keskiviikko 23. kesäkuuta 2010

Laman syylliset?

(Koivisto, Holkeri, Sorsa, Liikanen)
JULKAISTU: Vakuutusväki 5/2002, Kansan Uutiset 18.6. 2002, Uusi Invalidi 2/2002, Salon Seudun Sanomat 29.4. 2002 otsikolla: “Talouslamalle ei löydy vastuun ottajia”.

Laman aikana ja sen jälkeen Suomessa on ilmestynyt kymmenittäin julkaisuja, jotka ovat jälkikäteen käsittelevät lamaa, työttömyyttä ja sen syitä.

Olen lukenut niistä muutamia kuten Pentti Vartian ja Jaakko Kianderin “Suuri lama” (-98), Matti Pohjolan “Suomalainen työttömyys”(-98), Jukka Pekkarisen “Takaisin täystyöllisyyteen”(-98) ja Pentti Vartian ja Pekka Ylä-Anttilan “Teknologia ja Työ”(-99).

Ainoa yhteinen nimittäjä niille valitettavasti oli, että sen paremmin työttömyyden syille kuin työttömyyden parannusehdotuksille ei tahdo löytyä yhteistä nimittäjää. Lukijana tulee entistä vakuuttuneemmaksi siitä, että taloustiede on parhaimmillaan selitystiedettä.

Taloustieteilijöiden keskuudessa ei löydy yhteisymmärrystä laman syistä, mutta sitäkin suurempi yksimielisyys laman syyllisistä löytyy silloisten päättäjien keskuudesta. Siitä kertoo ansiokkaasti Anu Kantolan väitöskirja “Markkinakuri ja managerivalta”. Se kertoo suomalaisen taloudellisen ja poliittisen eliitin ajattelua vuosien 1990-94 talouskriisissä.


Tutkimusten pääaineistona ovat Suomen itsenäisyyden Juhlarahaston Sitran vuonna 1995 toteuttamat 77 keskeisen päättäjän haastattelut, joita säilytetään Kansallisarkistossa ja jotka ovat tutkijoiden käytettävissä.

Kantola kuvaa päättäjien näkökulmasta 90-luvun muutosta, jossa markkinat ohittivat poliittisen päätöksenteon. Hän toteaa, että uusliberalismi on edennyt paljolti käytännöllisenä ja hallinnollisena ratkaisuina. Niin eteni myös thatcherismi Englannissa.

Kantolan mukaan talouskriisissä poliitikot kokivat itsensä voimattomaksi. Oli tehtävä kuten markkinat määräävät. Politiikalle ei ollut tilaa: “Presidentti kysyi, että eikö ole mitään hanaa, mistä voitaisiin kiristää. Kullberg vastasi, että ei ole kun markkinat on vapautettu”.

Tai: “Meillä ei ole paljon pelivaraa, eli ne on nämä niin sanotut markkinavoimat, joiden edessä nyt sitten kaikki vapisevat”.

Ja kaikkien tulee vapista senkin jälkeen, kun talouskriisi on hälventynyt. Kantola toteaa, ettei talouskriisi jäänyt finanssipolitiikan päättäjien mielessä kärkeväksi erikoistapaukseksi, vaan markkinoiden valta politiikassa vakiintui, olivat ajat sitten hyvät tai huonot.

“Huonoina aikoina leikataan, koska ei ole varaa muuhun, hyvinä aikoina leikataan, koska varaudutaan huonoihin aikoihin”, Kantola kirjoittaa.

Erityisesti työntekijät saivat monen päättäjän mielestä tärkeän oppitunnin siitä, että “maailma kehittyy”. Laajemmin koko yhteiskunta sai tarpeellisen moraalisen opetuksen. Markkinat pitävät yllä tehokkuutta ja kuria. Vanha järjestelmä tarjosi ihmisille etuja, joista he eivät olleet valmiita luopumaan. Kriisi olikin Suomelle vain hyväksi.

Päättäjät eivät nähneet työttömyyttä pelkästään ongelmana. Lama karsi paitsi tehottomia yrityksiä, myös tehottomia työntekijöitä pois markkinoilta. “Löysän puoleinen politiikka, joka perustuu inflaatio-devalvaatioon on johtanut siihen, että työvoiman käyttö ei ole ollut niin tehokasta kuin se olisi voinut olla”.

Kantola kirjoittaa, että työttömyydestä tuli tehokkuuden hinta, jolle ei oikeastaan voinut mitään. Joissakin yritysjohtajien puheissa mainittiin kyllä yksityisten ihmisten kovat kohtalot, mutta tuottavuuden rinnalla se jäi sivuseikaksi.

Valtavirraksi nousseen markkinavetoisen tehokkuuden näkökulmasta erityisen tehoton on hyvinvointivaltio.

Talouseliitin suurin vastus ovatkin poliitikot, koska politiikan alueelle järki ei ulotu. Politiikka on päinvastoin järkevän toiminnan este: “Ehkä nämä poliittisten pisteiden keruut olivat tärkeämpiä kuin todellisuuden näkeminen. Näinhän se tahtoo aina olla”.

