Kuntatalous kriisissä
JULKAISTU: Kansan Uutiset 16. 11. 2006
Kunnallinen paikallishallinto on ollut kiivaan poliittisen keskustelun kohteena. Pontimena keskusteluun ovat olleet kustannussäästöt ja toimintojen tehostaminen. Kunnallisdemokratia ja paikallinen itsehallinto on viimeinen demokraattinen linnake, jota halutaan kynsin hampain puolustaa.
Siihen on myös aihetta, koska valtiollisella tasolla poliittisesta päätösvallasta on noin 80 prosenttia luovutettu Brysseliin ja taloudellisesta päätösvallasta kaksi kolmasosaa kansainvälisille pääomamarkkinoille. Suomea koskevissa asioissa valta on jo muualla.
Vallan ulkoistaneet eduskunnan poliittiset päättäjät ovat 90-luvun laman jälkeen koko ajan kiristäneet kuntia ja vähentäneet niiden saamia valtionosuuksia sekä samanaikaisesti siirtäneet kunnan harteille aiemmin valtiolle kuuluneita velvotteita. “Kuntien menoja kasvattaa se, että valtio siirtää kunnille uusia tehtäviä, mutta osallistuu esimerkiksi sosiaali- ja terveydenhuollon uusiin tehtäviin alle kolmasosalla”, sanoo Helsingin tilastokeskuksen erikoistutkija Heikki Helin. Hän on vertaillut 16 suurimman kaupungin menoja jo kymmenen vuoden ajalta.
1990-luvun alussa Suomen talous vajosi lamaan. Valtio velkaantui nopeasti. Paniikkireaktion tavoin Esko Ahon ja Paavo Lipposen hallitukset ryhtyivät toteuttamaan valtiontalouden säästötoimenpiteitä. Osa noista valtion menojen mittavista leikkauksista kohdistui kuntien valtionosuuksiin.
Sen myötä valtionosuudet puolittuivat vuoden 1993 noin 40 miljardin markan tasolta lähes 20 miljardiin markkaan vuoteen 1999 mennessä. Sen jälkeen valtionosuudet ovat vuosittain hieman nousseet. Vuonna 2003 vertailuajan markoissa 25.6 mrd. markkaa, vuonna 2004 28.5 mrd. markkaa ja vuonna 2005 niiden n. 30 mrd. markkaa. Ne ovat nimellishintoja joissa ei ole huomioitu yleisen hintatason nousun vaikutusta, joten “reaaliset valtionosuudet” ovat edellä mainittuja lukuja pienempiä.
Myös yhteisöverojen jakoperusteiden muutokset ovat merkittävästi heikentäneet kuntien tuloperustaa ja synnyttäneet voimakkaan velkaantumisen kierteen.
Valtio haluaisi siirtää yhteisöverot kokonaan valtiolle. Yhteisöveron kunta-osuutta on pienennetty viime vuosien aikana 45 prosentista nykyiseen 19,75 prosenttiin. Kuntien saama yhteisöveropotti oli vuonna 2000 noin 2,7 miljardia euroa ja vuonna 2003 noin miljardi euroa.
Kunnanisät ovat olleet huolissaan erityisesti kuntien osuudesta yhteisöverojen tuottoon. Varsinkin ennen vuoden 2000 pörssikuplaa yhteisöverojen tuotto oli kunnille melkoinen. Pörssiromahduksen jälkeen tuli useiden menestyskuntien kuten Espoon ja Helsingin budjettiin melkoisia aukkoja.
Kuntaliiton mukaan yhteisövero on keskeinen osa peruspalveluiden rahoitusta: sen osuus kuntien kaikista verotuloista oli vuonna 2002 kahdeksan prosenttia. Useilla teollisuuspaikkakunnilla veron osuus on yli viidennes tuloista.
Kuntaliitto ei hyväksy käsittelyssä olevaa mallia eikä muitakaan malleja, jolla luovuttaisiin kuntien osuudesta yhteisöveroon.
Kunnanisät ovat olleet valmiita antamaan melkoisia helpotuksia ja tukiaisia saadakseen yrityksiä ja työpaikkoja omiin kuntiinsa. Kunnan rahoilla on rakennettu ilmaisia peltihalleja, annettu ilmaisia tontteja, koulutustukia ja halpakorkoisia lainoja, lähdetty osakkaaksi yrityksiin jne. jotta päästäisiin käsiksi yhteisöverojen tuottoihin. Lopputulemana järjettömän tukiaiskilpailun seurauksena kaikki kunnat lopulta kärsivät ja kunnalliset palvelut huononevat.
