. Punaisia banderolleja heilutettiin eduskuntatalon edessä, osallistuvia näytelmiä esitettiin ja oopperoita laulettiin rinta pystyssä ja jalat harallaan.

Taistolaisuutta on tähän asti hävetty, vaikka siihen ei olisi mitään syytä. Into oli suurempi kuin tieto, uskottiin naivisti naapurista tulevaan propagandaan, mutta päämäärä oli kuitenkin tehdä valtakunnasta parempi. Oli sentään ihanteita ja unelmia.

Entä nyt? Yksilökeskeinen uusliberalistinen maailmankuva antaa ihanteeksi “kaikki mulle ja heti”. Ahneudesta ja omaneduntavoittelusta on tehty hyväksyttävä toimintamalli jota ei tarvitse edes hävetä. Ihanteellisuus ja yhteisöllisyys on naivia.


Missä piileskelevät nykyajan intellektuellit? 80-luvulla tuli sentään kettinkeineen risupartainen vihreä liike, mutta kulttuuri-älyköt kyykkivät omissa rivitaloissaan. Taide oli muuttunut yhä kokeellisemmiksi kuva-arvoituksiksi, joiden selittämiseen kansalle tarvittiin vähintään viisi taide-asiantuntijaa.

Kirjailijat ja kustantajat katsoivat pääsääntöisesti menneeseen ja aika oli historiateosten, julkkisten muistelmien, dekkarien, viihdekirjojen, horoskooppi-, viini-, ruoka-, kissa- ja enkelikirjojen kulta-aikaa.
Laulajat kiertävät maailmalla rahakkailla näyttämöillä laulamassa oopperoita, joissa aiheena ovat pääasiassa menneitten aikojen joutilaiden ihmisten lemmenhuolet, mutta tämän päivän tavallisten ihmisten huolista ei ole tehty tahtiakaan.

Yhteiskunnan nykyistä ja varsinkaan tulevaa kehitystä ennakoivaa kirjallisuutta, musiikkia tai näytelmää saa luupilla hakea. Intellektuellien yhteiskunnallinen keskustelu ja debatointi on ollut täysin kadonnut.
Missä kaikki yhteiskuntakeskustelua johtavat älyköt piilottelevat? Kyyristelevätkö ne apurahojensa turvin kulttuurilautakunnissa ja jättävät koko yhteiskunnallisen vaikuttamisen vain kaupallisen television ja lehdistön Ällitällien, Euroviisujen, Idolsien ja “Henkisen kasvun messujen” varaan?

Koko 90-luvun yhteiskunnallinen keskustelu ja kannanotto oli kulttuuriväen toimesta lähes olematonta, ei pientäkään soraääntä, vaikka vaivalla rakennettua hyvinvointiyhteiskuntaa alettiin purkaa ryminällä.
Mutta onko pientä muutosta ilmassa? Kävin hiljattain katsomassa kirjailija Reko Lundánin kahta näytelmää. En ollut uskoa silmiäni ja korviani. Luulin jo, ettei Suomessa enää osata tehdä nyky-yhteiskunnasta elävää ja puhuttelevaa teatteria. Mutta kyllä se on mahdollista.

Lundánin näytelmä Kom-teatterissa “Tarpeettomia ihmisiä” oli koskettava kertomus siitä, miten aivan tavalliselle ihmiselle voi käydä joutuessaan nyky-yhteiskunnan “järkeistämisen” kohteeksi. Siinä tarkasteltiin yhteiskunnassa 90-luvulla tapahtuneita rajuja mikrotason muutoksia ravistelevalla tavalla.
Kun oli ensin nähnyt mitä ihmiselle on tapahtunut ruohonjuuritasolla, oli ratkiriemukasta ja samalla järkyttävää katsoa mitä 90-luvulla Suomessa tapahtui makrotasolla. Kansallisteatterissa esitetty revyy “Ihmisiä hyvinvointivaltiossa” kertoi musiikin ja teatterin keinoin sen, mihin 100 taloustieteilijää ei pysty lähimainkaan.

Lundán marssitti kaikki keskeiset 90-luvun päättäjät yleisön eteen tavalla, joka ei jättänyt ketään kylmäksi. Niin rohkeaa ja viiltävää analyysia ei Suomessa ole vuosiin nähty.

Ironia on ilmaisukeinoista kaikkein purevin. Ja sen Reko Lundán osaa. Hän lienee niitä harvoja poikkeuksia kirjailijoiden joukossa, joilla on tarpeeksi tietoa taloudesta ja yhteiskunnassa tapahtuvista muutoksista. Näytelmä on kuin pieni taloustieteen ja lähihistorian oppitunti, jossa huumorin keinoin käsitellään traagisia asioita. Jokaisen kansanedustajan ja päättäjän pitäisi käydä katsomassa esitys ja vaikka veronmaksajien rahoilla.

Ehkä intellektuellit ja osallistuvat taiteilijat eivät ole vielä kokonaan kuolleet sukupuuttoon Suomesta. Näiden nykyisten komedioiden ja musikaalien joukkoon on ehkä tulossa taas osallistuva teatteri. Ilmassa on orastavaa toivoa.

Ari Ojapelto
Espoo
ari.ojapelto@taloverkot.fi

Luetuimmat

Kävijöitä