Useiden päättäjien mukaan 90-luvun talouspolitiikasta vastasi pieni sisärengas, johon kuuluivat pääministeri Esko Aho, Suomen Pankin Sirkka Hämäläinen, presidentti Mauno Koivisto sekä valtionvarainministeriön keskeiset virkamiehet, jotka ottivat aloitteen käsiinsä heti kevään 1991 eduskuntavaalien jälkeen.

“Heti kun vaalit oli pidetty valtionvarainministeriön virkamiehet pitivät infoja ja kertoivat että aprillia kuravelliä, että ei ollut ollenkaan niin kuin hallituksen puolelta ennen vaaleja kerrottiin”, kuvaa poliitikko.

Rahapolitiikan päättäjät pitävät itseään politiikan ulko- ja yläpuolisina. He ovat ammattilaisia, jotka eivät edusta mitään intressiryhmää, vaan “kokonaisuuden etua”. He eivät tee politiikkaa, joka askaroi tämän päivän kysymysten parissa, vaan katsovat kauemmaksi.

Hyvin yhtenäiseksi muodostuneeseen lamakäsitykseen olivat syyllisiä myös taloustieteilijät. He pystyivät esittämään analyysiä käsittämättömän isolta tuntuneesta kriisistä. Monelta poliitikolta loppuivat eväät ymmärtää, että mistä tässä oli kyse. Taloustieteilijöiden analyysit suodattuivat pikku hiljaa poliitikkojen puheeseen.

Hyvä esimerkki on puhe tehokkuudesta. Taloustiedehän on nimenomaan oppia tehokkuudesta eli siitä, miten resurssit käytetään mahdollisimman tehokkaasti. Tämä tehokkuuspuhe valui poliitikoille ja he rupesivat soveltamaan sitä koko yhteiskuntaan.

Tätä ekonomistien managerivaltaa kritisoi Kantolan kirja-arviossaan myös palkansaajien tutkimuskoordinaattori Juhanna Vartiainen. Hän totesi (HS 16.2.2002), että Kantolan kuvaamaa historian vaihetta voi kokoavasti pitää eräänlaisena ekonomismin esiinmarssina politiikan, sosiaalipolitiikan ja muiden yhteiskuntatieteiden kustannuksella.

Ensinnäkin, suuri osa haastateltavista näkee laman anakronistisesti jonkinlaisena puhdistautumisena “vanhasta” ja väliaikaisesta, perin juurin sairaasta maailmasta, johon kuuluivat devalvaatiot, inflaatio, säännöstely, valtiojohtoinen kasvun edistäminen, julkispalvelujen laajentaminen ja muuta halveksittavaa.
“Taloustieteen näkökulmasta tällainen hyvään “uuteen” ja sairaaseen “vanhaan” kategorisoiva, normittava asenne on kuitenkin mieletön ja pelottava. Suomen sodanjälkeinen kasvumalli palveli meitä tosiasiassa varsin hyvin, ja se siivitti kansantaloutemme sellaiseen kasvuun ja modernisoitumiseen, joka hakee vertaistaan”, toteaa Vartiainen.

Kansainvälisessä kirjallisuudessa Suomea on usein pidetty esimerkkinä onnistuneesta valtiollisesta kehitysstrategiasta, ja suomalaista kekkoslaista -korporatiivista toimintatapaa voi verrata vaikkapa paljon ihailtujen Aasian “tiikerimaiden” kasvustrategioihin, tykittää Vartiainen.

Hän on jopa huolissaan talousekonomistien asenteista. “Ekonomistieliitin äärettömän nihilistinen suhtautuminen demokratiaan ja äänestäjiin voisi olla suuremmankin huolen aihe. Laman ja rakenneongelmien pohjimmainen syy onkin eliitin mukaan siinä, että moraalisesti arveluttava ja tyhmä äänestäjä ja etujärjestö ei suostu ‘kipeisiin’ päätöksiin, jotka pakottavat hänet luopumaan vanhaan talousjärjestykseemme kuuluvista eduista”.

Tällaisesta asetelmasta käsin ei ole yllättävää, että eliitin kiistely laman syyllisyydestä kiertää kehää: omaa möhläyksiä ei nähdä tai tunnusteta, kaikki on aina muiden vika.

Poliitikot pesevät kätensä vaikka olivat Mauno Koiviston, Harri Holkerin ja Kalevi Sorsan johdolla avaamassa pääomamarkkinoita kertaheitolla. Ilman, että heillä juuri oli minkäänlaista käsitystä täysin vapaiden markkinoiden ja globaalitalouden vaikutuksista kansalaisten eriarvoistumiseen ja työllisyyden kehitykseen.

Ari Ojapelto
Espoo
ari.ojapelto@taloverkot.fi

Luetuimmat

Kävijöitä