Kunnat antavat mitä erilaisimpia helpotuksia ja kilpailevat kuten valtiot jo ymmärtämättömyyttään tekevät. Valtioiden nykyinen verokilpailu ja veroeroosio johtaa vain “kilpajuoksua pohjalle”. Ne kilpailevat itse asiassa siitä, mikä maa suostuu vähiten hyötymään tuotannollisesta toiminnastaan. Nyt kunnanisät haluavat pitää kiinni samasta järjettömästä kilpailusta kunnallisen itsehallinnon nimissä.
Yhteisövero ei ole kuitenkaan hyvä rahoituksen lähde kunnille sen suhdanneherkkyyden vuoksi. Myös OECD on suositellut yhteisöveron korvaamista valtionosuuksilla.
Kaiken tämän johdosta kunnanisät ovat ahtaalla. Vielä vuonna 2000 kunnilla oli asukasta kohden velkaa 746 euroa, vuonna 2005 jo 1 327 euroa. Kun pitkäaikaisten lainojen lyhennykset otetaan huomioon, kuntien ja kuntaryhmien lainakanta oli vuoden lopussa 7,6 miljardia. Joka kolmannen kunnan vuosikate jäi vuonna 2005 negatiiviseksi.
Kuntaliiton varatoimitusjohtaja Timo Kietäväinen patisti hallitusta maksamaan kunnille täysimääräisesti kuntaverotuksesta tehdyn ansiotulovähennyksen. Vuosina 2000-2004 saamatta jääneet verotulot, yli 800 miljoonaa euroa, riittäisivät kevyesti kattamaan kuntien poistot.
Muitakin velvoitteita valtio on sälyttänyt kunnille. Esimerkiksi hoitotakuun hinnan Kietäväinen arvioi 150 miljoonaksi euroksi. Samoin kiinteistöveron indeksikorotukset olisivat tuoneet kunnille 100 miljoonaa euroa.
Valtion velvoitteitten siirtäminen kunnille on aikaansaanut monissa pienissä ja köyhissä kunnissa tilanteen, että kunnallisvaltuustolla ei ole oikeastaan mitään virkaa, koska lakisääteisten velvoitteiden tuottaminen vie koko kunnan budjetin. Ainoa virka mikä heille jää, on nostaa kunnan veroprosenttia. Valtio on antanut kunnille yhtä ahtaan liikkumatilan kuin globaaliksi päästetty markkinatalous antaa kansallisvaltioille.
Kunnallisveron kiristäminen on tapahtunut huomaamatta. Jo useana vuonna peräkkäin on kunnallisverotuksessa valtion toimenpitein verotettavan tulon alarajoja nostettu. Kunnallisverosta on ilman , että siitä olisi erikseen sovittu, muodostumassa tavallaan progressiivisen verotuksen muoto - mutta päin vastoin kuin on tarkoitettu.
Talousahdingossaan kuntien on pakko nostaa kunnallisveroprosenttiaan, jonka tekee kolmannes kunnista. Erot kuntien välillä kasvavat. Köyhissä kunnissa kuten Karjaalla veroprosentti on jo 21prosenttia, mutta rikkaassa Kauniaisten “veroparatiisissa” se on ollut pitkään vain 16 prosenttia. Näin rikkaat kykenevät välttämään veroja.
Jopa demariministeri Eero Heinäluoma patistaa siirtymään ns. “kuntaveromalliin”, jossa palkansaajien tuloverotus siirrettäisiin kunnan tehtäväksi koska yhteiskunnan palvelutehtävät on jo siirretty valtiolta kunnille. Veronmaksajien keskusliitto hykertelee käsiään, koska siten saadaan rikkaita suosiva tasaveromalli ujutetuksi huomaamatta läpi.
Kunnallisveron veronalaiset tulot olivat vuonna 2005 noin 88 miljardia euroa.
Tästä summasta tehtävien erilaisten tulonhankkimis-, työmatkakustannus-, perus- ja muiden vähennysten jälkeen kuntien verotettavaksi jäi 68,9 miljardia euroa. Vähennykset olivat yhteensä 3,4 miljardia. Kunnan verotulot olivat kaikkiaan 13,7 mijardia euroa, josta vero ansiotuloista oli 11,9 miljardia.
Valtion verotulot olivat vastaavasti vuonna 2004 yhteensä 31,2 miljardia euroa, joista progressiivisesti verotettuja ansiotuloja kertyi vain 6,8 miljardia euroa, yhteisöverosta 4,2 miljardia ja pääoma- ja varallisuusverosta 1,3 miljardia euroa. Valtio sai lisäksi tasaverolla toimivasta ja köyhiä kurittavasta arvonlisäverosta ja muista veroista peräti 18,9 miljardia euroa.
Kuntien verotulot olivat lähes 14 miljardia, joista lähes tasaverolla perittävistä ansiotuloista kertyi siis lähes 12 miljardia. Nyt kunnat saavat ansiotulojen verotuotosta (tasaverolla) noin kaksi kolmasosaa ja valtio (progressiivisella verolla) vain yhden kolmasosan. Valtionosuuksia kunnille tuli 6,5 miljardia euroa.
Myös kaikki sosiaali- ja eläkemaksut peritään rikkailta ja köyhiltä samalla prosenttiosuudella, joten kaikista palkkaperusteisista työnantajamaksuista ja veroista vain noin 15 prosenttia on enää progressivisia.
Velkaantumisen lisäksi kunnilla on muitakin ongelmia. Työikäisen väestön on pakko lähteä syrjäkyliltä kasvukeskuksiin työn perässä. Aikaisemmin lähes puoli miljoonaa kansalaista meni työnhakuun Ruotsiin, mutta nykyisessä automatisoituneessa yhteiskunnassa ei mistään teollisuusmaasta löydy enää minkäänlaisia työpaikkoja.
Jäljelle jäävät vanhat eläkeläismummot, jotka tarvitsevat kalliita kunnallisia palveluita. Verotuloja heiltä ei juuri heru, pelkästään yhä kallistuvia sairaus- ja vanhustenpalveluiden menoja.
Koska vähäiset matalapalkkaiset palvelualan uudet työpaikat syntyvät kasvukeskuksiin, siellä on krooninen pula halvoista vuokra-asunnoista. Siksi kuntien vuokra-asuntojonoissa oli vuoden 2005 lopussa lähes 80 000 ihmistä. Samaan aikaan tyhjiä vuokra-asuntoja oli väestötappiokunnissa 3 000 - 4 000 kappaletta.
Niistä osa on jouduttu vuokralaisten puutteessa ajamaan katepillarilla maan tasalle ja lopuille on yritetty keksiä jälkikäyttöä. Tyhjillään olevia asuntoja on yritetty vuokrata jopa pääkaupunkiseudun asuntopulasta kärsiville, mutta huonoin tuloksin.
Ongelmaan on syntynyt uusi innovatiivinen ratkaisu. “Maakunnissa on ollut liikkeellä liikemiehiä, jotka ostavat puoli-ilmaisia asuntoja ja vuokraavat niitä edelleen alle markkinahintojen”, toteaa ilmiöstä ylitarkastaja Juha Saikkonen ympäristöministeriöstä.
Kyse on ilmiöstä, jossa parhaassa työiässä olevia asukkaita menettävät kunnat saavat tilalle moniongelmaisia, sosiaali- ja terveyspalveluja paljon kuluttavia ihmisiä. Tämä paluumuuttajien akanvirta ei oikein innosta väestökato-ongelmista ja verotulojen ehtymisestä kärsiviä kunnanisiä. Tulojen sijasta tuleekin pelkkiä menoja ja imago-ongelmia.
Kunnanisät haluavat kaikesta huolimatta pitää kiinni kunnallisesta itsehallinnosta ja teoreettisesta itsemääräämisoikeudestaan. He kuuntelivat korvat punaisina kun valtio-opin emeritusprofessori Jaakko Nousiainen sanoi vuonna 2004 Turun kaupunginvaltuuston 775-juhlavuosikokouksessa harvinaisen suoralla tavalla, miten edustuksellinen demokratia Suomen kunnalliselämässä hänen mielestään todellisuudessa makaa.
Hymistely oli kaukana: “Amatööripoliitikoista koostuvan valtuuston on nykyoloissa työlästä säilyttää vaikuttava asemansa kunnan asiantuntijaorganisaatioiden päämiehenä”.
Näin siis valtio-opin tieteentekijä leimaa harhakäsitykseksi sen, että kunnissa muka käyttävät valtaa vaaleilla valitut poliitikot. Virkamiehillä hänen mielestään se valta on. Kunnallishallinto kuuluu sarjaan “hyvin tutkitut”. Tutkimussuunnan yhdensuuntaisin tulos on Nousiaisen mukaan havainto siitä, että valtuustojen vaikutus on vähäinen nimenomaan keskeisiin taloudellisiin ratkaisuihin.
Nousiainen nimesi yhdeksi kunnallishallinnon ja -politiikan ajankohtaisista ongelmista kysymyksen siitä, miten kunnallinen itsehallinto voi olla aitoa tilanteessa, jossa kunnat yhä enemmän joutuvat suuntaamaan niukkenevat taloudelliset voimavaransa ensisijaisesti lakisääteisten palvelujen tuottamiseen.
Kuntienhan ei pitäisi olla vain mitään valtion organisoimia apuelimiä vaan väestön luonnollisen yhteistoiminnan areenoja, muistutti Nousiainen.
Kunnallinen demokratia on vaikeuksissa sen omienkin toimintojen seurauksena. Valtio-opin professori Matti Wibergin mukaan kunnallispolitiikassa yleensä päättää muutaman johtavan poliitikon ja virkamiesten kaveriporukka. Poliitikkokaverit tekevät etukäteisratkaisun. Se tapahtuu jo aikoja ennen kuin asia tulee kunnan elinten päätettäväksi.
Kirjassaan “Valta kunnassa” Wiberg pohtii olennaista. Kaverit ovat tottuneet sopimaan keskenään, miten kunnan asiat päätetään. Ennustettavuus on luottamuksen perusta, hän arvioi.
Kaverimenettelyn haittapuolena hän näkee, että päätöksenteossa estyvät uudet virikkeet. Wiberg näkee ongelmana myös, että päätökset eivät ankkuroidu poliittiseen prosessiin. Ne tehdään sen ulkopuolella.
Wibergin mukaan kaveripäätöksissä on tuskin lainkaan merkitystä poliittisilla sidonnaisuuksilla. Päätökset tehdään “veljien” kesken. Helpommin niitä tehdään toisten kuin puoluetovereiden kanssa, jotka koetaan kilpailijoiksi.
Kuntademokratiaa on puolustamassa tuhansia kunnallisvaltuutettuja.
Kuntia Suomessa on 446 ja moni viisas kuntaihminen on pitänyt kuntien lukumäärää aivan liian suurena. Varsinkin, kun kuntien koot vaihtelevat 500 asukkaan kunnista yli 100 000 asukkaan kuntiin. Näin kaikilla ei ole edes teoreettista mahdollisuutta hoitaa kunnan kaikkia palveluita. Etäisyys palveluihin kasvaa joka tapauksessa.
Kun pienistä kunnista on hävinnyt posti, kauppa ja kyläkoulu, ainoaksi työllistäjiksi ovat jääneet kunnallisten palveluiden virkamiehet ja henkilökunta. Siksi joihinkin kuntiin kannattaa palkata valtion tukiaisilla kallispalkkainen lääkäri, josta saadaan edes yksi kunnollinen veronmaksaja.
Suomenkin tulevan kehityksen näkee, kun ajaa autolla Pohjois-Ruotsissa. Lukuunottamatta Pohjanlahden kapeaa rannikkokaistaa, koko Pohjois-Ruotsi on täysin asuttamaton, eikä siellä näe kesälläkään karjaa laiduntamassa edes rannikkokaistalla.
Koska poliitikot eivät ole ymmärtäneet huolehtia siitä, että yhteiskunta ulosmittaisi talouden kasvusta tuottavuushyötyä jaettavaksi kansalaisilleen tuotannon kasvun suhteessa, yhteiskunta on joutunut käsittämättömiin säästötalkoisiin.
Kunnanisät voisivat kokouksissaan miettiä tukiaisrahojen sijasta, miksi hyvinvointivaltion palveluja on 90-luvulla jatkuvasti leikattu, vaikka tuotanto on kasvanut lähes kaksinkertaiseksi, vienti kolminkertaiseksi ja uusia miljonäärejä on syntynyt kuin sieniä sateella.
Hyvinvointivaltioiden leikkauksista kertoo professori Risto Heiskala kirjassa “Uusjako”. Jotain kuvaa se, että valtion budjettirahoitetun henkilöstön määrä laski runsaassa kymmenessä vuodessa 215 000:sta noin 131 000:een. Muutokseen liittyi valtion tehtävien siirtäminen kunnille, mutta vuonna 2002 kunnissa oli 10 000 työntekijää vähemmän kuin vuonna 1990. Varsinkin alueellinen eriarvoisuus on muutoksen myötä lisääntynyt.
Ari Ojapelto
Espoo
ari.ojapelto@taloverkot.fi
Kunnallinen paikallishallinto on ollut kiivaan poliittisen keskustelun kohteena. Pontimena keskusteluun ovat olleet kustannussäästöt ja toimintojen tehostaminen. Kunnallisdemokratia ja paikallinen itsehallinto on viimeinen demokraattinen linnake, jota halutaan kynsin hampain puolustaa.
Siihen on myös aihetta, koska valtiollisella tasolla poliittisesta päätösvallasta on noin 80 prosenttia luovutettu Brysseliin ja taloudellisesta päätösvallasta kaksi kolmasosaa kansainvälisille pääomamarkkinoille. Suomea koskevissa asioissa valta on jo muualla.
Vallan ulkoistaneet eduskunnan poliittiset päättäjät ovat 90-luvun laman jälkeen koko ajan kiristäneet kuntia ja vähentäneet niiden saamia valtionosuuksia sekä samanaikaisesti siirtäneet kunnan harteille aiemmin valtiolle kuuluneita velvotteita. “Kuntien menoja kasvattaa se, että valtio siirtää kunnille uusia tehtäviä, mutta osallistuu esimerkiksi sosiaali- ja terveydenhuollon uusiin tehtäviin alle kolmasosalla”, sanoo Helsingin tilastokeskuksen erikoistutkija Heikki Helin. Hän on vertaillut 16 suurimman kaupungin menoja jo kymmenen vuoden ajalta.
1990-luvun alussa Suomen talous vajosi lamaan. Valtio velkaantui nopeasti. Paniikkireaktion tavoin Esko Ahon ja Paavo Lipposen hallitukset ryhtyivät toteuttamaan valtiontalouden säästötoimenpiteitä. Osa noista valtion menojen mittavista leikkauksista kohdistui kuntien valtionosuuksiin.
Sen myötä valtionosuudet puolittuivat vuoden 1993 noin 40 miljardin markan tasolta lähes 20 miljardiin markkaan vuoteen 1999 mennessä. Sen jälkeen valtionosuudet ovat vuosittain hieman nousseet. Vuonna 2003 vertailuajan markoissa 25.6 mrd. markkaa, vuonna 2004 28.5 mrd. markkaa ja vuonna 2005 niiden n. 30 mrd. markkaa. Ne ovat nimellishintoja joissa ei ole huomioitu yleisen hintatason nousun vaikutusta, joten “reaaliset valtionosuudet” ovat edellä mainittuja lukuja pienempiä.
Myös yhteisöverojen jakoperusteiden muutokset ovat merkittävästi heikentäneet kuntien tuloperustaa ja synnyttäneet voimakkaan velkaantumisen kierteen.
Valtio haluaisi siirtää yhteisöverot kokonaan valtiolle. Yhteisöveron kunta-osuutta on pienennetty viime vuosien aikana 45 prosentista nykyiseen 19,75 prosenttiin. Kuntien saama yhteisöveropotti oli vuonna 2000 noin 2,7 miljardia euroa ja vuonna 2003 noin miljardi euroa.
Kunnanisät ovat olleet huolissaan erityisesti kuntien osuudesta yhteisöverojen tuottoon. Varsinkin ennen vuoden 2000 pörssikuplaa yhteisöverojen tuotto oli kunnille melkoinen. Pörssiromahduksen jälkeen tuli useiden menestyskuntien kuten Espoon ja Helsingin budjettiin melkoisia aukkoja.
Kuntaliiton mukaan yhteisövero on keskeinen osa peruspalveluiden rahoitusta: sen osuus kuntien kaikista verotuloista oli vuonna 2002 kahdeksan prosenttia. Useilla teollisuuspaikkakunnilla veron osuus on yli viidennes tuloista.
Kuntaliitto ei hyväksy käsittelyssä olevaa mallia eikä muitakaan malleja, jolla luovuttaisiin kuntien osuudesta yhteisöveroon.
Kunnanisät ovat olleet valmiita antamaan melkoisia helpotuksia ja tukiaisia saadakseen yrityksiä ja työpaikkoja omiin kuntiinsa. Kunnan rahoilla on rakennettu ilmaisia peltihalleja, annettu ilmaisia tontteja, koulutustukia ja halpakorkoisia lainoja, lähdetty osakkaaksi yrityksiin jne. jotta päästäisiin käsiksi yhteisöverojen tuottoihin. Lopputulemana järjettömän tukiaiskilpailun seurauksena kaikki kunnat lopulta kärsivät ja kunnalliset palvelut huononevat.
Kunnat antavat mitä erilaisimpia helpotuksia ja kilpailevat kuten valtiot jo ymmärtämättömyyttään tekevät. Valtioiden nykyinen verokilpailu ja veroeroosio johtaa vain “kilpajuoksua pohjalle”. Ne kilpailevat itse asiassa siitä, mikä maa suostuu vähiten hyötymään tuotannollisesta toiminnastaan. Nyt kunnanisät haluavat pitää kiinni samasta järjettömästä kilpailusta kunnallisen itsehallinnon nimissä.
Yhteisövero ei ole kuitenkaan hyvä rahoituksen lähde kunnille sen suhdanneherkkyyden vuoksi. Myös OECD on suositellut yhteisöveron korvaamista valtionosuuksilla.
Kaiken tämän johdosta kunnanisät ovat ahtaalla. Vielä vuonna 2000 kunnilla oli asukasta kohden velkaa 746 euroa, vuonna 2005 jo 1 327 euroa. Kun pitkäaikaisten lainojen lyhennykset otetaan huomioon, kuntien ja kuntaryhmien lainakanta oli vuoden lopussa 7,6 miljardia. Joka kolmannen kunnan vuosikate jäi vuonna 2005 negatiiviseksi.
Kuntaliiton varatoimitusjohtaja Timo Kietäväinen patisti hallitusta maksamaan kunnille täysimääräisesti kuntaverotuksesta tehdyn ansiotulovähennyksen. Vuosina 2000-2004 saamatta jääneet verotulot, yli 800 miljoonaa euroa, riittäisivät kevyesti kattamaan kuntien poistot.
Muitakin velvoitteita valtio on sälyttänyt kunnille. Esimerkiksi hoitotakuun hinnan Kietäväinen arvioi 150 miljoonaksi euroksi. Samoin kiinteistöveron indeksikorotukset olisivat tuoneet kunnille 100 miljoonaa euroa.
Valtion velvoitteitten siirtäminen kunnille on aikaansaanut monissa pienissä ja köyhissä kunnissa tilanteen, että kunnallisvaltuustolla ei ole oikeastaan mitään virkaa, koska lakisääteisten velvoitteiden tuottaminen vie koko kunnan budjetin. Ainoa virka mikä heille jää, on nostaa kunnan veroprosenttia. Valtio on antanut kunnille yhtä ahtaan liikkumatilan kuin globaaliksi päästetty markkinatalous antaa kansallisvaltioille.
Kunnallisveron kiristäminen on tapahtunut huomaamatta. Jo useana vuonna peräkkäin on kunnallisverotuksessa valtion toimenpitein verotettavan tulon alarajoja nostettu. Kunnallisverosta on ilman , että siitä olisi erikseen sovittu, muodostumassa tavallaan progressiivisen verotuksen muoto - mutta päin vastoin kuin on tarkoitettu.
Talousahdingossaan kuntien on pakko nostaa kunnallisveroprosenttiaan, jonka tekee kolmannes kunnista. Erot kuntien välillä kasvavat. Köyhissä kunnissa kuten Karjaalla veroprosentti on jo 21prosenttia, mutta rikkaassa Kauniaisten “veroparatiisissa” se on ollut pitkään vain 16 prosenttia. Näin rikkaat kykenevät välttämään veroja.
Jopa demariministeri Eero Heinäluoma patistaa siirtymään ns. “kuntaveromalliin”, jossa palkansaajien tuloverotus siirrettäisiin kunnan tehtäväksi koska yhteiskunnan palvelutehtävät on jo siirretty valtiolta kunnille. Veronmaksajien keskusliitto hykertelee käsiään, koska siten saadaan rikkaita suosiva tasaveromalli ujutetuksi huomaamatta läpi.
Kunnallisveron veronalaiset tulot olivat vuonna 2005 noin 88 miljardia euroa.
Tästä summasta tehtävien erilaisten tulonhankkimis-, työmatkakustannus-, perus- ja muiden vähennysten jälkeen kuntien verotettavaksi jäi 68,9 miljardia euroa. Vähennykset olivat yhteensä 3,4 miljardia. Kunnan verotulot olivat kaikkiaan 13,7 mijardia euroa, josta vero ansiotuloista oli 11,9 miljardia.
Valtion verotulot olivat vastaavasti vuonna 2004 yhteensä 31,2 miljardia euroa, joista progressiivisesti verotettuja ansiotuloja kertyi vain 6,8 miljardia euroa, yhteisöverosta 4,2 miljardia ja pääoma- ja varallisuusverosta 1,3 miljardia euroa. Valtio sai lisäksi tasaverolla toimivasta ja köyhiä kurittavasta arvonlisäverosta ja muista veroista peräti 18,9 miljardia euroa.
Kuntien verotulot olivat lähes 14 miljardia, joista lähes tasaverolla perittävistä ansiotuloista kertyi siis lähes 12 miljardia. Nyt kunnat saavat ansiotulojen verotuotosta (tasaverolla) noin kaksi kolmasosaa ja valtio (progressiivisella verolla) vain yhden kolmasosan. Valtionosuuksia kunnille tuli 6,5 miljardia euroa.
Myös kaikki sosiaali- ja eläkemaksut peritään rikkailta ja köyhiltä samalla prosenttiosuudella, joten kaikista palkkaperusteisista työnantajamaksuista ja veroista vain noin 15 prosenttia on enää progressivisia.
Velkaantumisen lisäksi kunnilla on muitakin ongelmia. Työikäisen väestön on pakko lähteä syrjäkyliltä kasvukeskuksiin työn perässä. Aikaisemmin lähes puoli miljoonaa kansalaista meni työnhakuun Ruotsiin, mutta nykyisessä automatisoituneessa yhteiskunnassa ei mistään teollisuusmaasta löydy enää minkäänlaisia työpaikkoja.
Jäljelle jäävät vanhat eläkeläismummot, jotka tarvitsevat kalliita kunnallisia palveluita. Verotuloja heiltä ei juuri heru, pelkästään yhä kallistuvia sairaus- ja vanhustenpalveluiden menoja.
Koska vähäiset matalapalkkaiset palvelualan uudet työpaikat syntyvät kasvukeskuksiin, siellä on krooninen pula halvoista vuokra-asunnoista. Siksi kuntien vuokra-asuntojonoissa oli vuoden 2005 lopussa lähes 80 000 ihmistä. Samaan aikaan tyhjiä vuokra-asuntoja oli väestötappiokunnissa 3 000 - 4 000 kappaletta.
Niistä osa on jouduttu vuokralaisten puutteessa ajamaan katepillarilla maan tasalle ja lopuille on yritetty keksiä jälkikäyttöä. Tyhjillään olevia asuntoja on yritetty vuokrata jopa pääkaupunkiseudun asuntopulasta kärsiville, mutta huonoin tuloksin.
Ongelmaan on syntynyt uusi innovatiivinen ratkaisu. “Maakunnissa on ollut liikkeellä liikemiehiä, jotka ostavat puoli-ilmaisia asuntoja ja vuokraavat niitä edelleen alle markkinahintojen”, toteaa ilmiöstä ylitarkastaja Juha Saikkonen ympäristöministeriöstä.
Kyse on ilmiöstä, jossa parhaassa työiässä olevia asukkaita menettävät kunnat saavat tilalle moniongelmaisia, sosiaali- ja terveyspalveluja paljon kuluttavia ihmisiä. Tämä paluumuuttajien akanvirta ei oikein innosta väestökato-ongelmista ja verotulojen ehtymisestä kärsiviä kunnanisiä. Tulojen sijasta tuleekin pelkkiä menoja ja imago-ongelmia.
Kunnanisät haluavat kaikesta huolimatta pitää kiinni kunnallisesta itsehallinnosta ja teoreettisesta itsemääräämisoikeudestaan. He kuuntelivat korvat punaisina kun valtio-opin emeritusprofessori Jaakko Nousiainen sanoi vuonna 2004 Turun kaupunginvaltuuston 775-juhlavuosikokouksessa harvinaisen suoralla tavalla, miten edustuksellinen demokratia Suomen kunnalliselämässä hänen mielestään todellisuudessa makaa.
Hymistely oli kaukana: “Amatööripoliitikoista koostuvan valtuuston on nykyoloissa työlästä säilyttää vaikuttava asemansa kunnan asiantuntijaorganisaatioiden päämiehenä”.
Näin siis valtio-opin tieteentekijä leimaa harhakäsitykseksi sen, että kunnissa muka käyttävät valtaa vaaleilla valitut poliitikot. Virkamiehillä hänen mielestään se valta on. Kunnallishallinto kuuluu sarjaan “hyvin tutkitut”. Tutkimussuunnan yhdensuuntaisin tulos on Nousiaisen mukaan havainto siitä, että valtuustojen vaikutus on vähäinen nimenomaan keskeisiin taloudellisiin ratkaisuihin.
Nousiainen nimesi yhdeksi kunnallishallinnon ja -politiikan ajankohtaisista ongelmista kysymyksen siitä, miten kunnallinen itsehallinto voi olla aitoa tilanteessa, jossa kunnat yhä enemmän joutuvat suuntaamaan niukkenevat taloudelliset voimavaransa ensisijaisesti lakisääteisten palvelujen tuottamiseen.
Kuntienhan ei pitäisi olla vain mitään valtion organisoimia apuelimiä vaan väestön luonnollisen yhteistoiminnan areenoja, muistutti Nousiainen.
Kunnallinen demokratia on vaikeuksissa sen omienkin toimintojen seurauksena. Valtio-opin professori Matti Wibergin mukaan kunnallispolitiikassa yleensä päättää muutaman johtavan poliitikon ja virkamiesten kaveriporukka. Poliitikkokaverit tekevät etukäteisratkaisun. Se tapahtuu jo aikoja ennen kuin asia tulee kunnan elinten päätettäväksi.
Kirjassaan “Valta kunnassa” Wiberg pohtii olennaista. Kaverit ovat tottuneet sopimaan keskenään, miten kunnan asiat päätetään. Ennustettavuus on luottamuksen perusta, hän arvioi.
Kaverimenettelyn haittapuolena hän näkee, että päätöksenteossa estyvät uudet virikkeet. Wiberg näkee ongelmana myös, että päätökset eivät ankkuroidu poliittiseen prosessiin. Ne tehdään sen ulkopuolella.
Wibergin mukaan kaveripäätöksissä on tuskin lainkaan merkitystä poliittisilla sidonnaisuuksilla. Päätökset tehdään “veljien” kesken. Helpommin niitä tehdään toisten kuin puoluetovereiden kanssa, jotka koetaan kilpailijoiksi.
Kuntademokratiaa on puolustamassa tuhansia kunnallisvaltuutettuja.
Kuntia Suomessa on 446 ja moni viisas kuntaihminen on pitänyt kuntien lukumäärää aivan liian suurena. Varsinkin, kun kuntien koot vaihtelevat 500 asukkaan kunnista yli 100 000 asukkaan kuntiin. Näin kaikilla ei ole edes teoreettista mahdollisuutta hoitaa kunnan kaikkia palveluita. Etäisyys palveluihin kasvaa joka tapauksessa.
Kun pienistä kunnista on hävinnyt posti, kauppa ja kyläkoulu, ainoaksi työllistäjiksi ovat jääneet kunnallisten palveluiden virkamiehet ja henkilökunta. Siksi joihinkin kuntiin kannattaa palkata valtion tukiaisilla kallispalkkainen lääkäri, josta saadaan edes yksi kunnollinen veronmaksaja.
Suomenkin tulevan kehityksen näkee, kun ajaa autolla Pohjois-Ruotsissa. Lukuunottamatta Pohjanlahden kapeaa rannikkokaistaa, koko Pohjois-Ruotsi on täysin asuttamaton, eikä siellä näe kesälläkään karjaa laiduntamassa edes rannikkokaistalla.
Koska poliitikot eivät ole ymmärtäneet huolehtia siitä, että yhteiskunta ulosmittaisi talouden kasvusta tuottavuushyötyä jaettavaksi kansalaisilleen tuotannon kasvun suhteessa, yhteiskunta on joutunut käsittämättömiin säästötalkoisiin.
Kunnanisät voisivat kokouksissaan miettiä tukiaisrahojen sijasta, miksi hyvinvointivaltion palveluja on 90-luvulla jatkuvasti leikattu, vaikka tuotanto on kasvanut lähes kaksinkertaiseksi, vienti kolminkertaiseksi ja uusia miljonäärejä on syntynyt kuin sieniä sateella.
Hyvinvointivaltioiden leikkauksista kertoo professori Risto Heiskala kirjassa “Uusjako”. Jotain kuvaa se, että valtion budjettirahoitetun henkilöstön määrä laski runsaassa kymmenessä vuodessa 215 000:sta noin 131 000:een. Muutokseen liittyi valtion tehtävien siirtäminen kunnille, mutta vuonna 2002 kunnissa oli 10 000 työntekijää vähemmän kuin vuonna 1990. Varsinkin alueellinen eriarvoisuus on muutoksen myötä lisääntynyt.
Ari Ojapelto
Espoo
ari.ojapelto@taloverkot.fi